Kirjoja, ristiriitoja ja toiveikkuutta

Niitä kevään ensimmäisiä lämpimiä päiviä, joina voi istua parvekkeella, on kahvia, kirja ja aurinko. Kukkivat narsissit tuoksuvat, samoin märkä maa, mädät kaislat. Valo voittaa pimeyden ja värit palaavat, kohta, ihan kohta.

Olen lukenut paljon, löytänyt taas rakkauteni kirjoihin, kadonnut toisiin maailmoihin, todellisiin ja keksittyihin, ratkonut murhia Tokiossa, menettänyt muistini kaksoisauringonmaassa, käynyt aavikkosotaa Egyptissä. Kirjoissa koko maailma on minun.

Olen siis lukenut Ken Folletin Aavikkoleijonan, Sujata Masseyn Rei Shimura Hävityksen rannikolla ja parhaillaan luen uudelleen Erika Vikin fantasiatrilogian ensimmäistä osaa: Hän sanoi nimekseen Aleia.

Näistä haluan kertoa vähän Rei Shimura -sarjasta, sillä ihastuin siihen monta vuotta takaperin, tarkemmin sanoen lentoemäntäaikoinani, kun Massey kirjoitti siitä suurimman osan. Sarja päättyi vuosia sitten, eikä siihen enää pitänyt tulla jatkoa – kunnes tulikin.

Uusin Rei-kirja on julkaistu vuonna 2016, mutta minä löysin sen yhtenä viime kuun päivänä, jona olin ollut lounaalla lentoemäntäystäväni kanssa ja palasin kotiin Akateemisen kautta. Jos Rei ei ole teille tuttu, niin kyseessä on japanilais-amerikkalainen antiikkikauppias, joka päätyy selvittämään murhia ja jolla on komeita poikaystäviä.

Olen tyytyväinen, että luen taas enemmän. Aina siis luen jotain, mutta nyt nopeammin, innostuneemmin. Niin kuin ennen luin, kun keskittymiskykyni oli terästä, eikä some vielä ollut sekaantunut siihen.

Kirjojen ja kevään myötä olen jälleen kerran muistutellut itseäni minusta, siitä, mistä oikeasti pidän, miksi jaksan tai en jaksa kirjoittaa tänne, milloin luovasta tilastani tuli pieni naistenlehti, miksi lopetin kirjoittamasta siten kuin tahdoin. Vaikka tiedänhän sen: siksi, että muut halusivat niin. Tässä maailmassa on niin helppo kadottaa itsensä ja seurata muiden viitoittamaa tietä.

Tuntuu, että tämä kevät tuo valoa monella lailla. Talvi oli ehkä vähän vaikea, ainakin osin. Olen samaan aikaan hyvin onnellinen ja välillä vähän yksinäinen. Yrittäminen on tehnyt sen. Yksinäisyyden tunne iskee yllättäen: kaikki on hyvin, mutta äkkiä tuntee olevansa kovin yksin ja kaipaa kuulumista jonnekin. Joinain viikkoina ajattelen, että olisi ihanaa, kun aamulla täytyisi lähteä jonnekin, kun joku odottaisi jossain. Toisina aamuina ulkona paistaa aurinko, voin lykätä päivän töitä, lähteä ulos tai lukea parvekkeella tunteja kirjaa, enkä ole lainkaan yksinäinen.

Ristiriitaista, sitä tämä on.

Kiedoin hiuksiini huivin ja toisenkin. Sen toisen kadotin yhtenä myöhäisenä yönä, kun olin juonut viiniä ja kävelin koirien kanssa sulavien lumipenkkojen väleissä. Menin seuraavana aamuna etsimään, en löytänyt, annoin periksi ja annoin sen mennä.

Sitten viikkoa myöhemmin, kävelin sitä samaa reittiä, kuten niin usein ennenkin. Kas, siellä se makasi, miten en huomannut sitä aiemmin. Kuten elämässä usein muutenkin, kun etsii, ei löydä, kun unohtaa etsiä, no, tiedättehän te.

Koti kasvoi huoneella, kuten viime kesänäkin. Pian juon puoliksi ulkona aamukahvinkin, mutten ihan vielä.

Juuri nyt olen tyytyväinen. Toiset rakastavat kesää, odottavat sitä nyt. Minä en odota. Kevät on suosikkini, kaikista vuodenajoista toiveikkain.

PODCASTBLOGLOVININSTAGRAM

Kommentit (6)
  1. Kevät on minunkin lemppari <3 Nautin jokaisesta kevätpäivästä enemmän kuin muiden vuodenaikojen päivistä!

    1. Keväässä on jotain maagista! Ihanaa viikonloppua, Vilhelmiina! <3

  2. Tää oli ihana postaus! <3 Tällaiset vähän ”tajunnanvirta”-tyyliset postaukset on kyllä aina mun lemppareita. <3

    1. No munkin! En tajua, miksen tee näitä enemmän!

      Ihanaa perjantaita! <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *