#bodypositivity – voimauttavaa vai kenties sittenkin kyllästyttävää?

Ihan alkuun sanottakoon, että kauneus ei mielestäni katso kokoa, ei muotoa, ei väriä, ei ikää. Eikä auta, vaikka keho olisi kuinka kaunis tai komea, jos sielu on ruma. Kauneus ei katso tarkkaan määriteltyjä muotteja, ja vartaloaan kannattaa parhaansa mukaan rakastaa, oli se minkä mallinen tahansa. Tiedän myös, että se voi olla vaikeaa, sillä olen itse kamppaillut nuorempana asian kanssa, laskenut kaloreita hulluna ja treenannut enemmän kuin on terveellistä. Vain saavuttaakseni täydellisen vartalon. 

Ratkaisin aikoinani tilanteen päättämällä, että lopetan kalorien laskemisen ja kehoni tarkkailun. Päätin, etten suostu elämään vartaloihanteiden ehdoilla ja käyttämään järkyttävää määrää energiaa täydellisen vartalon tavoitteluun. Päätin, että vartaloni on hyvä ja that´s it. Siitä lähtien olen pitänyt siitä huolta parhaani mukaan ja keskittynyt ajattelemaan muuta. Mielestäni ongelma ei nimittäin ole vartalo lainkaan. Vaan se, mitä siitä ajattelee ja mihin elämässään keskittyy.

Tästä syystä olen melkoisen kyllästynyt hastagiin #bodypositivity, eli kehopositiivisuus. Jep, ajatus on hyvä ja tärkeä, mutta taas keskitytään vartaloon. Kun voitaisiin keskittyä johonkin kiinnostavaan, kuten vaikka planeettojen tutkimiseen tai universumin ymmärtämiseen. 

Olen luultavasti itse joskus kirjoittanut suunnilleen näin: ”Rakastetaan vartaloitamme selluliitista huolimatta.” Tässä ajatuksessa on mielestäni kuitenkin tarkemmin ajateltuna jotain pahasti pielessä. Oikea lause kuuluu näin: ”Rakastetaan vartaloitamme selluliitista huolimatta (ja keskitytään sitten johonkin muuhun).” Sanat selluliitista huolimatta antavat ymmärtää, että jos onnistuu rakastamaan vartaloaan, vaikka siinä on selluliittia, rakastaa vartaloaan, vaikka siinä on virhe. Mutta onko siinä? 

Onko nainen erityisen rohkea tai sinut itsensä kanssa, jos hän esiintyy bikineissä sosiaalisessa mediassa ja tägää kuvaan #bodypositivity? Vai onko hän vain nainen, joka on pukeutunut bikineihin? 

Onko bikinikuva lisättynä hastagilla #bodypositivity kehopositiivisuutta? Vai saattaako se sittenkin vahingossa vahvistaa juuri niitä kulahtaneita kauneusihanteita, joita vastaan se taistelee, kiinnittämällä huomion sanaan kehopositiivisuus? Eli viestiikö se, että kuvan vartalo ei ole ihanteen mukainen, ja se on silti kaunis, kuten myös vartalo, jota rakastamme selluliitista huolimatta? Ja eikö tuon ajatuksen pitäisi olla itsestäänselvyys? 

Miksi niin monen naisen on vaikea rakastaa omaa kehoaan? Miksi vartalon ulkonäkö on meille näin äärettömän tärkeä? Ja ennen kaikkea: mitä näille ajatuksille voi tehdä?

Olen tekemässä isompaa juttua aiheesta ja kuulisin erittäin mieluusti teidän mielipiteenne. Oletko sinut oman vartalosi kanssa ja miksi olet tai miksi et ole? Voimauttaako #bodypositivity? Ärsyttääkö #bodypositivity? Luoko sosiaalinen media paineita kehonkuvaan liittyen? Luoko #bodypositivity paineen sanoa tykkäävänsä vartalostaan, vaikkei oikeasti tykkää? Onko vartaloon keskittyminen niin hyvässä kuin pahassa mennyt jo yli? Onko kyse vartalosta lainkaan vai sittenkin itsetunnosta tai ikiaikaisista naisiin kohdistetuista odotuksista? 

Mitä muuta haluaisit kysyä kehonkuvaan keskittyneeltä asiantuntijalta aiheeseen liittyen? Jos kommentteja tulee, aion hyödyntää niitä haastattelussa. Olisin kiitollinen, jos kertoisit mielipiteesi. Minulla ei ole näitä vastauksia, siksi tätä juttua tehdään. 

Tulen jakamaan jutun teidän kanssanne, kun se valmistuu. Joten stay tuned! 

Lue myös aiheesta muualla Lilyssä:

#bodypositivity

Kuuluuko bodypositive hoikille?

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Kommentit

Mulla on ennen lapsia ollut vakavia ongelmia omaan kehooni suhtautumisessa, ja jotenkin se kehonegatiivisuus on aina kiteytynyt vaa'an näyttämien lukemien ympärille, vaikka järjen tasolla olen tiennyt, ettei kilomäärä kerro hyvinvoinnista kovin paljoa. Mun kehonkuvalle teki tosi hyvää olla raskaana ja ajatella omaa kroppaa kauniina ja voimakkaana, vaikka se pirullinen mittari vaa'an muodossa näytti kamalampia lukemia kuin koskaan aikaisemmin. Vaikka koen päässeeni yli turhasta kehonegatiivisuudesta ja olevani suht tyytyväinen mamma-kroppaani, avaan usein bodypositivity-merkittyjä kuvia, joiden esittämä henkilö on silmämääräisesti itseäni painavampi, ikään kuin vakuutellakseni itselleni, että kauneus tai hyvä kuva ei ole kiloista kiinni, vaan asenteesta ja kuvaajan taidoista.

Pointtisi on mielestäni hyvä, todellista kehopositiivisuutta on se, ettei tarvitse keskittyä kroppaan, vaan mielekkäämpiin asioihin. Sitä kohti tässä toivottavasti olen itsekin matkalla.

Nuvem (Ei varmistettu)

Mulle tässä asiassa on kaksi puolta:
Ensinnäkin, ärsyttää suunnattomasti erityisesti kun täydellisen rasvaprosentin omaavat bloggaajat puhuvat kehopositiivisuudesta (en nyt tarkoita ensisijaisesti sinua, vaan yleensä ilmiötä instagramissa ja muualla). Monella on toki taustalla ongelmia asian kanssa ja on mahtavaa, että ovat saaneet rauhan asian kanssa. Mutta asia on aivan eri mittasuhteeessa kun meillä muilla: kyse ei ole siitä että käyttääkö koon 34 vai 36 farkkuja vaan kyse on voi olla suuristakin kosmeettisista haitoista tai muusta "ei kauneuteen sopivasta". Eli mielestäni sanaa väärinkäytetään mediassa. Ymmärrän, että jokaisella on taistelunsa, mutta se, että on antanut painoindeksin nousta 19:sta ja yhä teoriassa seuraa syömisiään vaikka ei laske kaloreita, ei vielä ole mielestäni suuri kehopositiivisuuden riemuvoitto, kyse on vain terveellisestä elämäntavasta ja kehollekin ystävällisestä toiminnasta!
Toisaalta, niin moni meistä kamppailee hyväksytyksi tulemisen kanssa ja kokee olevansa jotenkin vääränlainen. Siksi kehopositiivisuuden viesti on tärkeä. Jos ei arvosta itseään tai pysty edes sietämään itseään, on vaikea kohdistaa huomiota ulkopuolellekaan. Kehopositiivisuus itselleni on ehkä juuri sitä, että hei, kelpaan näin, lähdetään nyt tutkimaan tähtitiedettä!
Vaikka en suuremmin tykkää omasta vartalostani (tai rakastan sitä toki, mutta se ei ole täydellinen), en ole itse hävennyt sitä koskaan. Vaikka painoa olisi ollut hieman liikaakin ja vaikka kehoni on malliltaan kaukana ideaalista, en ole antanut tämän rajoittaa toimintaani. Itselleni tämä on kehopositiivisuutta: Bikinit päälle vaan ja huomio muualle. Kehon tärkein ominaisuus on toimia ja pitää meidät liikkeessä. :)

Saranda
Tyhjä ajatus

"Onko vartaloon keskittyminen niin hyvässä kuin pahassa mennyt jo yli?" Tää oli hyvä kysymys, johon vastaan että omasta mielestäni kyllä. Nykyään keskitytään (ainakin valtamediassa ja omissa piireissäni) enemmän kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin, jossa tyytyväisyys itseensä on vain osa sitä. Bodypositivity ON tosi hieno ilmiö mutta tekee omasta mielestäni bodeistamme taas ihan liian ison asian. Toisaalta en ole koskaan vihannut kroppaani joten voi olla että joku joka on, oikeasti tarvitsee bodypositivitya enemmän kuin minä eikä ole mun asia väittää, että bodypositivitystä on tehty liian suuri numero. Eli kinkkisiä kysymyksia ja ajatuksia johon ilmeisesti mullakaan ei ole juuta eikä jaata. :D

MarikaJohannaP
Hey girl

Samaa asiaa olen kanssa monesti pohtinut, ja kiitos muuten kun linkkasit minunkin jutun siitä <3! Odotan innolla laajempaa juttuasi.
Itseä mietittyttää että miksi siitä on kasvanut niin iso asia, ja miksi naisen keho on kautta aikojen ollut näiden odotusten ja arvostelun kohteena. Mistä se on lähtöisin? Muodin historian tunneilta jäi mieleen pysyvästi moniste, johon oli aikajanana kuvattu minkälainen oli ollut ihanteellinen naisen vartalon malli milläkin vuosikymmenellä. Ja niitä ihanteita oli mitä milloinkin, välillä vartalon oli oltava s-mallinen, ja välillä poikamainen. Useimmiten malli oli jotain mitä hyvin monen on vaikea saavuttaa.
Että tavallaan miksi ollaan siinä pisteessä että tarvitaan #bodypositivity hashtagia, kun voisi vaan olla kaikkia erilaisia kauniita, hyviä ja terveitä vartaloita, koska välillä sen jonkun tietyn ihannevartalon tavoittelu ei välttämättä enää kulje käsi kädessä terveyden kanssa.

iidis
Varpain jaloin

Mä en oikein ole ymmärtänyt tuota bodypositivityä syvällisemmin missään vaiheessa. On todella hyvä asia, jos kuva naiskehosta ja erityisesti hyväksyttävästä naiskehosta monipuolistuu, mutta jälleen kerran kehoon keskittyminen ja sivulauseessa vielä niihin muottiin sopimattomiin virheisiin keskittyminen ei pura muottia.

Minä en ole sinut oman kehoni kanssa. En ole pikkulapsiajan jälkeen oikein koskaan ollut. Se mikä nuoruudessani oli mielestäni liikaa on nyt kauempaa katsoen juuri sopiva. Kehoni muuttui viitisen vuotta sitten radikaalisti, kun sairastuin vakavasti. Vaikka olen jo aikapäiviä sitten parantunut, ei lihaskuntoni ole koskaan enää noussut samalle tasolle kuin ennen sairastumista. Minulla on liikakiloja, jotka harmittavat ja joista haluan eroon - mikään bodypositivity ei auta, jos ei koe olevansa omissa nahoissaan. Enää en tosin laihduta, vaan pikemminkin haen hyvää oloa ja sitä, että kehoni voisi edes jollain tasolla kyetä niihin asioihin, joihin se pääni sisällä yhä pystyy.

Olen kirjoittanut kehosuhteestani mm. Älä laihduta päivään -liittyen.
http://www.lily.fi/blogit/varpain-jaloin/liian-paksu-perhoseksi

Vierailija (Ei varmistettu)

Olen miettinyt paljon tätä aihetta. Nuorempana tanssiharrastus sai tarkkailemaan painoa ja laskemaan kaloreita. Olin selkeästi alipainoinen, ja syöminen ahdisti. Tosin ehkä oli helpompi keskittyä ruokaan ja painoon kuin siihen, että koulussa kiusattiin. Lukiossa tuli uusia harrastuksia ja vaihtarivuosi ja enemmän tekemistä, eikä aikaa enää jäänyt keskittyä miettimään jokaista kaloria. Opiskeluaikana ruuan liiallinen miettiminen väheni entisestään sitä myötä kun pääsi eroon tanssipiireistä ja elämään tuli muuta sisältöä. Tällä hetkellä syön kun on nälkä ja välillä ihan muuten vaan jos tekee mieli jotain tiettyä herkkua. Pyrin syömään vähintään puoli kiloa kasviksia päivässä ja riittävästi proteiinia, minkä koen helpoksi, koska pidän (tai olen oppinut pitämään?) kasviksista. Karkista tai jäätelöstä en erityisemmin pidä, pullaa ja leipää sen sijaan voisi syödä loputtomiin, mutta niiden kanssa olen oppinut pysymään kohtuudessa, ainakin useimmiten. Jos välillä tulee syötyä enemmän tai epäterveellisemmin, ei se harmita kun tietää, että yleensä ei sitten vähään aikaan edes tee mieli herkkuja. Syön päivittäin jotain pientä hyvää, keksin, pari palaa suklaata tms. Olen aidosti tyytyväinen terveeseen ja vahvaan kehooni, vaikka kaikki vanhat vaatteet eivät enää mahdu päälle.

Täydellinen kertomus kehopositiivisuudesta, eikö? Paitsi että opiskeluaikoina, tanssiharrastuksen traumojen hieman laannuttua löysin tieni kuntosalille ryhmäliikuntatunneille. Innostuin liikunnasta aivan uudella tavalla. Tanssi ei koskaan tuntunut omalta ja luontaiselta, mutta jostain syystä ryhmäliikunta, kuntosalitreeni, pyöräily, juoksu ja hiihto tuntuivat. Ja ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärsin, mitä tarkoittaa liikunnan riemu. Urheiluharrastus on jatkunut ja vanhat vaatteet eivät jääneet pieniksi liikakilojen vaan kasvavien lihasten takia. Vartaloni on hoikka, mutta lihaksikas. Nautin liikunnasta, se on täydellistä irroittautumista ilman minkäänlaista tulostavoitetta vaativan työn vastapainoksi. En pidä treenipäiväkirjaa, en kirjaa juoksukilometrejä yhteenkään sovellukseen enkä noudata mitään treeniohjelmaa, vaan päivän treeni valitaan täysin fiiliksen mukaan.

Oman kehon haastaminen äärirajoille ja omien rajojen rikkominen tuottaa iloa ja ylpeyttä, mutta siitä huolimatta koen, etten minä saa olla kehopositiivinen. Tai ainakaan ei ole soveliasta julistaa ääneen sitä iloa, jonka vuosien ahdistuksen ja epävarmuuden jälkeen olen omasta kehostani löytänyt koska satun mahtumaan tämänhetkiseen kauneusihanteeseen. Ja eihän tämä voi olla aitoa. Ei kukaan voi oikeasti tykätä kasviksista. Tai nauttia liikunnasta. Tai kasvattaa lihasmassaa ilman superfoodeja tai lisäproteiinia tavallista ruokaa syömällä. Toisaalta, urheilu on vain pieni, vaikkakin tärkeä osa elämääni, ja oman ulkonäön ja vartalon pohtimisen sijaan elämässä on niin paljon muuta kiinnostavampaa ja mielekkäämpää ajateltavaa, etten juuri ole jaksanut turhautua koko kehopositiivisuuskamppanjasta.

La-ura
tuska onni elämä

Kertakaikkisesti en halua lokeroida itseäni juuri mihinkään muottiin, en kehopositiivisuuteen, en feministiyteen, en rasistiksi, en suvakiksi... Vaikka sopisin varmasti kaikkiin noihin lokeroihin katsontakannasta riippuen.
Rakastan itseäni ja kehoani, vaikka sekä mieli, että kroppa on välillä kovasti minua vastaan. Saatan seistä alasti peilin edessä ja katsella itseäni, ihan vaan koska pidän siitä mitä näen. Enkä aio selitellä tai kauhistella tätä toimintaa, vaikka niin kuuluisikin tehdä.
Kysymyksiisi liittyen: onko tämä oman kehon kyttääminen ja sen kautta itsensä ja osaamisensa arvottaminen nykyajan ongelma, vai onko kyseessä ikiaikainen asia, joka on aina ollut (naisten) ongelma? Onko se myös miesten ongelma? Miksi ulkonäkö on meille niin tärkeää? En tiedä sovinko tämänhetkiseen kauneusihanteeseen, mutta olen normaalipainoinen ja välillä mietin, olisiko sanomallani enemmän painoa jos olisin ylipainoinen. Siis sillä sanomalla, että kyllä minä kelpaan, olen hyvä ja kaunis. Normaalipainoinen ihminen kun sanoo niin, on helppoa hänelle sanoa: helppohan sun on olla itseesi tyytyväinen. (vaikka se on paskapuhetta, todella moni hoikka tai normaalipainoinen ihminen vihaa ulkonäköään tai ainakin pyhästi uskoo olevansa ruma. Miksi?)
Pahoittelut pitkästä sekavasta viestistä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Ihana teksti!

Mä vielä odotan, että millon kehopositiivisuus on jotain muutakin kuin painopositiivisuutta. Musta on hienoa, että eri painoindeksiin kuuluvilla on oma positiivisuusliike, mutta on hassua miten keho = paino. Tai ainakin kaikki mediahuomio kehopositiivisuusliikkeen ympärillä liittyy painoon. Mulla on tässä oma lehmä ojassa: tubulaariset rinnat, jotka on kaukana kauneusihanteista mutta joita ei kuitenkaan julkisella puolella korjata koska rintakudosta on ja epäsymmetriaa ei ole (rinnat vain ovat aina olleet luontaisesti roikkuvat ja nännipihat valtavat). Toivoisinkin, että kehojen ja ulkonäön moninaisuudesta alettaisiin puhua muunakin kuin painon vaihteluna. Ymmärrän tietysti, että aihe on vähän tabu ja siksi siitä ei puhuta.

Mutta oon samaa mieltä sun kanssa siitä että keskitytään mielummin muuhun kuin kehojen vatvomiseen. Mä toivoisin että kaikkien belfie - ja napakuvien sijaan suunnattais se kamera ennemmin kauniiseen maailmaan ympärillämme ja toisiin itsemme sijaan.

Mariacarina (Ei varmistettu)

Täytyy myöntää, että on tullut huomattua kropan muuttuminen näin neljänkympin paremmalla puolella. Painoa ei ole tullut lisää mutta kroppa muuttaa muotoaan, paikat löystyy ja lihakset häviää.. Olen ollut aina tyytyväinen pieneen kroppaani, lyhyyteeni ja siihen että näytän (olen näyttänyt..) nuoremmalta kuin todellinen ikäni on. Hieman hämmentää ulkomuodon muuttuminen siinä suhteessa, että tunnen henkisesti olevani paljon nuorempi mitä kroppani on. Missään välissä en ole ollut tyytymätön kroppaani, en edes nyt kun se vanhenee (silmissä..). Toistaiseksi mahdun vielä saman kokoisiin vaatteisiin kuin joskus teininä ja ikäni puolesta voin edelleen käyttää nuorekkaita vaatteita ja kokea olevani nuorekas.
Mitä bodypositiivisuuteen tulee, jokaisen tulee saada olla sellainen kuin on. Erikseen "leimattuna" tai alleviivattuna asia kuulostaa tosiaan niiden "vikojen" hyväksyttämiseltä, jotka siis eivät oikeasti edes ole vikoja vaan normaaleja ominaisuuksia meissä naisissa. Herättävä kirjoitus, kiitos siitä!

Ajs (Ei varmistettu)

Henkilöitä, joikka on normista poikkeava vartalo, syrjitään yhteiskunnassa monella tavalla. Tätä rakenteellista vallankäyttöä ei voi selittää pois sillä, että yksilöiden pitäisi keskittyä johonkin muuhun, kuin omaan tai muiden ulkonäköön. Marginaaliin pakotettua tai asemastaan epävarmaa tällainen puhe ei lohduta, jos tietää ja kokee olevansa sosiaalisesti ja yhteiskunnallisesti heikommassa asemassa kehonsa ominaisuuksien vuoksi. Kehopositiivisuus on mielestäni puhetta, joka nostaa ja tukee marginalisoituja. Jos et ole marginaalissa tai koe syrjintää kehosi vuoksi, et tarvitse sitä. Silloin voit myös sivuuttaa sen pinnallisena. Vallankäyttöä tämäkin.

Nononoo (Ei varmistettu)

Oon aika pitkälti Ajs:n kanssa samoilla linjoilla. Näen bodypositivityn ikään kuin vastavoimana kaikelle sille eritasoiselle negalle, jota ympäristö tuppaa normaalista poikkeavan vartalon omaavan niskaan kaatamaan. Tarkoitan konkreettisesti esimerkiksi tuijottamista, huomauttelua ja haukkumista, ulkonäön (kuten korkean painoindeksin) vaikutusta palkkatasoon tai yhdenvertaisen kohtelun puutetta, sitä ettei Yle katso tarpeelliseksi soittaa porilaisten marssia paraolympiavoiton kunniaksi (toisin kuin olympiavoiton). Ei sillä, etteikö kehopositiivisuuden näkökulmasta voisi olla iloa muillekin.

Musta kehopositiivisuuden voima on juuri siellä oikeassa elämässä, jossa käydään uimahalleissa tai pidetään esitelmiä vaikkapa siitä universumin rakenteesta, ei somen hashtageissa.

in medias res

Yllä on monia erinomaisia kommentteja kehopositiivisuudesta, ja oma tietämykseni asiasta on puutteellista, joten minulla ei ole paljoa lisättävää. Mielenkiintoni on ollut juuri siellä tähtitieteessä :) Akateemista tutkimusta sosiaalisen median vaikutuksesta kauneusihanteisiimme löytynee paljon. Minustakin on erinomaista, että ei koettaisi tarvetta mahtua yhteen ahtaaseen muottiin. Yhteiskuntamme suhtautuminen ihanteista poikkeavien kehojen muotoihin tuskin muuttuu parempaan suuntaan kovin nopeasti, joten kehopositiivisuudelle on tarvetta pitkäksi aikaa. En täten koe, että se voisi mennä "yli". Rahastuksen hajua voi olla ilmassa tässäkin asiassa, mikä tietenkin ärsyttää. Lisäksi mietin länsimaissa yleisen liikalihavuuden ja kehopositiivisuuden suhdetta, mutta minua fiksummat ovat vastanneet siihenkin tyhjentävästi jo.

Sukupuoleni takia olen päässyt tämänkin suhteen helpommalla, kun miesten kehot eivät tunnu olevan suurennuslasin alla samalla tavalla kuin naisten. Lihaksia miehellä "pitäisi" tosin kulttuurissamme olla, mikä ei ole yllätys varmasti kenellekään. Olen aina ollut hoikka, joten olen joskus kuullut kommentia lihasten puutteesta. En ole täysin immuuni sen vaikutukselle, joten välillä sitä miettii, että olisivatpa lihakseni vähän isommat ja mahani vähän pienempi. Mutta asia ei vaivaa niin paljoa, että jaksaisin alkaa treenaa systemaattisesti hommatakseni reilusti isommat lihakset. Lenkkeily ja yksinkertainen lihaskuntoharjoittelu riittävät minulle. Identiteettini ei ole perustunut lihaksiin. Miesten ja poikien syömishäiriöt ja pakonomainen treenaaminen lihasten takia ovat käsittääkseni lisääntyneet viime vuosina, joten kehopositiivisuutta tarvitaan siinäkin.

laura p (Ei varmistettu)

" Lisäksi mietin länsimaissa yleisen liikalihavuuden ja kehopositiivisuuden suhdetta, mutta minua fiksummat ovat vastanneet siihenkin tyhjentävästi jo."

Älä mieti. Muiden ihmisten kehot ja niiden paino ei kuulu sinulle. Muiden ihmisten terveys tai epäterveys ei kuulu sinulle.

in medias res

Hei,

Kiitos terävästä kommentistasi. Nämä ovat hyviä herätyksiä, kun ei aina ajattele asioita loppuun asti :) Tarkoitukseni ei ollut puuttua muiden ihmisten kehoihin ja vointiin. Pahoittelen kämmiäni. Yritin miettiä, voisiko kehopositiivisuudesta mahdollisesti esittää asiallista kritiikkiä vastauksena Annan pohdintoihin, mutta sorruin tietämättömyyttäni tulkitsemaan kehopositiiviisuutta väärin esim. maryjanen blogipostauksessa (luettavissa alla) kuvailulla tavalla. Se korjasi harhaluuloni nopeasti, joten oppitunti meni perille. Koko ajatusketjuni voi täten haudata.

http://www.lily.fi/blogit/freestylemeikit/tiedatko-mita-kehopositiivisuus

Minun olisi pitänyt jo avata tätä jo alkuperäisessäni viestissäni. Pahoitteluni viestini epäselvyydestä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mielenkiintoisen aihe ja hyviä ajatuksia sulla! Mun kysymys tälle kehonkuvaan perehtyneelle asiantuntijalle olisi sellainen, että miten voi luoda positiivisen kehonkuvan uudelleen, jos sen on menettänyt vammautumisen/sairastumisen myötä? Itselläni raskaus ja synnytys jätti kroppaani sellaisia vaurioita, että en vielä tiedä, parannunko niistä koskaan. Siksi omaa muuttunutta kehonkuvaa on tullut pohdittua. Oma tuntumani nykytrendistä on se, että liiallisuuksiin on menty näissä kuntosaleilla ravaamisissa ja siihen yhdistettynä tiukat ravitsemuspointit. En ole vastaan terveellisyyttä, joka on todella hyvä asia, mutta siinä vouhotuksessa tehdään ne asiat liiaksi omaa kehoa palvoen. Se henkinen tunnelma siinä vouhotuksessa on erilainen kuin ennen, ja siksi se tuntuu menneen yli. Terkuin, Jansku

Laura P (Ei varmistettu)

Itse koen bodypostitivityn voimauttavaksi. Itse omaan sellaisen kehon, jonka kautta minut nähdään. Sen vuoksi tuntemattomat ihmiset saavat huudella minulle kadulla, sen vuoksi terveydenhuollossa kaikki vaivani yhdistetään siihen. Sen vuoksi en kymmeneen vuoteen käynyt uimassa, vaikka rakastan uimista. Sen vuoksi pukeuduin kesäisin aina pitkähihaisiin paitoihin, vaikka oli kuuma. Sen vuoksi minut on saatu tuntemaan itseni huonoksi ja arvottomaksi.
Ehkä bodypositivityn tarpeellisuutta ei huomaa, jos ei koe omaa kehoaan näin? Hieman samalla tavalla valkoiset ihmiset eivät aina tunnista rasismia, koska eivät itse koe sitä. Minua on auttanut bodyposi-tilien seuraaminen instagramissa. Olen totuttanut itseni erilaisiin kehoihin. Näen ne nyt kauniina, neutraaleina tai vain kehoina, jotka ansaitsevat olla ja tehdä kaikkea mitä haluavat. Kauneusihanteet syntyvät paljolti siitä mihin olemme tottuneet, mitä näemme. Itseään voi opettaa näkemään erilaisia kehoja hyvinä katsomalla niitä. Tähän some on tosi hyvä.

#Bodypositivy voisi olla kaikkea muutakin, kuin mitä se nyt on, ja miksi se on muuttunut. Mutta se on otettu pois meiltä, jotka sitä tarvitsemme, ja jotka sen kehittivät.
"Onko vartaloon keskittyminen niin hyvässä kuin pahassa mennyt jo yli?"
Jos sinut nähdään aina vain kehosi kautta, on mahdotonta olla keskittymättä vartaloon.
Voinko olla keskittymättä siihen, jos kaikkialta huudetaan minun vartaloni olevan ruma ja huono?

Sipulikuorineen (Ei varmistettu)

Tämä on vaikea aihe. Olen miettinyt tuota samaa, onko esim. instagramin bikinikuvat #bodypositivea vai sitä samaa heruttelua, mutta tuota hästägiä käyttämällä oikeutetaan kuva. Toisaalta, mitä sitten? Miksi ajattelen helposti isokokoisten naisten kohdalla että vau, miten rohkeaa postata se kuva omasta vartalosta. Sama kuva hoikasta naisesta ja ajattelen, että tuo hakee vain huomiota. Silti tiedän, että kyllä kaiken kokoiset varmasti kokevat epävarmuutta kehostaan. En ole siitä poikkeus.

Tässä kehopositiivisuusjutussa huomaa helposti omat heikot kohtansa, ne jutut, joissa ei itsestään pidä. Mua harmittaa pienirintaisena, että kehopositiivisuus on jotenkin kietoutunut ihmisen painon ympärille. Kuvia postaavat ihmiset ovat mielestäni rohkeita, kun rohkaistuvat kuviin selluliitteineen, karvaisine säärineen, ilman peruukkia kaljuna, hörökorvien tai minkä ikinä, kanssa. Silti huomaan ajattelevani, että eihän tossa nyt ole mitään. Kyllä mäkin uskaltaisin, jos mulla olisi "vain" tuollainen asia, josta itsessäni olen epävarma. Että missä on ne lähes rinnattomat naiset? Sellaiset kuin minä? Niin, koskapa katson asiaa omasta näkökulmastani ja koen oman vikani jotenkin järjettömän paljon suurempana kuin näiden muiden erilaiset "kauneusvirheet". Tosiasiassahan esim. se ulkonevista hampaista kärsivä tyttö voi ajatella ihan samalla tavalla... Jaa, mahtoi olla muuten vähän sekava tämä kirjoitukseni :D.

Anna Vihervaarasta

Hei kaikki, iso kiitos ajatuksia herättäneistä kommenteista! Niissä tuli esiin monta asiaa, jota en itse ollut tullut ajatelleeksi. Aion hyödyntää näitä tulevassa haastattelussa ja palata kunnon vastauksien kera.

Toivon, että meistä ihan jokainen löytäisi rauhan kehonsa kanssa ja saisi elää tässä maailmassa murehtimatta painoaan, pieniä rintojaan, selluliittiaan, lihaksiaan tai mitään muutakaan kehoonsa liittyvää. Kiitos, että autoit tulevan jutun tekemisessä ja jaoit kokemuksesi ja mielipiteesi. Se oli minulle hyvin arvokasta. Toivottavasti juttu tulee antamaan joitain vastauksia.

Kommentoi

Kommentointi on sallittu vain kirjautuneille käyttäjille.