Kirja esikuvia kaipaaville naisille (ja miksei myös miehille)

Ihastuin Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin -kirjaan, vaikken odottanut siltä suuria. Tarina naisesta, joka lähtee Japaniin 1000 vuotta sitten eläneen hovinaisen jäljille ei kuulostanut kovin jännittävältä. Vaan kirja yllätti, se oli parasta, mitä olin aikoihin lukenut.

Odotinkin Kankimäen uudelta kirjalta paljon. Naiset joita ajattelen öisin kertoo naisista, jotka ovat eläneet ajalleen poikkeuksellisella tavalla. Heistä kuuluisin on Karen Blixen, jonka tarinalla kirja alkaa. Kankimäki matkustaa Tansaniaan hänen jalanjälijilleen (Blixen tosin asui Keniassa, mutta lähelle kuitenkin), ja samaistun tähän kirjan osaan niin, etten malttanut laskea sitä käsistäni. En siis Blixeniin vaan Kankimäkeen. 

Matkustin teininä Tansaniassa juuri niissä samoissa paikoissa, joissa Kankimäki käy. Yövyin Arushassa Momella-lodgessa, jossa kuvattiin aikoinaan John Waynen Hatari (tykkäsin tuosta leffasta joskus kovasti ja tulin ajatelleeksi vasta myöhemmin, että siinähän pyydystettiin eläimiä eläintarhoihin), matkasin samoja punapölyisiä teitä, kävin Oldupai-rotkossa ja nukuin yöni Seronerassa ja Manyarassa. Minä tosin olin 16, enkä erityisen huolissani muusta kuin siitä, saanko tarpeeksi hyvän rusketuksen ja miten tiukassa hameessa illalliselle kehtaa mennä, joten en ihan samaistu moniinkaan Kankimäen tunteisiin ja ajatuksiin. Mutta mikä matkakuvaus!

”Mökkini ikkunasta näkyy savanni, sen takana ilta-auringossa siintävä Kilimanjaro - sama Kilimanjaro, jonka Karenkin joskus kirkkaalla säällä tiluksiltaan näki. Ilta pimenee ja kosmoskukat hohtavat täysikuun valossa. Savanni sirittää, hyttyset heräävät. Jossain pimeässä ovat puhvelit, Kilimanjarolla raivoaa ukkosmyrsky.”

Karen Blixen sen sijaan. No, sanotaan vaikka, että jos olet nähnyt Minun Afrikkani, etkä ole lukenut naisen elämänkertaa, tämä kirja muuttanee käsityksesi Blixenistä. Eikä mitenkään hyvällä tavalla. Nainen nautti leijonien tappamisesta! Do I need to say more? Hän oli myös rakastunut mieheen, johon ei ilmeisesti olisi kannattanut olla. 

Mutta oli hän ihan uskomattoman vahvakin. Eli poikkeuksellisen elämän ja pärjäsi oloissa, joista harva meistä ehkä pärjäisi. 

Kirjan toinen osa käsittelee naistutkimusmatkailijoita, joista yhdestäkään en ollut kuullut, mutta jotka olivat melkoisen kiehtovia tyyppejä. Ja hauskoja.

”... enkö sittenkin pysty ymmärtämään Isabellaa edes vähän? Sitä, miten helposti sitä elämää mullistaneen matkan jälkeen solahtaa tuttuihin rutiineihin. Miten vaikeaa on ylläpitää muutosta, uutta minää, sitä radikaalia ja innostunutta olemusta, kun kotona juuri mikään ei ole muuttunut. Miten vaikeaa on olla tuntematta itseään ulkopuoliseksi, kun on muuttanut käsitystään siitä, millaiset asiat elämässä ovat tärkeitä. Vaikka itse olisi alkanut pitää yhteiskuntaa humpuukina, sovinnaisuutta rikoksena ja perheen, omistusasunnon ja burnouttyöpaikan ideaalia suorastaan sairastuttavana normina, on vaikeaa elää toisin. On vaikeaa pitää siitä tunteesta kiinni.”

Tutkimusmatkailijoiden jälkeen päästään taiteilijoihin - ja minun mielenkiintoni alkaa herpaantua. En tiedä miksi, mutta jokin heissä ei vain puhuttele. Tai sitten matkustaminen vain kiinnostaa enemmän kuin taideteokset. En ole kauhean ihastunut esimerkiksi Yayoi Kusaman taiteeseen, vaikka onhan se merkillistä ja ajatuksia herättävää. Toisaalta, ehkä se onkin taiteen tehtävä: mietityttää. 

Taiteilijoista huolimatta tämä kirja kannattaa lukea. Se kertoo poikkeuksellisista naisista, ja Kankimäen taito kirjoittaa ja kuljettaa tarinaa on ihan omanlaisensa. Olin monta päivää fiiliksissä ihan vain mestarillisen kielen tähden. Lisäksi: seuraavan kerran, kun mietin, onko minusta johonkin, ei tarvitse kuin ajatella näitä naisia ja kaikkea sitä, mistä he selvisivät. Esikuvia, yönaisia, ehdottomasti.

Ja tietenkin tämä on kirja myös Kankimäestä. Nelikymppisestä naisesta, joka elää toisin kuin useimmat, poikkeuksellisella tavalla, kuten hänen yönaisensa tekivät aikoinaan.

”Minä olen nelikymppisenä palannut kaksikymppisen elämäntilanteeseen - minulla ei ole aikatauluja, velvollisuuksia, työpaikkaa eikä varsinkaan rahaa, ja olen muuttanut niin pieneen yksiöön, etten ole asunut sellaisessa koirankopissa edes opiskeluvuosina. Olen vapaa, mutta samalla ulkopuolinen. 

Huonona hetkenä tuntuu siltä, etten ole kahdessakymmenessä vuodessa onnistunut saavuttamaan yhtään mitään.

Hyvänä hetkenä tuntuu, että olen onnistunut vapautumaan siitä kaikesta.”

 

Kirja saatu Otavalta, kiitos!<3

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Kommentoi

Kommentointi on sallittu vain kirjautuneille käyttäjille.