Lumilauta ja Zen, eli miksi pelolle ei saa antaa periksi

image.jpg

Kaksi päivää sitten seisoin tunturin huipulla, katselin valkoisena hohtavaa rinnettä ja ajattelin olevani hullu tai vähintäänkin typerä adrenaliininarkkari. Lumilauta allani näytti edelleen hyvältä seitsemästä varastossa vietetystä vuodesta huolimatta, lautakengät istuivat samoin kuin aina ennenkin. Mikään ei ollut muuttunut, mutta seitsemän vuotta on pitkä aika.

Jos on kiivennyt tunturin laelle, teitä on vain yksi. Se, joka vie alas. 

Aurasin laudalla varovasti sivuttain, kasvot alarinteeseen päin, ja tunsin silkkaa kauhua. Lumilaudalla ei kuulu laskea vartalo menosuuntaan. Sille valkoiselle tyhjyydelle pitää kääntää kylkensä. On pakko uskaltaa, pakko luottaa itseensä ja siihen, että tuli mitä tuli, siitä selviää.

Ajattelen, että asioita ei saa jättää tekemättä pelon vuoksi. Niinpä käänsin kyljen.

Uskon meditaatioon. Tai ainakin siihen, että se on hyväksi, jos siinä onnistuu. Jos pään sisällä surisee ajatusten ja tunteiden mehiläispesä, johon keskittyy mieluummin kuin hengittämiseen, se on melko hankalaa.

Mutta nyt kerron teille salaisuuden.

Kun ei ole seissyt laudan päällä seitsemään vuoteen ja on juuri kääntänyt kylkensä rinteeseen, ei voi ajatella mitään muuta kuin mäkeä, vauhtia ja seuraavaa käännöstä. Sitä, miten kasaantunut lumi vaikuttaa laudan liikkeisiin, missä kiiltelee sileäksi aurautunut jääpinta, miten ohittaa pikkuinen suksityyppi, kuinka paino kannattaa jakaa jaloille ja mihin suuntaan nojata milloinkin. Kaikki se surina hiljenee, on vain laudan ääni lunta vasten ja tuulen humina korvissa.

Zen.

Sitten voi viilettää alas rinnettä kauhistuneessa hurmiossa ja kuunnella, kun Haloo Helsinki ryhtyy laulamaan:

”Huuda, huuda ilosta, huuda, huuda vapaudesta, huuda, huuda onnesta…”

Lumilautailu on siitä jännä juttu, että mitä lujempaa uskaltaa antaa laudan mennä, sitä helpompi sitä on ohjata. Hitaammassa vauhdissa, silloin kun alkaa pelottaa, lauta kanttaa helpommin, tarttuu kiinni lumikasoihin ja heilahtelee epävarmasti puolelta toiselle. Mutta kun päättää luottaa siihen ja itseensä, kaikki sujuu. Silloin lumi on ystävä, kevättalven aurinko hymyilee kasvoille ja vauhti saa sydämen nauramaan.

Hurmioon ei tietenkään pääse aina, ja matkaan voi osua mutkia. Kinostunutta lunta, hitaita laskijoita rinteen täydeltä, jäätä, jolla lauta ei pidä. Aurinko menee pilveen ja pohjoisten tuntureiden viima osuu kipeästi paljaisiin poskiin.

Päiviä on myös erilaisia. Ja eri päivinä tuntuu erilaiselta. Aina ei voi laskea itsevarmana aurinkoisella puuterilla.

Eilen meinasin saada itkupotkuraivarit keskellä rinnettä, kun ensimmäinen lasku ei sujunutkaan niin kuin odotin. Jalkoihin sattui, lauta huojui, en uskaltanutkaan kääntää kylkeä. Pelko tuli takaisin.

Toinen lasku meni jo paremmin. Kolmannella Haloo Helsinki aloitti taas soittamaan. 

Kun uskoo itseensä, uskaltaa ja yrittää, pilvet väistyvät ja aurinko tulee takaisin.

Pelolle ei saa antaa periksi.

 

//www.youtube.com/embed/f5UKLeMl9Uc

Kommentit (10)
  1. Sini ~ jotain sinistä
    2.4.2014, 14:31

    Hienoa ja rohkeaa! 🙂 Musta ei olisi kyllä tuohon… ottaisin iisisti ihan tasaisella maalla tuollaisessa reissussa 😀 Nautihan siellä!

    1. Rohkeutta on monenlaista. Ei tarvitse olla huimapää, mutta pelolle ei saa antaa valtaa. Ja se pätee musta vähän kaikkeen.

      Oikeastaan tarkoitinkin tän postauksen vertauskuvalliseksi, mutta kukaan ei ole tainnut lukea sitä niin.:D Mutta ei se mitään, tulipahan kirjoitettua snoukkapostaus – ja mä voitin eilen jyrkän rinteen pelon.;)

      1. Sini ~ jotain sinistä
        6.4.2014, 15:28

        Hahhaa, joo ei me osattu lukea sitä niin 😉 mutta kiva, että laajensit blogisi aihepiiriä snoukkaukseen… Mutta kuitenkin tärkeintä, että voitit pelon!

        1. Välillä pitää katsos mennä sinne epämukavuusalueelle ja tehdä jotain uutta.;D Mutta joo, tarkoitin kirjoittaa pelosta ja itsensä voittamisesta noin yleisesti. Pitänee seuraavalla kerralla olla vähemmän epämääräinen. 🙂

  2. Olet kyllä rohkea! Minä en uskalla lasketella edes suksilla, saati sitten laudalla. Olet niin oikeassa siinä, että kun laittaa itsensä likoon, saa aina joitan hyvää itselleen.

    1. Tämä on ehkä sellaista ”laitan silmät kiinni, annan mennä ja toivon parasta” -rohkeutta.;) Mutta yleensähän on niin, että kun vain uskaltaa aloittaa, niin kaikki järjestyy.:)

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *