Kun some vei sielun

IMG_0808.jpg

 

Joissain kulttuureissa ihmisiä ei saa kuvata, sillä kuvan pelätään varastavan osan sielusta. Epäilen, että pelko saattaa olla aiheellinen.

Olipa kerran kaunis päivä. Aurinko siivilöityi puiden välistä ja niiden varjoon oli katettu joukko pöytiä. Laseissa oli viiniä, ilmassa sorisi vieraskielinen puhe ja eräässä pöydässä istui kaksi ystävystä koskemattomat annokset edessään. Kaksi puhelinta ilmaantui esiin, kaksi kameraa räpsyi, kaksi Instagramia aukesi. 

Ja sitten toinen heistä alkoi epäröidä. Katsoi ystäväänsä, joka katsoi pientä ruutua kädessään. Antoi sitten aurinkolaseihin verhotun katseensa kiertää aukiota, näki ihmisiä, ruokaa, viiniä, kukkaruukkuja iloisesti merkkailevan koiran.

Eikä yhtään puhelinta.

Otti omansa, käänsi äänet pois ja sujautti laitteen takaisin laukkuun. Tunsi outoa vapautta. 

Mitä jos kauniin annoksen voisikin vain syödä, kertomatta kenellekään?

Rakastin Instagramia silloin, kun se oli nimensä mukaisesti instant-kuvapäiväkirja, täynnä värejä ja iloa ja hauskoja hetkiä, vahvoja filttereitä ja hetken mielijohteesta napattuja kuvia. Tili oli salainen, seuraajia 20. Kuvista ei aina tykännyt kukaan, eikä sen väliä. 

Ja sitten jokin alkoi muuttua. Tuli lisää pieniä sydämiä, ja mitä enemmän niitä tuli, sitä enemmän niitä halusi. Kuvapäiväkirjasta tuli peli, ja kuvista katosi aitous ja hetki. Sielu.

Oletko koskaan tehnyt jotain vain saadaksesi siitä kauniin kuvan? Oletko koskaan päivittänyt elämääsi sosiaaliseen mediaan silloin, kun olisi kannattanut elää sitä elämää? Oletko koskaan huolestunut, jos päivityksesi ei saa tykkäyksiä?

Koko tässä kuviossa on jotain perustavanlaatuisesti pielessä. Tässä maailmassa on monia asioita, joista on syytä huolestua: ilmastonmuutos, eläinten tappaminen makunautintojen tähden, se vanha setä joka soittaa lähikaupan nurkalla haitaria ja nukkuu yönsä ties missä tai vaikka se, että monia tuntuu kiinnostavan enemmän pepputreenin tulokset kuin mikään edellämainituista.

Suosio sosiaalisessa mediassa tuskin kuuluu tähän joukkoon.

Melkein poistin koko Instagramin, mutta sitten en kuitenkaan tehnyt sitä. Tahdon takaisin kuvapäiväkirjani. Poistinkin siis vain osan niistä asetelluista, Instaa varten otetuista kuvista, joiden ainoa vika oli epäaitous. Sitten lähdin skumppapiknikille, ja ystäväni räpsäisi tuon kuvan, missä mikään ei ole täydellistä ja kaikki siksi niin hyvin. 

 

Kommentit (29)
  1. Hyviä pointteja. Oon sitä mieltä, että puhelin todellakin kannattaa välillä jättää kokonaan kotiin. Itse en kanna sitä yleensä lenkeillä mukana, sekin on jo ihanaa.

    FB:stä luopumistakin olen joskus miettinyt, mutta en työni tähden edes voisi tehdä sitä. Täyslakon sijaan yritänkin olla nyt kaikissa somekanavissa vähemmän läsnä – koskee myös tätä blogia, sillä tästäkin tulee helposti suorittamista, jos niin antaa tapahtua.

    Ihanaa viikkoa!

  2. Niin totta, ja myös niin surullista! Ylipäätään surettaa, kun nykyään on niin vähän asioita jotka ovat yksityisiä ja aivan liikaa niitä, jotka ovat julkisia. Välillä iskee myös some-ähky, kun ei meinaa enää edes ehtiä seuraamaan kaikkia somekanavia, joihin kuuluu. Suuret on taas ongelmat. 😀

    1. Jep, first world problems meillä.:) Olen päättänyt, etten jaksa enää stressata somesta. Kuvaan, kun huvittaa, kirjoitan kun huvittaa, ja FB:ssä en kauheasti hengaile.

      Ihanaa viikkoa!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *