Luovuuden löytämisestä ja oman näkemyksen voimasta

Olen löytänyt takaisin luovuuteni jäljille. Olemmekin olleet kauan erossa, luovuus ja minä, hukkuneet toisiltamme.

Pelkäsin jossain vaiheessa, että luovuus on oikeasti jättänyt minut. Muistelin kaihoten niitä aikoja, jolloin osasin nähdä maailman ihmeellisenä ja kauniina, ne pienet arjen hetketkin, joissa ei ollut mitään muuta erityistä kuin ehkä kaunis valo, viehättävä talo tai värikäs kukkakimppu.

Aikoja, joina rakastin kuvaamista kuvaamisen vuoksi. Aikoja, joina tykkäsin omista kuvistani, enkä miettinyt, tykkääkö joku muu niistä. Aikoja, joina minulla oli paljon sanottavaa ja sen sanominen tuntui juuri oikealta, ei hävettänyt, kuten nykyisin joskus. Siksi en ehkä ole kirjoittanut kovinkaan paljon tärkeistä asioista viime aikoina. Se ei ole tuntunut hyvältä, koska en ole ollut varma, mitä edes tahtoisin sanoa.

Jossain vaiheessa maailma nimittäin lakkasi sykähdyttämästä minua kuten ennen. En ollut allapäin, en vain enää osannut nähdä yhtä paljon kauneutta ympärilläni. Olin ehkä turtunut sille.

Kun kadotin noiden pienten hetkien kauneuden, kadotin myös kaipuuni tallentaa niitä kuvin ja sanoin. Samoihin aikoihin kadotin luovuuteni.

Ehkä osasyy oli, että katselin liikaa muiden kuvia, luin liikaa muiden ajatuksia. Ehkä hukkasin oman tyylini, koska aloin matkia muita. Ja kun hukkasin tyylini, hukkasin myös iloni.

Tajusin aikaa sitten, että kuuntelen liikaa muita ja liian vähän sitä ääntä, joka tulee sisältäni. Oikeastaan en kyllä edes tiennyt, että mitähän se sisäinen luovuus  enää tahtoisi sanoa. Se oli ihan sekaisin.

Tiesin kuitenkin, että siellä se jossain silti sinnittelee. Eikä se pääse esiin, koska sitä ympäröi valtava ulkoa tuleva häly, kuvien ja ideoiden virta.

Niinpä aloin etsiä luovuuttani. Jossain sisälläni se oli, hylättynä ja yksinäisenä, siitä olin varma.

Silloin lakkasin seuraamasta, mitä muut tekevät, ja aloin keskittyä siihen, mitä itse teen. Mistä oikeasti innostun, mikä ihastuttaa ja kiehtoo minua, mikä saa unohtamaan ajankulun ja uppoutumaan täysillä tekemiseen?

Sitten aloin kuvata. Olen kantanut painavaa järkkäriä mukanani aurinkoisilla aamulenkeillä ja napannut kuvia kotoa aina, kun on ollut valoa. Olen yrittänyt etsiä kuvattavaa, ihastuttavaa. Sitä, mistä tulen iloiseksi.

Ja niin oma näkemykseni on kirkastunut ja sitä myötä luovuuteni herännyt uniltaan. Hämmästyksekseni olen löytänyt kuvattavaa jopa lumettomasta etelän talvesta, jonka ajattelin vielä hetki sitten olevan ankea ja harmaa. Vaan kuinka kaunis onkaan tammikuun valo, kun aurinko on juuri noussut ja sädehtii matalalla kaislojen läpi? Miten herkkä on yön kuuraama talventörröttäjä tai vaaleanpunaisena sarastava taivas?

Olen niin onnellinen, että olen jälleen löytänyt taitoni nähdä kauneutta ja herännyt turtumuksestani. Jos luovuutesi tai näkemyksesi on hukassa, annankin vinkin:

Käänny sisäänpäin ja keskity kuuntelemaan. Mikä saa sydämesi lyömään nopeammin, milloin pääset flow-tilaan, millaiset asiat sykähdyttävät sisintäsi?

Kuvat ovat torstaiselta aamulenkiltämme, aurinko oli juuri noussut ja koirat suostuivat ihmeen (tai namin) kautta poseeraamaan. Tammikuu ei ole ehkä sittenkään kovin harmaa, vai mitä?

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *