Elän, siis liikun (mutta vain silloin, kun huvittaa)

mona salminen photo rohnish yoga-1596.jpg

Ajattelin ennen, että pysyäkseen kunnossa, pitää liikkua hurjana. Mutta ei se ihan niin mene, väitän. 

 

Liikuntaharrastukseni alkoi taaperoikäiseisenä satujumpassa. Viisi-kuusivuotiaana minut laitettiin balettitunneille (en tykännyt yhtään), ja kun vastemielisyyteni lajia kohtaan kävi ilmi, vanhempani päättivät kokeilla, olisiko jää enemmän elementtini. Se oli.

Jäähalli ja muodostelmaluistelu olivat tiivis osa elämääni kymmenisen vuotta. Aina siihen saakka, kunnes yläasteen ja lukion välissä päätin, että en ehdi enää, on paljon kaikenlaista kiinnostavampaa (ja sillä tarkoitin poikia ja bileitä, voi minua).

Noina kymmenenä vuotena ennen tulevaisuuden huonoja valintojani kasvoin kuitenkin liikkumaan monta kertaa viikossa aikaisina aamuina ja myöhäisinä iltoina sekä kaikenlaisina slotteina niiden väliltä. Treenit olivat, kun jääaika oli, eikä niitä jätetty väliin.

Luistelu oli ihanaa! Se oli taidetta jäällä, liikkumista musiikin tahtiin. Se antoi rakkauden urheilua kohtaan, opetti ryhmähenkeä ja kurinalaisuutta ja sen, että liikunta on kiinteä osa elämää. En ikinä vaihtaisi noita vuosia pois. Niinä vuosina olin myös ainakin suhteellisen sinut kehoni kanssa ja yksinkertaisesti rakastin liikkumista. 

Urheilutaustallani (ja paineita kestämättömällä päälläni) kuitenkin ehkä myös selittyy tietynlainen armottomuus, jolla vähän myöhemmin kohtelin itseäni. Olinhan tottunut kilpaurheilussa siihen, että treeneistä ei luisteta. Kun vielä sitten seurustelin yli seitsemän vuotta urheilijan kanssa, liikuntafilosofiani muokkaantui suunnilleen tällaiseksi: paljon ja täysillä, jaksaa, jaksaa! 

 

Olenkin aina ollut se tyyppi, joka juoksee 10 kilometriä, jos on päättänyt juosta 10 kilometriä. Ihan sama vaikka tuntuisi miltä. Sisulla pärjää. 

Kovin hyvältä se ei aina tuntunut, se sisulla treenaaminen. Minulla menivät pitkään laiskuus ja levontarve sekaisin. Jonkin aikaa (tai mitä sitä kaunistelemaan, aika monta vuotta) treenasin, jos oli treenipäivä (melkein aina oli), sitä lajia, joka oli tehokkain. Viisi kovasykkeistä ryhmäliikuntatuntia viikossa oli ihan normikauraa. 

Välilä oli niin vaikea lähteä jumppaan tai lenkille. Mutta lähdin silti. Pyöräilin loskassa ja tuiskussa salille, tein tunnin treenin ja pyöräilin takaisin loskassa ja tuiskussa. Inhosin sitä. Oikeasti treenasin vain, jotta olisin hyvässä kunnossa ja hoikka (olen Kate Moss -sukupolvea, en pepputreeni-sukupolvea).

Noina vuosina kadotin liikunnan ilon. Unohdin, että rakastan taitolajeja, ulkoilua ja vauhtia, että haluan oppia temppuja ja leikkiä ja liikkua musiikin mukana. Urheilusta tuli pakkoa. 

Sain vammoja (olen muun muassa reväyttänyt selkäni core-tunnilla ja saanut kuukauden liikuntakiellon, kun astuin väsyneenä harhaan steppi-laudalta ja nyrjäytin nilkkani ihan kunnolla – silloisesta tilastani kertoo, että jatkoin tunnin loppuun), olin jatkuvasti flunssassa, enkä koskaan kokenut itseäni riittäväksi. Aina oli joku, joka treenasi enemmän, oli vahvempi, juoksi kovempaa. 

Olin usein pettynyt itseeni, enkä enää nauttinut liikkumisesta.

 

Vuosien ja koirien myötä kreisilleni liikkumiselle tuli onneksi lopulta stoppi. Osin siksi, että tajusin, ettei suhteeni liikuntaan ole ihan terve. Osin siksi, etten yksinkertaisesti kaikkien koiralenkkien jälkeen jaksanut enää mitään spinningejä. 

Tänään liikun tavoilla, joista nautin. Kävely, hiihtäminen, pyöräily, jännittävät kehonpainotreenit, jooga (päälläseisontoineen, pitäähän jotain haastetta olla). Rakastan niitä kaikkia. Ne lisäävät elinvoimaani, eivätkä vie sitä.

Olen myös vihdoin oppinut juoksemaan tai oikeammin hölkkäämään rennosti. Otan koirat mukaan, juoksemme tylsät hiekkatiet ja kävelemme polkuosuudet, välillä pysähtelemme. Ennen en olisi koskaan liikkunut näin. Silloin juoksin, jos olin lähtenyt juoksemaan, kellon kanssa ja mahdollisimman kovaa. En ollut kiinnostunut matkasta, vaan tuloksista. Huono tapa elää se. 

Kaikesta huolimatta en silti vieläkään voi kirjoittaa, etten lainkaan enää kokisi pakkoa treenata. Ajattelen edelleen välillä, että tänään pitäisi liikkua. Ja toisinaan teen sitten juuri niin: treenaan väkisin, vaikkei lainkaan huvittaisi. Kerran suorittaja, aina suorittaja, pelkään.

Tänään kuitenkin kuuntelen kehoani ihan eri tavalla kuin koskaan aiemmin ja yritän parhaani ollakseni itselleni kiltti. Se on muuttunut. 

En edelleenkään osaisi olla liikkumatta, mutta en elä liikkuakseni, vaan liikun elääkseni.

Ja useimmiten onneksi vain silloin, kun huvittaa. 

 

Kuva Mona Salminen

Vaatteet saatu Röhnischiltä, kiitos!

 

Lue myös:

Kun ruoasta tulee vankila ja urheilusta uskonto

 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Kommentit (16)
  1. Oman syömishäiriön kanssa vuosia taistelleena tähän oli niin helppo samaistua. Onneksi nykyään liikun ihan vain sen vuoksi, että siitä tulee hyvä olo, enää en kyttää kaloreita. Ja vitsit kuinka paljon paremmalta liikunta tuntuu, jopa satunnaiset aamulenkit ovat lähinnä luksusta, ei itsensä rääkkäämistä ja verenmaku suussa juoksemista.

    Olipa ihana postaus! <3

    1. Todellakin! Ihanaa, että olet päässyt kaloreiden laskemisesta ja alkanut nauttia liikunnasta. Meitä taitaa olla aika monia, joilla liikunta ja syöminen on jossain vaiheessa ollut epäterveellä pohjalla.

      Aurinkoa syksyysi! <3

       

  2. Huh, kolahtipa kovaa. Olen myös ollut, ja olen ehkä vähän vieläkin, liikkujana samanlainen kuin olit aiemmin. Iän kertyminen on omalta osaltani rauhoittanut menoa tosin. Jos 10 kilometrin lenkin päätin juosta, niin se sitten perkele juostiin. Jos juoksun aikana alkoi tuntua vääränlaista kipua, juoksua vaan jatkettiin. Yksi jos toinenkin vamma paheni siinä… Kaaduin kerran lenkillä kivisellä hiekkatiellä shortsikelillä, ja molempiin polviini tuli isot haavat. Lenkkihän kuitenkin piti jatkaa loppuun, on siinä ollut vastaantulijoilla katselemista, kun sääreni olivat veriset. Ja minä perhana ylpeilin aikani tuolla… -_- Totaalista hölmöilyä se oli.

    1. Olisin voinut tehdä ihan saman! Miten sitä oikeasti voikin niin sokeutua treenille ja kuvitella, että se pitää vetää loppuun vaikka tuntuisi miltä. Hyvä ettei kuitenkaan käynyt pahemmin meille kummallekaan.:)

      Ihanaa viikonloppua ja hyviä, rentoja treenejä!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *