Mielikuvista ja muoteista

kuva-92.jpg

Nyt on taas se hetki vuodesta, jona puhutaan paljon kehosta, sen muokkaamisesta ja mahduttamisesta johonkin tiettyyn muottiin. On tämä Missä olet Lauran älyttömän hyvä kirjoitus. Ja sitten on Kukka Laakson teksti. Ja tietenkin vaikka kuinka monta muutakin hyvää kannanottoa oman vartalon ja ennen kaikkea oman mielen rääkkäämisestä mahdottomilla odotuksilla. 

Mietinkin, mitä me oikein ajattelemme itsestämme ja miksi, minkälaisiin rajoihin yritämme tunkea itsemme, millaisia kuvitelmia maailmasta ja elämästä luomme.

Eikä kyse ole pelkästään vartalosta. Miten usein luommekaan mieleemme tietynlaisen kuvan jostakin ja sitten yritämme väkisin saavuttaa sen juuri sellaisena. Päätämme, että jokin asia tuo meille onnea. Tai että olemme jonkinlaisia ja muut ihmiset ovat myös. Ja niin se sitten on, hamaan loppuun asti, koska olemme kerran ajatelleet niin, luoneet mielikuvan, fantasian.

Unelmoimme jostain asiasta, teemme kaikkemme sen eteen ja sitten kun saavutamme sen, ja se ei tunnukaan enää oikealta, emme uskalla päästää siitä irti. Miten voisimmekaan, kun rakensimme sitä niin kauan, näimme niin paljon vaivaa, uhrasimme ehkä myös paljon.

Mutta unelmat muuttuvat, elämä on jatkuvassa liikkeessä. Mikään asia elämässä ei yleensä vastaa täysin siitä luomaamme mielikuvaa. Joskus todellisuus on vähän laimeampi, joskus vain erilainen ja joskus niin mahtava, ettei sitä osannut edes kuvitella. 

On hirveän helppo tavoitella asioita, joita kuuluisi tavoitella. Mahduttaa itsensä valmiiseen, kokeiltuun muottiin, tuntui se sitten miten ahtaalta tahansa. Sillä eikö onnen luulisi löytyvän sieltä, mistä niin moni sitä etsii? Ehkä. Ehkä ei. Jokaisen onni on erilainen.

Ja jos yrittää selvittää oikeasti, mitä on, millaista elämää haluaa viettää ja mistä tulee onnelliseksi, joutuu väkisinkin myös pettymään. Sillä jokaisella on huonoja hetkiä. Toisena päivänä on rohkea, uskaltaa mitä vain ja maailma tuntuu ystävälliseltä paikalta täynnä mahdollisuuksia. Toisena tuntee olonsa turvattomaksi ja epäilee itseään, tahtoisi ehkä vain käpertyä jonkun syliin, mutta koska on rysäyttänyt elämänsä, sitä syliä ei välttämättä ole. Silloin joutuu kestämään itseään. Eikä se ole huonoina päivinä välttämättä hirveän helppoa.

Olin yhtenä päivänä vähän pettynyt itseeni. Huomasin, etten pysty täyttämään itselleni asettamiani odotuksia, en ole niin vahva kuin tahtoisin enkä pysty suhtautumaan vastoinkäymisiin niin tyynesti kuin toivoisin. Kerroin tästä ystävälleni, joka sattuu olemaan varsin viisas tyyppi. Hän sanoi: ”Älä ole niin ankara itseäsi kohtaan. Ansaitset myös itseltäsi parasta kohtelua.” 

Verraton totuus. Mitä jos vain päästäisi irti mahdottomista odotuksistaan, niin itseään, muita ihmisiä kuin elämääkin kohtaan? Hengittäisi, tuntisi lämpimässä kesäpäivässä kukkivien jasmiinien tuoksun, antaisi tuulen leikkiä hiuksissa, auringon nauraa taivaalla. Eläisi, olisi sitä mitä on ja antaisi muidenkin olla. Luopuisi ajatuksista, jotka eivät tee onnelliseksi, ei yrittäisi pakottaa maailmaa tahtoonsa ja katsoisi, mitä tapahtuu.

Voisiko se olla niin helppoa?

 

Kommentit (14)
  1. Haltiakummi
    13.7.2014, 18:01

    Voi miten valtavan hienosti ja oivaltavasti sanottu ”Älä ole niin ankara itseäsi kohtaan. Ansaitset myös itseltäsi parasta kohtelua.” varsinkin tuo toinen lause on erityisen oivaltava ja armollinen.

    1. Onnea ovat viisaat ystävät. <3

  2. Niin sanotusti valmiit muotit ovat vaikeita ja ihan kamalan yleisiä. Nykynaisellekin on tarjolla monia muotteja, jotka kaikki tuntuvat rajoittavan valinnanvapautta melko tavalla. Sitä voisi valita fitness-muotin tai äiti-muotin, sieltä sitten vielä pikkutarkempia rooleja…

    Jokaisen laihdutus- tai ruokavaliojutunkin ohessa korostetaan, kuinka yhtä, kaikille sopivaa tapaa ei ole. Kuinka olisi kuunneltava omaa kehoa ja mieltä. Silti annetaan yhdet ohjeet, jotka ohjaavat yleisesti hyväksyttyyn suuntaan. Ristiriitaista.

    Kiireen keskellä muotti lienee myös helpotus. Kun ei ehdi tai enää osaa kuunnella omaa kehoaan, on jotain, mihin turvautua.

    Itsekin pyristelen tässä muottien ja oman tahdon välimaastossa. Haluaisin kuunnella enemmän omaa itseäni ja ajatella vähemmän, mitä muut ajattelevat ja millainen minun pitäisi olla. Vaikeaa se on.

    1. Minusta tuntuu, että muoteista on hirveän vaikea päästä kokonaan eroon. Toisaalta se ei ehkä ole edes tarpeen, mutta ne on hyvä tunnistaa. Niin ehkä pystyy itse valitsemaan, selvittämään, mikä on juuri itseä varten. Minusta olisi hirveää herätä joskus vanhana ja huomata, etten ole tehnyt elämästäni omannäköistäni, vaan seurannut jonkun toisen luomaa valmista polkua. 

      Siinä missä nuorempana itse pyristelin nimenomaan noiden ulkonäköön liittyvien muottien kanssa, nyt kolmikymppisenä tuntuu, että muotit ovat vaihtuneet. Ne ovat isompia, mutta silti yhtä ahtaita. Ja tavallaan ehkä myös vaikeampia tunnistaa. Ehkä ne nyt ovat enemmänkin lukkiutuneita tai vanhentuneita ajatusmalleja, mielikuvia siitä, miten kuuluisi elää ja mistä hyvä elämä syntyy. 

      Itsensä kuuntelu ja oman oikean äänen tunnistaminen voi olla sen kaiken keskellä todella vaikeaa. Mutta mahdotonta se ei ole. Ja harjoitus tekee mestarin, uskon.:)

      <3

      1. Kolmekymppiä on jonkinlainen elämän rajapyykki. Moni luo nuorempana mielikuvan siitä, mitä on ”saavuttanut” kolmekymppisenä, ja alkaa sitten kriiseillä, kun tuo saavutusten deadline alkaa lähestyä. Siinä varmaankin sekoittuvat niin oma mielikuva kuin yhteiskunnan ja kulttuurin luoma roolikin. Pitäisi olla perhe ja talo ja työ…

        1. Ihan totta. Ja sitten ei välttämättä edes pysähdy miettimään, onko se vakkarityö, Kannustalo ja farmariauto edes millään lailla oma unelma. Toki se voi olla, ja ihan varmasti monelle on, eikä siinä ole mitään vikaa silloin.

          Hauska vaihtaa ajatuksia kanssasi!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *