Ladataan...
Ananas ja Kookos

Olen vähän sekä-että-äiti. Tai ollaan tietysti Isin kanssa molemmat, sekä-että-vanhemmat, mutta kirjoitan nyt tässä kuitenkin vaan omasta puolestani. Sitä paitsi tuntuu että isät useammin ovatkin sekä-että tai ihan-sama, mutta äitiyteen tuntuu usein jotenkin kuuluvan jonkinlainen ehdottomuus.

Keskustelupalstoilla ehdottomuus näkyy tosi selvästi. Ollaan joko-tai, ja saahan sitä ollakin, mutta ei toisten tapa välttämättä silti ole väärä.

Minäkin yritin ainakin ensimmäisen vauvan kanssa jotenkin löytää oikeita tapoja toimia ja välttää niitä vääriä. En kuitenkaan oikein osannut päättää olenko kertakäyttö- vai kestovaippailija, perhepedissä vai pinnasängyssä nukuttaja, kantoliinailija vai vaunuilija. Tuntui, että kaikesta pitäisi tehdä päätös ja pysyä siinä. Ja kaikkiin asioihin löytyi ehdottomia kannattajia molempiin vaihtoehtoihin.

Nyt, kohta kaksi vuotta äitiyttä harjoitelleena, olen ymmärtänyt, että ei tarvitsekaan päättää. Voi olla sekä-että. Eikä tarvitse kantaa huonoa omaatuntoa siitä että ei ole ehdoton.

Käytämme sekä kertakäyttövaippoja että kestovaippoja. Kesällä olimme niin paljon reissussa, että kertakäyttövaippojen kanssa oli helpompaa. Puistossa, kyläillessä ja muuten liikkuessa käytämme aina kertakäyttöisiä. Kotona ollessa välillä taas käytössä on kestovaipat, varsinkin vauvoilla. En jaksa ottaa asiasta paineita, mutta esimerkiksi päivän kestovaippailusta tulee itselle hyvä mieli.

Vauvat nukkuvat omassa (yhteisessä) pinnasängyssään, mutta syövät aina yöllä vieressä ja usein jäävät viereen nukkumaan, kunnes toinen herää ja vaihdetaan. Sama käytäntö oli esikoisen ollessa vauva. Omassa sängyssä periaatteessa, mutta usein syönnin jälkeen jäi viereen. Nyt isoveli nukkuu omassa sängyssään omassa huoneessaan koko yön. Eikä tästäkään tarvinnut tehdä ongelmaa. Tämä käytäntö on vaan helpoin.

Vauvoja kuljetetaan pääasiassa vaunuissa, mutta on meillä kantoliina ja kantoreppukin. Välillä tilanteen mukaan toinen saattaa olla minulla liinassa ja toinen Isillä repussa, jos vaunujen kanssa liikkuminen on hankalaa, tai jos vauvat eivät viihdy vaunuissa. Usein myös toinen vauvoista napataan reppuun tai liinaan, kun pitää saada koko lauma kulkemaan yhden aikuisen voimin. Silloin isoveli pääsee istumaan kaksostenvaunujen toiselle paikalle ja toinen vauvoista matkustaa vieressä.

Vaikein sekä-että-päätös minulle henkilökohtaisesti oli antaa vauvoille äidinmaidon lisäksi korviketta. Tämä suurin äitien kiistelynaihe oli minulle iso juttu. Olin niin ylpeä esikoisen loistavasti onnistuneesta imetyksestä ja kaksostenkin hyvin alkaneesta. Tai hyvin se jatkuikin, mutta aloin itse pienentyä ja heikentyä jo niin, että piti turvautua myös korvikkeeseen maidontarpeen lisääntyessä. Eikä sekään enää niin kovin iso juttu ole. Kyllä se nyt vaan helpottaa käytännössä ja fyysisesti, kun kahden vauvan ruokkimiseen ottaa tuttipullon avuksi. Eikä se tosiaan tarkoita imetyksen lopettamista, eikä oikeastaan vähentämistäkään.

Olen kyllä näiden pienempien vauvojen kanssa osannut muutenkin ottaa kaiken paljon rennommin. Esikoisen kanssa tuntui olevan kädet täynnä yhden vauvan kanssa ja kaikki oli paljon epävarmempaa. Nyt kun ainakin tähän mennessä nähtyjen näyttöjen perusteella pojasta on tullut ihan kelpo taapero, uskallan paremmin luottaa omiin kykyihini äitinä.

Ladataan...
Ananas ja Kookos

Suosittelen!

 

Anna Pihlajaniemen Adoptiomatka oli koskettavin lukemani kirja pitkään aikaan. Pihlajaniemi kertoo lapsen odotuksesta viiden vuoden ajalta. Päiväkirja on täynnä tunteita laidasta laitaan. Odotuksen tuskaa ja onnellisuutta, innostumista ja pettymystä. Itseäni oikein hävettää, miten yhdeksän kuukauden odotus tuntui sietämättömältä ja liian pitkältä. Viisi vuotta! Ja siis viisi vuotta adoptioprosessia. Sitä ennen biologisen lapsen yritystä ja hedelmöityshoitoja. Anna, et ollut kohtuuton.

Itse olen hyvin kiinnostunut adoptiosta ja kirja avasi prosessia odottajan näkökulmasta. Kuitenkin eniten pisti miettimään äitiys ylipäätään. Kenellä on oikeus olla äiti? Mitä hyvältä äidiltä vaaditaan? Millainen äiti saa olla? Paljonko ihmisen täytyy muuttua tullessaan äidiksi? Siis tullessaan äidiksi millä tahansa tavalla. Näitä samoja itsekin pohdin odotusaikanani, tosin pikakelauksella, verrattuna viiden vuoden odotukseen ja epävarmuuteen. Voisi sanoa, että nämä Annan vuosia pyörittelemät ajatukset käväisivät mielessäni omana odotusaikanani. Tuntuu epäreilulta, että toisille (kuten itselleni) lapsen saaminen oli niin helppoa. Eikä kukaan kysellyt tai kyseenalaistanut onko minusta äidiksi ja meistä perheeksi.  

Minun elämästäni lapsi ei ehtinyt puuttua niin kauan. Olisikohan lapsesta vielä onnellisempi ja kiitollisempi, jos sitä olisi ehtinyt toivoa, odottaa ja kaivata kauemmin? En tiedä.

Hyvinä vitseinä ja ärtymyksen aiheuttajina toimivat kanssaihmisten kommentit adoptiosta. Niitä Roosa ehtikin jo koota.

Suosittelen kyllä adoptiosta kiinnostuneiden lisäksi ihan kaikille vanhemmille tai vanhemmuutta pohtiville. Tai ihan vaan koskettavaa lukuelämystä kaipaaville. Minua ainakin itketti paljon.

"Kuinka jo tahtoisinkaan olla laittamatta perunasalaattiini kourakaupalla mustapippuria, jotta lapsikin voisi sitä maistaa."

Kiitos Anna, kun uskalsit kertoa miltä tuntui, ja teit sen kauniisti!