Kun syömishäiriö vei minua, onneksi osat ovat vaihtuneet.

Olen kamppaillut painoni kanssa niin kauan kuin muistan. Muistan kuinka pienenä tyttönä vertasin itseäni muihin tyttöihin, ja vaikka en ollut millään tavalla isokokoinen tai edes pyöreä, mietin että olen pullukka. Minulla on lapsenpyöreyttä edelleen kasvoissa, ja lapsena olin lapsenpyöreä, olen aina ollut aika lyhyt, enkä ikinä kovin rimpula.

Mentiin kouluun, alkoi esiteini-ikä. Olin pyöreämpi kuin muut, kuitenkin normaalipainoinen. Minulle kasvoi ensimmäisten joukossa rinnat, ja muistan miten koitin piilotella niitä. Parhaat ystäväni olivat minua pienempiä. Äiti on kamppaillut painonsa kanssa myös koko elämänsä ja varmasti olin kotonakin nähnyt äidin kamppailua. Muistan miten olen aloittanut dieettejä ala-asteikäisenä omin päin. Eihän ne kovin kestäviä tai tehokkaita ollut, mutta surullista että yritin kuitenkin.

anna_kuva_2.jpg

Minä keväällä 2017. Jo tajunneena, että minun täytyy olla itselleni ja kehonkuvalleni armollisempi.

Mentiin yläasteelle, silloin elämä muuttui ihan todella radikaalisti. En ollut oikeastaan enää edes pyöreä, kun olin kasvanut vähän pituutta. Painoin n. 60kg ja olen 162cm pitkä. Siitä alkoivat paino-ongelmat ja kehonkuvan vääristyminen. Silloin aloin laihduttamaan, enkä kovin terveellä tavalla, vaan lopetin syömisen. Muistan miten olen heräillyt keskellä yötä kun kroppa oli aivan kuivunut ja kramppaili, konttaillut portaita ylös hakemaan keittiöstä jotain mistä saisi energiaa. Asuimme isäni kanssa kahdestaan, hän oli yksityisyrittäjä joka joutui tietysti tehdä paljon töitä. Muutenkin isällä oli varmasti paljon muitakin asioita meidän arjessa joista huolehtia kuin minun syöminen. Oli helppoa olla syömättä. Paino tippui kovaa vauhtia. Kunnes olin ihan yhtä hoikka kuin muutkin, mutta en vieläkään nähnyt itseäni sellaisena. Minulla oli kausia kun vain söin, ja sen jälkeen taas kausia kun en syönyt mitään. 

Teksti on ehkä vähän kaunistelevaa. En ole avannut tätä asiaa kovin paljoa oikeastaan kenellekkään. Vanhempani järkyttyivät ihan todella, kun muutama vuosi sitten kerroin heille että olen sairastanut syömishäiriötä. Niin kovasti sen piilottaa, niin hyvin sen peittelee, ja on valmis valehtelemaankin jos on pakko. Sehän on sinun salaisuutesi, se on niin nolo ja mitätön, ettei sitä voi kertoa kenellekkään. Vaikka välillä olin yksinäinenkin, vetäydyin kotiin, lintsasin koulusta, olin silti vain yksinäinen, koska en voinut olla kavereille ihan täysin rehellinen siitä, että joka kerta kun vietetään aikaa yhdessä, mä vain tuijotan heidän vatsaa, että tuleeko heilläkin makkara farkkujen päälle istuessa. Se on turhauttavaa, ja vie kaiken energiasi, kirjaimellisesti. Minun ajatus oli koko ajan jollain tasolla kehonkuvassa ja painossa. Kahdeksennella luokalla taisin olla jossain vaiheessa vähän masentunutkin aiheesta, jättäydyin taas pois kavereiden seurasta. Mutta se vaihe ei meinannut lähteä pois päältä, minä vain söin ja söin. Kunnes en taas kestänyt pelikuvaani, tai no, vaa’an lukemaa. Sen jälkeen minä söin edelleen, mutta syömisen jälkeen vatsa oli saatava tyhjäksi ettei energiat imeytyisi minuun, minä oksensin. Muistan kuinka kouluterveydenhoitaja kavahtui vuositarkastuksessa että ’sinähän olet laihtunut kymmenen kiloa, äh, ei se ole mahdollista, olen viimeksi kirjannut sinulle kymmenen kiloa enemmän.’ Olin niin huojentunut että hyvä etten läsähtänyt penkiltä maahan, olin pelännyt tarkastusta kuin viimeistä päivää.  Muut tytöt usein puhuivat siitä miten heillä on syömishäiriö ja miten ne ilmenee yms. Mietin aina silloin että ei heillä voi olla, eihän kukaan kehtaisi julkisesti tästä puhua.

Olen ollut todella pahoillani vanhempieni takia, he ovat niin täysin viattomia sairauteeni, että säälittää, kun näen heistä sen huonon omantunnon, he varmasti ajattelevat että olisivatpa tienneet silloin, niin jotain olisi voitu tehdä, mutta kerron tässä että eheiii, en olisi ikinä paljastanut noloa salaisuuttani kenellekkään terveydenhuollon ammattilaiselle. Vanhempani ovat taatusti olleet aina ihmisiä, jotka ovat tukeneet minua mitä ikinä olenkin päättänyt tehdä.

28428098_150954945593421_8315925625659457536_n.jpg

Tässä minä 30-vuotis syntymäpäivänäni Barcelonassa keväällä 2018, onnellisena, ja vapaana syömishäiriöistä.
 

Olen nyt monesti miettinyt niitä hukkaan heitettyjä vuosia, että kuinka paljon iloa olisi elämässäni ollut jo silloin, jos olisin vain rohkeasti rakastanut kroppaani, niin kuin nyt. Mutta aika ei todellakaan ollut hukkaan heitettyä, se kasvatti minusta juuri tämän minän, joka nyt olen. Pieni kurvikas ja muodokas kehopositiivisuuden lähettiläs. Onneksi minulla on aikaa olla tällainen vielä avoin määrä vuosia, mutta toivottavasti monia kymmeniä. Tunnen itseni vapaaksi, vihdoin, tästä sairaudesta, vaikka minulle on kerrottu että se on osa sinua aina, ja niin se varmasti onkin. Tulen varmasti jatkossakin vertaamaan itseäni muihin huonoilla hetkillä, ja hyvillä, minä muistan miten loistan yhtä kirkkaasti kuin vertaamani henkilö.

Tämä oli todella lyhyt kertomus alkupään vuosista kun sairastin. Voin joskus kirjoittaa aiheesta lisää jos haluatte? En oikein tiedä mitä kertoa, sillä jotkut minulle päivänselvät asiat sairaudesta, ei välttämättä ole sitä teille, joten olisi huippua jos kyselisitte. Vaikka kommenttiboksissa, ja voisin sen jälkeen kirjoittaa vastauspostauksen.

Jos joku samaistui tekstiini niin; voimia sinulle jokaiseen hetkeen jonka elät. Omaa kehonkuvaa voi opiskella, sitä voi oppia rakastamaan, ja antamaan sille anteeksi, ja rauhan. <3 Näin minulle on käynyt.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *