Joskus on mentävä kauas nähdäkseen itsensä

Björkön luonnonsatama.

Jurmo. Maailman maagisimpia paikkoja.

Utön majakka. Vieressä humisevat tutkat. Outo ja idyllinen saari.

Matkalla Jurmoon. Mainingit nousivat tässä aika korkeiksi, ja hetki kuvan ottamisen jälkeen jouduin luovuttamaan ohjaamisen kokeneempiin käsiin. Jännittävä osuus.

Ensimmäinen purjehduspäivä. Saavuttiin Hangosta Rosalaan auringonlaskun jälkeen. 

Onnellinen koira Jurmossa.

Paras vahtipaikka.

Ensimmäinen purjehduspäivä.

Merellä sumu herättää kunnioitusta.

Utön vierasvenesatama.

Matkalla jonnekin.

Viikon asu.

Högsåran vierasvenesatama.

Meriaamiainen: kaurapuuroa, maapähkinävoita, hilloa, kurpitsansiemeniä, hedelmiä, kookoshiutaleita.

Jurmon vierasvenesatama.

Utön satamassa. On muuten ankkurikiinnitys.

Jurmon rannat näyttävät tältä.

Högsåran kylätie.

 

Missään ei ole niin helppo muistaa, kuka on, kuin siellä, missä ympärillä on avara maailma, missä netti ei toimi, missä peiliin unohtaa katsoa, missä vaatekriisit eivät käy mielessäkään ja missä meikkaaminen tuntuisi täysin järjettömältä. Kun vastassa ovat luonnonvoimat ja luonnon syvä rauha, se pinta, esittäminen ja koristautuminen, jota kaupungissa kantaa mukanaan, ikään kuin karisee pois. Jäljelle jää vain aidoin. 

Huomaan, että olen kovin onnellinen, kun en pääse someen, kun en näe itseni heijastusta kaikkialta ja kun voin elää luonnon rytmissä. Herätä ilman kelloa, mennä nukkumaan, kun pimeys laskeutuu, syödä, kun on nälkä, hypätä välillä mereen uimaan. 

Purjehtiminen on tavallaan helppoa elämää ja tavallaan ei lainkaan. Tuulet, aurinko, sumu ja myrskyt saavat merellä ja erämaissa aivan toisen merkityksen kuin turvassa kaupungissa. Ilman tuulta ei liikuta. Kova tuuli ja sen nostattamat aallot herättävät syvää kunnioitusta. Meri on valtava, ihminen pieni. 

Veneestä puuttuu monta asiaa, jotka maissa ovat itsestäänselvyyksiä. Lähes kaikki ruoka on kuivaruokaa, sillä jääkaappi vie paljon sähköä. Tällä reissulla se ei ollut käytössä kertaakaan. Vessaan pitää mennä maihin, myös keskellä yötä. Suihkua ei ole, ei edes kaikissa satamissa. Luonnonsatamissa ei ehkä ole vessaakaan. 

Veneessä on aina lähellä toista, myös silloin, kun haluaisi olla rauhassa. Matka etenee välillä nopeasti, välillä pysähtyy tuulen mukana. Moottorilla on helppo ajaa, mutta se metelöi. Tuuli purjeissa tuntuu ohjauspinnassa, vene kääntyy liikaa, kurssi muuttuu, valkoisen veden rajalla näkyy GPS:ssä sinistä vettä, se on matalaa, sinne emme halua. Pienistä asioista tulee merellä isoja.

Saaristo on mielettömän kaunis. Rosalan viikinkikylä, maaginen Jurmo, oudon idyllinen Utö siinä, missä odotin Jurmon kaltaista ankaruutta, Björkön luonnonsatama, jossa auringon näkee laskevan yhtä aikaa järveen ja mereen, jos istuu korkealla kalliolla sen aikaan, suojainen Högsåra, jota katsovat metsäiset saaret ja viimeiseksi Hangonkylän satama Hangon länsipuolella, rauhallinen levähdyspaikka.

Nyt istun parvekkeella, juon kahvia ja kaikki on kovin helppoa. Epäilen, että alan parissa päivässä jälleen meikata, vaihdan sortsit johonkin kaupunkikelpoisempaan ja avaan viikon ponnarilla olleet hiukseni. Pelkään, että liu´un takaisin siihen maailmaan, jossa esitetään, yritetään niin kovasti olla jotain ja unohdetaan se, mitä oikeasti on sisällä. En halua sinne, haluan pysyä tässä, aitona. 

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Kommentit

vilhelmiinah
VILHELMIINA H.

Monesti me unohdetaan se, mistä ollaan tultu. Ihana postaus <3

Anna Vihervaarasta

Kyllä. Kiitos ihana! <3

Vierailija (Ei varmistettu)

Ah, mullekin niin tutut luonnonsatamat, yleisistä satamista ihanimmat! Nykyään tulee harvemmin käytyä, kun mies pääsi Merikarhuihin. Musta ei kyllä enää olisi kuivaruoka- ja huussipuljaukseen, kun on tottunut helppoon vene-elämään 36-jalkaisessa - mutta siinä oli kyllä oma ainutlaatuinen tunnelmansa! :D

Kommentoi

Kommentointi on sallittu vain kirjautuneille käyttäjille.