Jos elämää ajattelisi seikkailuna

Ajattelen, että jokainen päivä kannattaisi elää kuin se olisi suuri seikkailu. Sellainen, jota ei voi hallita, mutta jolle voi antautua. Niin yritän elää ja välillä onnistun, näen kauneuden ja tunnen, että elämä kantaa. Olen sellainen huoleton joogi, joka sisimmässäni haluaisin olla.

Yhtä usein kuitenkin epäonnistun surkeasti ja muutun neuroottiseksi suorittajaksi. Yritän hallita elämää, suunnittelen liikaa ja petyn, kun suunnitelmani eivät toteudukaan. Luon tiukkoja aikatauluja, odotan liikaa muilta ja itseltänikin. Huolehdin ja pelkään, elän tulevassa ja menneessä, skrollaan somea, juoksen jalat hapoilla ja tunnen tyhjyyttä.

Teen näin, vaikka tiedän, ettei elämää voi hallita. Mitä vain voi tapahtua milloin tahansa, niin hyvää kuin pahaakin ihan riippumatta siitä, miten paljon yritän pitää langat käsissäni ja elämäni ja itseni järjestyksessä.

Voin toki vaikuttaa elämäni kulkuun paljonkin, mutten koskaan hallita sitä täysin. Mukana on liikaa liikkuvia osia, muita ihmisiä, sattumia, mustia joutsenia, mielenmuutoksia, muiden toiveita ja tavoitteita, vaihtelevia mielialoja ja vaikka mitä.

Mikään määrä suunnittelua ja varmistelua ei takaa, että kaikki sujuu, kuten on ajatellut. Oikeastaan se hyvin harvoin sujuu juuri niin, ei ehkä koskaan.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että asiat menisivät aina pieleen. Ehei. Se vain tarkoittaa, että ne menevät eri tavoin kuin päässään suunnitteli, elämä on seikkailu. Asioilla on yleensä jännä tapa järjestyä. Ne harvoin selviävät ennakkoon, mutta osuessaan kohdalle, ne ratkeavat aina jotenkin.

Luen jälleen Mo Gawdatin kirjaa Onnellisuuden yhtälö. Siinä Gawdat vertaa elämää kapseliin, joka pysähtyy asemilla. Noilla asemilla voi päättää, astuuko päiväksi ulos kapselista kokeakseen tuon päivän ja kaikki sen tuomat seikkailut. Vai ohittaako aseman, jotta pääsisi perille mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti.

Vaan mitä perillä odottaa? Kuolema. Kannattaako sen luokse kiirehtiä? Elämä ei nimittäin tule valmiiksi koskaan. Kun on perillä, lakkaa olemasta.

Välillä tuntuu, että nykymaailma on vinksallaan siksi, ettemme ehdi elää ja seikkailla. Tahti on hirmuinen, pitää olla tehokas ja suorittaa. Niin töitä kuin vapaa-aikaa, näyttää hyvältä, lukea oikeat kirjat, pitää huolta itsestään…nukkumisestakin on tullut suoritus. Jos valvot liian pitkään tai nukut muuten vain huonosti, et voi olla paras versio itsestäsi.

Vaan kaiken tämä suorittamisen alle hukkuu itse elämä, seikkailu. Jos ei ole tarpeeksi tyhjää aikaa, ei ehdi kokea ja tuntea, ei keskittyä mihinkään. Silloin elämässä ei ole tilaa seikkailuille, koska seuraava suorite odottaa jo.

Olen viime aikoina miettinyt tätä todella paljon ja yrittänyt keventää aikataulujani. Varasin kalenteristani kuukauden kesäloman (viime vuonna tahkosin kesällä rahaa, olin tosi onneton enkä lomaillut kunnolla yhtään).

Olen myös kirjoittanut harvemmin mutta siitä, mitä oikeasti ajattelen. Kuvannut vähemmän, mutta tärkeitä hetkiä. Erosin lukupiiristäkin, koska ahdistuin aikatauluista ja myös koska tahdon itse päättää mitä luen ja milloin.

Tahdon itse päättää elämästäni, haluan luopua turhasta huolesta ja kontrolloinnista, haluan, että elämässäni on tilaa seikkailuille, tahdon pysähtyä joka asemalla ja todella elää jokaisen päivän.

Sillä jos sisäistäisit, että elämäsi loppuu joskus, miten sen eläisit?

Pyrkisitkö tehokkuuteen, jotta saavuttaisit mahdollisimman paljon?

Vai pysähtyisitkö asemilla ja

seikkailisit?

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Kommentit (1)
  1. Oi , Anna, niin spot on! Näitä olen pohtinut taas myös valtavasti ja eilen poikaystävälle juuri puhuin tästä. Ennen olin sellainen sotkuinen veijari, että koti ihan vinksin vonksin ja oli noloa kutsua extemporeen ketään kylään. Nykyisin olen taas sellainen rätin heiluttaja, että kaikki niin vimpan päälle, tulkoon kuka vaan on niin siistiä ja niin nättiä. Miksi balanssi, se kultainen keskitie, on niin vaikea? Miksi ei voi olla ihan ok siisti, ei hinkutettu suorittajan raivolla, mutta ei myöskään se missä kahden viikon tiskit ja pyykit levällään? Mäkin oon jossain asioissa huoleton hippi, mutta tuntuu välillä, että vähenemään päin.. Tuntuu, että se suorittaja liikaa pyrkii olemaan etualalla. Miksi? Olenko se minä, onko ne lapsuudesta opitut taidot, onko se ympäristö? Tämä tosi vaikeaa. Välillä tuntuu, että on oppinut paljon, välillä ei. Kiitos pohdinnasta. Jälleen kerran. Ihanaa kesää <3 !

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *