Jos et sinä, niin kuka sitten?

Jos et sinä, niin kuka sitten uskoo sinuun?

Minun itseluottamukseni ei ollut vielä viisi vuotta sitten mikään erikoinen. Olin juuri eronnut lapseni isästä, olin ollut pari vuotta lapsen kanssa kotona, muutettiin asuntoon joka oli samankokoinen kuin edellisen talon olohuone, ja minäkuvani oli aivan hukassa

Usein, jos ei luota itseensä, tuudittauttuu ja takertuu toiseen. Ja yhdessä te olette sitten koskemattomia, olet kokonainen, vain koska siinä kokonaisuudessa on joku muukin kuin sinä. Mutta mitä käy kun ero kohtaa? Niin.. Siinä käy niin, että olet aivan hukassa. Itseluottamus luultavasti viiltää lattiaa, ja mieliala jossain siellä samalla tasolla. Minulla kävi näin eron jälkeen. Oltiin oltu yhdessä niin nuoresta saakka, että näin vain tapahtui. Älkääkä käsittäkö väärin, olen aina ollut tavallani itsevarma, ja itseluottavainenkin, mutta tässä suhteessa tilanne vain meni siihen, etten enää tuntenut itseäni itsevarmaksi ilman sitä toista. 

Eron jälkeen olin todellakin mieli niin maassa, jäin yksin pienen lapsen kanssa, minulle jäi vielä omakotitalosta suuret asuntolainat maksettavaksi pitkäksi aikaa ennenkuin talo oli myyty. Olin siis myös pienessä taloudellisessa ahdingossa. Minä kuitenkin päätin selvitä. Minä päätin että näytän kaikille, miten minä tästä vielä nousen. Aloin keräilemään itseäni, pala palalta. Tein sen niin, että vain menin epämukavuusalueelle, niinkuin työhaastatteluihin, joihin uskoin olevan mahdollisuus vain minua korkeammin koulutetuilla tai kokeneemmalla henkilöllä. Olin nimittäin päättänyt vaihtaa työpaikkaa, sillä edellinen paikka ei motivoitunut menemään uralla eteen päin ollenkaan.  Mutta niin vain menin haastatteluihin ja sain kun sainkin erään mukavan toimistosihteerin paikan. Ajattelin että kyllä kannatti uskoa itseensä, tehdä pieni hyppäys ja näyttää myös itselleen että olet juuri sen arvoinen kun päätät olla.

img_4005_1.jpg

Asu: Takki Zizzi, kaulahuivi Zizzi, mekko, vyö ja sukkahousut H&M , kengät Skopunkten.

 

Olin ollut surullinen, koska ajattelin että harrastemahdollisuuksia ei nyt vuosiin tule olemaan mutta näytin itselleni siinäkin. Seuraavaksi tarvitsin energiaa arkeen, puhdistin ruokavalioni tutuksi, ja päivällisen jälkeen, laitoin lapsen rattaisiin, ja vedin tunnin reippaan lenkki. Kyllä muuten alkoi olla energiaa. Tulin tosi nopeasti huomattavasti pirteämmäksi. Mietin koko ajan aikaisemmin että en voi kärrytellä enää koska poika on jo kolme vuotias eikä viihdy rattaissa, ja en voi häntä suoraan päiväkodista laittaa lapsiparkkiinkaan. No, ihan turhia ajatuksia, poika viihtyi kärryissä, hän otti leluja mukaan ja puhua pulputti koko ajan.

Minulla on ihana tukiverkosto; vanhempani auttavat paljon, ja Samu viettää arkena isäni luona aina usein yhden päivän viikossa, äitini hoitaa Samuelia joka toinen viikonloppu, jonka Samuelin isä on lopettanut jo neljä vuotta sitten. Minulla on pikkusisko joka pystyy auttamaan jos tarvitsee satunnaista hoitoa, tai kuljettelua. Sen lisäksi minulla on yksi ihana ystäväni, hän on kuin perhettä meille, hän haki Samuelia hoidosta, jotta pystyin tehdä iltaisinkin jotain, esim käydä hoitamassa asioita tms. Tämä antoi minulle todella paljon voimavaroja.

 

img_4011v.jpg

Mutta jokainen asia piti tehdä yksi kerrallaan, jos olisin alkanut sähläämään kaikkea kerralla, en usko että tulokset olisivat olleet tuota luokkaa. Mutta tuon kaiken jälkeen huomasin että minähän jälleen uskon itseeni, uskon että pystyn ja että ei minun tarvitse luopua omista harrasteluista kuten matkustamisesta, vain koska olen yksinhuoltaja; olen tehnyt matkoja niin Samuelin kanssa, kuin ilman Samueliakin jopa viikon reissuja. Ihana äitini on ottanut lomaa, jotta on voinut olla Samuelin kanssa noina aikoina. Uskoin että minä pystyn, minä osaan, ja minä olen asioiden arvoinen. Hankin aivan ihanan asunnon Helsingin Lauttasaaresta, vain kymmenen minuutin päästä keskustasta, mutta silti niin ihanan vehreältä, ja merinäköala ulottui saarelle melkein kaikkialle, meidän kotiin molemmista päistä katsottunua. Oli onni asua seitsemännessä kerroksessa. Olin ajatellut että minulla ei ole mitään toivoa tuollaiseen asuntoon kun Helsingissä asuntonäytöissä on usein n. 30 pariskuntaa ja puolet tekevät hakemukset. Ja sitten siellä olen minä, yksin, eikä millään johtajan palkalla. Mutta sitten minulle soitettiin sieltä seuraavana päivänä ja sanoi että olivat liikuttuneet hakemuksestani, ja tienneet heti, että haluavat auttaa minua. Minulla oli siis työmatka edellisestä kodista pahimmillaan 1h 45min. Siitä uudesta kodista työmatka oli 300m. Niin se elämä vain kantoi, kun uskoi itseensä.

Seuraavaksi jälleen tuli eteen ura. Tein paljon oman työnkuvani ulkopuolella, mutta tästä minulle ei maksettu kuitenkaan. Koin että olin hyvä siinä ja että olisin ansainnut siitä myös enemmän palkkaa. Aloin etsimään myyntityötä; se oli sellainen, että olen aina tiennyt että sinne haluan päästä -myyntiin, mutta aikaisemmin ei vain ollut mahdollisuutta heittäytyä provikkapalkkojen maailmaan. Uskoin kuitenkin itseeni, ja menin sille epämukavuusalueelle jälleen, uskoin että olen siinä hyvä, joten tienaankin hyvin, ja kyllä elämä kantaa. Lopulta minulle tärppäsi paikka talomyynnistä, jota en koskaan ollut edes ajatellut saavani, sehän olisi kaikkea sitä mitä halusin tehdä! Mutta kannatti vain luottaa.

 

img_4008vv.jpg

Minä saavutin kaiken tämän muutamissa vuosissa, kun toinen vaihtehto olisi ollut, että olisin jäänyt itkemään kurjaa kohtaloani. 

Itsetuntoni, itseluottamukseni ja oma hyvinvointini oli parantunut huomattavasti. Heikoilla hetkillä ajattelin vain että, tätä tämän hetkistäkö minä haluan, vai haluanko tosiaan päästä näyttämään taitoni, ja päästä tekemään sitä mitä oikeasti tahdon. Siitä sain voimaa.

Minä aloin taas uskomaan itseeni, ihan itsenäisesti, uskomaan ja luottamaan omiin taitoihini ja kykyihini. Opin pyytämään apua kun sitä tarvitsin. Mutta minä koko ajan tietoisesti kehitin itseäni, se ei ollut sellaista että, oho, kaikki tuotiin eteeni, ei. Minä tein paljon asioiden eteen. Tein pari vuotta sellaista työtä mistä minulle ei maksettu työtehtävieni mukaan, mutta silmissäni siinsi jo se, kuinka joskus pääsen myyntityössä näyttämään missä olen paras. Ja siihen pääsin. Luin kirjallisuutta itseluottamuksesta, ja voimaannuttavia tarinoita muiden itseluottamuksen uudelleen rakentamisesta. Ne antoivat myös voimaa ja suosittelen sitä todella lämpöisesti.

Toivottavasti minun tarinani voi inspiroida jotain sellaista joka kamppailee näiden asioiden kanssa, sinä pystyt, olet vahva ja rohkea! <3

-Anna

Kommentit (2)
  1. Aivan upea teksti törkeääkin tärkeämmästä aiheesta. Itseluottamus on asia, jonka isänä haluan tyttärelleni opettaa jo aivan pienestä pitäen.

    1. Juuri niin! Ehdottomasti tuet tyttäresi kasvua itsevarmaksi <3

       

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *