Ladataan...
Ajatusleikki

Istun keittiössä ja tässä haisee pissa. Ihan selvästi. Totean vain mielessäni, että välinpitämättömässä huolimattomuudessani taisin heittää (ehkä eilen?) pesuun meneville kestotiskiräteille tarkoitettuun astiaan rätin, jolla pyyhin kuopuksen pissavahingon. Ei lähde haju muuten ihan vain huuhtelemalla rätistä. Eikä se ollut varsinaisesti edes vahinko, se kuopuksen pissa nimittäin. Vaikka hän on vasta kaksi ja sinänsä vahingot ovat ihan odotettavissa, tämän se mokoma teki aivan tahallaan. Oli kiukkuinen, joten pissasi matolle ja katsoi samalla minua suoraan silmiin vihaisesti. 

Tämä tapaus ei varsinaisesti liity tähän postaukseen, mutta liittyy kuitenkin. Tähän hetkeen kiteytyy niin paljon viime aikaisia mietteitä. Tätähän nämä vuodet ovat paljolti olleet. Eritteitä joka paikassa. Hajuja, jotka eivät pesemällä lähde. Asian hyväksyminen osaksi arkea niin, ettei pissanhaju keskellä iltapalaa edes hätkäytä saati aiheuta välittömiä toimenpiteitä haistajassa. Kaaoksen sietämistä. Mittasuhteiden ymmärtämistä. Koska lopulta, makuuhuoneissa nukkuu juuri nyt kolme raivostuttavaa, mutta kukin omalla tavallaan aivan poikkeuksellisen ihanaa ihmisen alkua, joita kohtaan tuntemani rakkauden ja huolen rinnalla yksi pissarätti ei liikauta minussa mitään. Se on vain rätti ja se on vain pissaa. Ei vaikuta kehenkään mitenkään. Huomenna on jo uudet pissat edessä.

Nuorimmat lapset aloittavat ensi viikon lopulla päiväkodin. Olen siitä aivan hajalla. Tunnen syyllisyyttä, koska päällimmäinen syy on se, etten jaksaisi enää olla vain kotona. Haluan päästä alkuun työurallani. Tunnen syyllisyyttä, koska kyllähän minä töitä ehdin tehdä. Kyllä maailma odottaisi vielä vuoden. Ehkä minäkin voisin. Ja silti en voi. Tunnen syyllisyyttä, että haluan myös opiskella edelleen, mistä syystä tein sopimuksen päivähoidosta 15pvä/kk 10:n sijaan. Tunnen syyllisyyttä, että kuopukseni joutuu olemaan monta vuotta päiväkodissa, paljon enemmän kuin sisaruksensa. Tunnen syyllisyyttä, että hän joutuu sinne näinkin nuorena. Minua ei lohduta perheet, joissa lapset aloittavat hoidon jo 1-vuotiaana tai jopa aiemmin. Se on heidän valintansa. Tämä on minun, eikä se näiltä osin tunnu hyvältä. 

Sen sijaan minua on vähän lohduttanut se, että päiväni ovat lyhyitä, lasten tarvinnee vain harvoin olla välipalaa pidempään hoidossa eikä aina tarvitse edes mennä vielä aamupalalle. Olen lomalla aina kun koululaisetkin. Muutenkaan ei tarvitse olla joka päivä hoidossa. Näillä näkymin päiväkotiryhmä on pieni ja siellä on tuttuja. Ennen kaikkea omani ovat siellä yhdessä, heillä on turvaa toisistaan. Ryhmässä on myös molemmille oman ikäistä seuraa. Ryhmän aikuiset ovat meille ennestään tuttuja. Ja ennen kaikkea ihania. Ylipäätään yritän ajatella asiaa toisin. Vaikka hoitopäiviä onkin yli puolet kuukauden arkipäivistä, ei kyse ole kuitenkaan kokoaikahoidosta. Oikeastaan lapset menevät välillä hetkeksi hoitoon vain siksi, että minä saan tehdä vähän aikaa jotain muuta.

Moni töihin palaava vanhempi sanoo olevansa parempi vanhempi kun käy töissä. Tavallaan ymmärrän sen taustalla olevan ajatuksen. Jatkuva läsnäolo väsyttää ja aikuinen saattaa tauon lisäksi kaivata vaihtelua lapsiperheen rutiinien keskelle. Itse kuitenkin takerrun edellä mainitussa lauseessa pilkkuihin. En halua ajatella olevani parempi äiti menemällä töihin. En itse asiassa usko olevani yhtään parempi. En usko edes jaksavani sen paremmin. Ajallisesti tulen luultavasti olemaan ihan yhtä paljon tai vähän aidosti läsnä lapsille, mutta en ainakaan enempää. Se vain tiivistyy lyhyempään aikaan. Nyt saatan hyvinkin haahuilla välillä omissa maailmoissani ja vähintään touhuan kotitöiden parissa lasten leikkiessä keskenään. Uskon, että lasten kiukuttelu ja tappelu ärsyttää ihan yhtä paljon sittenkin, kun olen ollut päivän töissä. En usko, että jaksan sitä työpäivän jälkeen yhtään sen enempää kuin puolen tunnin lenkinkään jälkeen. En siis usko, että paremman vanhemmuuden taustalla olisi kahdeksan tunnin työpäivä. 

Sen sijaan uskon, että omalle hyvinvoinnilleni ja ylipäätään minuudelle tekee hyvää saada vaihtelua. Säännöllistä ja suunniteltua vaihtelua. Että pääsee keskellä päivää toteuttamaan jotain toista elämänaluetta, eikä siis ainoastaan keskellä yötä lasten nukkuessa. Vaihtelua, joka ei riipu siitä, kuinka kauan puoliso ehtii tai jaksaa olla lasten kanssa sillä aikaa. 

Niin, näkyyhän se oma hyvinvointi lapsillekin. Mutta tässä yhdistelmässä omalla kohdallani en silti näe sitä niin valtavana asiana, että se arvottaisi minua äitinä. Voin hyvin, vaikka en pistäisikään lapsia nyt hoitoon, pitäisin siitä vain eri tavalla huolta, keksisin jotain muuta. En mene töihin, jotta olisin parempi äiti, vaan siksi että minä haluan nyt tehdä niin. Vaikka se ei päätöksenä tunnukaan helpolta. Ehkä meille vanhemmille on vaikea antaa itsemme olla itsekkäitä saati sanoa sitä ääneen ja siksi perustelemme ja puhumme paremmaksi tällaisia päätöksiä juuri lasten kautta. Olen parempi vanhempi kun käyn töissä.

Minä aion olla jatkossakin se mokaileva ja hermonsa menettävä äiti, joka myös rakastaa yhtä suuresti. Aion edelleen pyrkiä joka päivä onnistumaan paremmin vanhemmuudessa, vaikka annan itselleni luvan tehdä jotain myös ihan vain itselleni. Aion olla ihan vain äiti. Siinäkin on jo aika paljon.

 

- D

Ladataan...
Ajatusleikki

Mieleeni on jäänyt jonkun postauksen kommenttiboksista luettu kokemus, että vanhemmuus ei tule koskaan helpommaksi, haasteet vain muuttuvat toisiksi. Kommentin kirjoittaneen lapset olivat jo isoja, en muista olivatko ihan aikuisia kaikki, mutta ainakin teini-ikäisiä. Eli mistään valvotuista öistä uhmaan -vaiheista ei ollut kyse.

Mielessäni pyöri kaikenlaisia ajatuksia. Piiskasin itseäni, että en ymmärtänyt vanhemmuudesta mitään, kun kuvittelin elämän helpottuvan lasten kasvaessa ja toisaalta piehtaroin itsesäälissä, että eikö tämä oikeasti ikinä lopu. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että joko kirjoittajan elämä oli poikkeuksellisen ikävää tai sitten tarkastelukulmamme vain on erilainen. Ehkä kirjoittaja ajatteli huolta, joka ei koskaan lopu, edes silloin kun konkreettista syytä huolelle ei ole. Tai ehkä hänellä oli syytäkin olla huolissaan lapsistaan. Ehkä hänen oli vaikea sopeutua uuteen vanhemmuuteen, jossa pitäisi oikeasti päästää irti ja antaa lasten lentää. 

Tiedän, että elämä vanhempana on yhtä vaiheesta toiseen liitämistä. Jokaisessa on omat hyvät ja huonot puolensa. Ymmärrän myös, että tämänhetkiset murheet ovat aivan eri mittakaavassa kuin tulevat huolet. Tunnen jo aavistuksen siitä sydämessäni. Tiedän kuitenkin myös sen, että niin paljon kuin olenkin rakastanut näitä taaperoaikoja, nämä eivät ole minua varten. Rakastan pieniä söpöjä palleroita, jotka oppivat koko ajan uutta. Huumaannun puhumaan opettelevista pikku nassikoista, joiden suussa minulle tutut sanat saavat aivan uusia muotoja ja joiden korjaantumista kammoan, koska niiden mukana häviää palanen taaperosta. Monella tavalla taaperot ovat lapsia söpöimmillään, ainakin omani.

Mutta. Tämä on myös aivan käsittämättömän raskasta. Päättömät raivokohtaukset, joissa ei ole päätä eikä häntää. Tuleehan niitä isompienkin kanssa, mutta taaperorage on ihan oma lukunsa. Taistelut milloin mistäkin, usein kaikesta. Mikään ei ole hyvä, edes se kun teet juuri niin kuin taapero tahtoo. Sekin on huono. Nukuttamissekoilut, joita ei meillä enää isommilla ole, joillakin toki jatkuu pidempäänkin. Maitohampaiden puhkeaminen. Vaaratilanteita aiheuttava uteliaisuus. Voisin jatkaa listaa aika kauan. 

Nyt kun minulla on myös 5- ja kohta 8-vuotiaat lapset, tiedän kuinka elämä oikeasti helpottuu tästä näkökulmasta. Kyllä, heidän kanssaan on ihan muita haasteita, tasoa pään hakkaaminen seinäänkin on mukavampaa, mutta yksi ihan selkeä ero tässä kuitenkin on. Tai useampikin. Mutta tärkein on se, että näistä isommista lapsista saa välillä luonnollista taukoa ja siis ihan pitkin päivää joka päivä. He menevät jo itsenäisesti naapurissa asuvien kavereiden kanssa, eikä heitä tarvitse joka hetki vahtia. He eivät tuhoa kaikkea jokaisella askeleella ja heidät voi luottaa pitemmäksikin aikaa näköpiirin ulkopuolelle. Heidän motorisiin taitoihin voi luottaa. 

Taaperon kanssa täytyy jatkuvasti olla läsnä ja se on minulle todella raskasta. Tarvitsen paljon aikaa olla omissa ajatuksissani ja omassa rauhassa. Se ei ole kovin helppoa, jos talossa on vilkkaansorttinen taapero. Ei todella. Kuten sanoin, rakastan taaperoaikaa(kin), mutta jaksan sitä paremmin pienissä erissä. Minusta on aivan mahtavaa tehdä isojen lasten kanssa isojen juttuja, käydä teatterissa tai leffassa ilman, että ensimmäisen 10 minuutin jälkeen heitä täytyy lahjoa nonstop-rusinoilla ja että sittenkin 20 minuutin jälkeen täytyy poistua aulaan kävelyttämään taaperoa. Tai että kylässä voi huoletta keskittyä aikuisiin lasten touhutessa keskenään. On kivaa, että esimerkiksi nukkumaanmenosta voi huolettomammin joustaa ilman katastrofaalisia seurauksia. Ja niin edelleen.

Joskus elämää on ihan liikaa. Se on ihan okei, kun tietää, että se ainakin jollain tavalla helpottuu. Jonain päivänä kaikki perheemme maitohampaat ovat puhjenneet (neljää enää!). Jonain päivänä käsilaukkuun ei tarvitse muistaa pakata vaippaa ja/tai vaihtovaatteita.  Jonain päivänä kaikki hoitavat iltapesut itsenäisesti (ehkä jopa pyytämättä). Sitä ennen yritetään painaa mieleen kaikki parhaat ja vähemmänkin parhaat hetket (jälkimmäisistä saa hyvät naurut sopivan ajan kuluttua).

Muutaman vuoden päästä tulen kertomaan kuinka vaihtaisin koska tahansa silloisen nykyhetken takaisin taaperovuosiin ;)

 

- D

 

Ladataan...
Ajatusleikki

10 vuotta sitten minulla diagnosoitiin sekamuotoinen ahdistus- ja masennushäiriö. Häiriö. Jokin ei toimi niin kuin pitäisi. Vika. Korjausta vaativa. Kävin terapiani, opettelin tunnistamaan demonini ja nyt yritän elää sen kanssa. 

Minusta on hyvä, että mielenkin sairaudet ovat tautiluokituksessa. Niille voi tehdä jotain, ne eivät sellaisenaan ole ihmisen pysyviä ominaisuuksia. Omalla kohdallani en kuitenkaan usko, että voisin koskaan täysin parantua. Minulle tämä on krooninen pitkäaikaissairaus, jonka oireita voi helpottaa. Se on kuin särky, jonka lähteelle ei voi mitään, mutta kipua voi lievittää. En syö sairauteeni lääkettä, hoidan sitä ajatuksenhallinnalla, tunteiden analysoinnilla ja keskustelulla. En tällä hetkellä käy säännöllisesti ammattilaisella, mutta keskustelu jonkun ystävän tai tuttavan kanssa voi monesti avata lukon, suoristaa turhia mutkia ja lisätä ymmärrystä.

Miltä se sitten tuntuu? Mitä ovat ne oireet, joihin tarvitsen kivunlievitystä? Minulla vahvemmin oireilee ahdistus, jota sitten saattaa seurata masennus. Tänä päivänä oireet kestävät useimmiten kohtalaisen vähän aikaa, mutta voivat olla tilanteesta riippuen hyvinkin voimakkaita. Ja tänä kesänä on ollut pitkästä aikaa pidempi ahdistuksen ajanjakso, joka kuitenkin on aina pieneksi hetkeksi tauonnutkin. Joka tapauksessa pidän tämänhetkistä oloa hyvänä, koska sairauden puhjettua, oireille ei aluksi juuri ollut taukoa, se oli jatkuvaa ahdistuksen ja masennuksen vuoropuhelua.

Joskus ahdistus iskee kohtauksenomaisesti, yllättäen ja varoittamatta, ja ne ovat vaikeimpia. Joskus ahdistus syntyy hitaammin, ikään kuin kierroksia lisäten, jolloin kyydissä on helpompi pysyä ja möykystä saa paremmin otteen. Minulle ahdistus on voimakkaasti tunneperäistä, en tiedä voiko se muunlaista ollakaan. Ensin tapahtuu jotain, johon reagoin jollain epämiellyttävällä tunteella, jota en saa hallintaan vaan se hallitsee minua ja syntyy ahdistus. Kohtauksenomaisuuden riskiä lisää tilanpuute; jos en saa aikaa ja tilaa käsitellä tunnereaktiota. Ensimmäisinä vuosina en ymmärtänyt tunteitani ollenkaan, enkä saanut niistä selkoa saati otetta. Nykyäänkin se on joskus vaikeaa, mutta nyt jo tunnen prosessin ja tiedän, että sille tunteelle ei saa kääntää selkäänsä, vaan siihen on tutustuttava. Se on minun lääkkeeni ahdistuksen oireisiin.

Minun ahdistus tuntuu puristuksena rinnassa. Pahimpina aikoina saattoi olla vaikea edes hengittää. Ahdistukseni vie tunnon raajoista ja samalla oudon paradoksaalisesti tekee niistä levottomat. Minun on vaikea pysyä paikallaan ja tuntuu kuin koko keho läikehtisi.  Se ei varsinaisesti ole tärinää, mutta sellaista lihasten pakonomaista pumppaamista. Tekee mieli liikkua ja heilutella, jopa ravistella raajoja ja nakella niskoja. Kuin yrittäisin ravistella sen olon pois. Sitten hetken päästä keho menee toiseen ääripäähän ja lamaantuu. En voi liikkua. On pakko vain olla. Olen jumissa myrskyn silmässä, kunnes saan otettua askeleen taaksepäin ja saan etäisyyttä siihen. En pysty toimimaan ja minun on vaikea edes vaihtaa fyysisesti paikkaa. En pysty keskittymään muihin asioihin ennen kuin tilanne raukeaa. Ahdistus tuntuu vankilalta ja päällimmäinen ajatus on: miten täältä pääsee pois? 

Epäonnistuminen, epävarmuus, uudet tilanteet, vieraat ihmiset, odottamattomat ja ulkopuolelta tulevat muutokset sekä hylkäämisen kokemukset ovat esimerkkejä triggereistä, jotka laukaisevat minussa ahdistuksen. Pitkään vältin tilanteita, jotka todennäköisesti aiheuttaisivat ahdistusta. Sekin oli tärkeä vaihe. Se ei ollut vain piiloutumista tai suojautumista, vaan myös tilan antamista itselle, jotta pystyin selvittämään mikä minulla on. Nykyään en automaattisesti piiloudu. Kuuntelen itseäni ja annan jännityksen tulla, kohtaan ja tutkin sen, jotta monellekin tuttu jännitys ei kehity ahdistukseksi. Näin olen saanut sairauteni suurimmaksi osaksi aisoihin ja pystyn elämään sen kanssa.

Se ei silti ole poissa. Jokaisen triggerin kohdatessa joudun joka ikinen kerta käymään läpi tunteita, jotka muiden mielestä siinä tilanteessa tuntuu käsittämättömiltä. Että miksei voi vaan mennä ja tehdä? Miksi pieni muutos tuntuu maailmanlopulta. Näin se silti vain on minun kohdallani. Pitkään myös yritin pyristellä irti tästä ajattelusta, en halunnut piiloutua sairauteni varjoon. Nyt olen oivaltanut, että ei kyse ole piiloutumisesta tai jonkin asian tekosyynä käyttämistä. Kuten sanoin, pyrin tätä nykyä kohtaamaan heikot kohtani ja "vaaratilanteet", mikäli koen tilanteen kokonaisuudessaan sen arvoiseksi. Siksi punnitsen monesti pitkään ennen päätösten tekemistä, arvioin tilanteen hyvät ja huonot seuraukset ja niiden suhteen oman mieleni kuormittamiseen. Eräänlaista optimointia.

Aina pitää myös huomioida kulloinenkin voimavarojen tilanne yleisesti. Jonkun vaikean asian kohtaaminen voi olla helpompaa yhtenä ajankohtana kuin toisena, mikäli muiden kuormittavien tekijöiden osuus muuttuu. Olen siis vain tietoinen omista rajoistani ja niiden rikkomisen mahdollisuuksista. Olen myös hirveän ylpeä, että nykyään oikeasti uskallan ja pystyn tekemään asioita joita haluan tai koen muuten tärkeäksi, vaikka joutuisinkin venyttämään mielen sietokykyä. Tämä tietoinen voimavarojen punnitseminen on toisaalta myös mahdollistanut sen. Pystyn valmistamaan mieleni haasteisiin, jolloin ne ennen todella pelottavatkaan tilanteet eivät rasita niin paljoa. Ennakointi ja valmistautuminen on minulle elinehto.

Kyllä tämä on välillä todella haastava matkakumppani, etenkin äitinä. En aina saa tarvitsemaani tilaa, ja on vaikea olla keskellä arjen tohinoita lamaantuneena. Toisaalta se on pakottanut etsimään niitä keinoja, joilla elää tämän kanssa. Minä en enää voi vaipua sängyn pohjalle päiväkausiksi, on ollut pakko löytää ratkaisuja ja etenkin rohkeutta ahdistuksen käsittelyyn.

Olen monesti myös miettinyt, miksi minä olen ahdistunut. Ajattelin pitkään, että koin liian monta traumaa lapsuudessa ja nuoruudessa, ja siksi sairastuin tähän. Nyt kuitenkin uskon, että vaikka traumat varmasti toimivat triggereinä, on minulla aina ollut taipumus ahdistua ja masentua. Luultavasti jokin olisi ennen pitkää joka tapauksessa laukaissut sen. Ehkä toisenlaisesta nuoruudesta olisi saanut suojaavia tekijöitä enemmän, kuka tietää. Turha enää jossitellakaan. Todellisuus on nyt tämä ja minä selviän. Minä elän, todella elän, en vain ole olemassa. Tunnen iloa ja onnea, vaikka vastapuolen synkkyyskin on minussa vahvana. Sairaus ei ole vienyt elämääni, koska en antanut.

Halusin enemmän.

 

- D

Pages