Miten luontoihmiseksi tullaan ja suosikkiretkipaikkani

Uskokaa tai älkää, mutta en ole aina ollut luontoihminen. Ikävuosina 15-27 en tainnut käydä metsässä montakaan kertaa, enkä muista kaivanneeni sitä. Sitten meille tuli Nessi, ja kaikki muuttui.

Tarina alkaa kuitenkin kauempaa, lapsuudestani. Rakkaus luontoon istutettiin sisälleni silloin.

Äitini on biologi ja isäni muuten vain luontoihminen, ja monet rakkaimmista lapsuusmuistoistani liittyvät luontoon. Muistan hiihtoretket Nuuksion Pirttimäessä, linturetket Porkkalaan, mustikanvarvut, kanervat, päättymättömät pitkospuut kansallispuistoissa, evästauot, simpukoiden ja rakkolevien tuoksun Hangossa, sysipimeän metsätien Evolla, missä äitini teki maastotutkimusta, Espoon tyynet pienet lammet ja Bodominjärven luodot.

Parasta olivat luontoleirit, joille minut lähetettiin viikoksi parina kesänä. Oli jännittävää nukkua teltassa Nuuksion Kattilajärvellä ja Turun saaristossa. En muista koskaan pelänneeni luonnossa paitsi sillä säkkipimeällä metsätiellä, jota kävelin yksin tutkimusasemalta mökillemme.

Lukiossa meillä oli vaelluskurssi, ja vietimme viikon Äkäslompolossa. Luulimme kaverini kanssa naavaa karhunkarvaksi ja nolasimme itsemme partiolaispoikien silmissä ihan huolella. Olin lukiossa myös selviytymis-kurssilla. Vietimme yön Porkkalassa, meillä ei ollut kunnon ruokaa mukana, paistoimme nuotiopullia, oli kylmä, nälkä ja aika kamalaa.

Vähän yli parikymppisenä lähdin kaverini kanssa vaeltamaan Karhunkierroksen. Kumpikaan meistä ei ollut ikinä vaeltanut noin pitkää matkaa, oli syyskuun loppu ja taivaalta satoi rakeita, mutta niin vain kävelimme tuon 70-80 kilometrin matkan ja vielä päivää nopeammin kuin oli tarkoitus. Ehkä siksi, että oli niin kylmää ja märkää.

En silti rakastunut metsään, en vielä tuolloin. Sitten tuli vuosi 2009, ja Nessi muutti taloon.

Koiran myötä aloin nähdä ympäristöni uudella tavalla. Oli kiinnostavaa seurata, miten se eteni nenä edellä, nuuski kaikenlaisia puskia, ajoi takaa lintuja, juoksi hurjaa vauhtia pitkin peltoja. Se nautti luonnosta niin, että minäkin aloin nauttia siitä.

Aloin myös huomata yksityiskohtia ja vuodenaikojen vaihtelun. Luonto muuttuu koko ajan, sen muutosta oli kiehtova seurata. Äkkiä odotinkin syksyn ruskaa, helmikuun kirpeitä pakkasia ja kantohankia, kevään ensimmäisiä leskenlehtiä ja krookuksia, jotka työntyivät ruskean maan sisästä ja muistuttivat, että pian koko maailma on taas täynnä väriä.

Nykyisin käyn luonnossa joka päivä, enkä usko, että pääni pysyisi kovin hyvin kasassa ilman. Metsässä rauhoittuu, siellä muistaa kuuluvansa luontoon, siellä on helppo hengittää. Metsän mikrobit ovat tutkitustikin hyväksi terveydelle, erityisen paljon niitä on ilmassa heti sateen loputtua. Kas, olenkin aina rakastanut ilmaa sateen jälkeen.

Rakastan luontoa myös huonolla säällä, kunhan nyt ei sada ihan saavista kaatamalla. Tykkään seurata luonnonvoimien näytöstä: aallokkoa, tuulta, sumua, tihkusadetta.

Sää on pitkälti pukeutumiskysymys. Olenkin vuosien varrella oppinut pukeutumaan, ja omistan nykyisin pätevät ulkoiluvaatteet ihan joka säähän lähtien lempeistä kesäpäivistä päättyen lumimyrskyihin.

Koska vietän niin paljon aikaa luonnossa, minun on helppo ymmärtää, miten tärkeä se meille on. Siksi sydäntäni särkee, kun metsiä hakataan, Amazon roihuaa, luontoon heitetään roskia ja kauniit niityt rakennetaan täyteen.

Näitä pääkaupunkiseudun ja lähiympäristön luontokohteita suosittelen:

Nuuksio ja siellä erityisesti Pirttimäen seutu. Olen kotoisin läheltä Nuuksiota, ja sillä on erityispaikka sydämessäni. Me käymme täällä muutaman kerran vuodessa, pakkaamme mukaan paljon evästä ja kävelemme neljän tunnin eli 12 kilometrin lenkin. Nuuksiossa menee paljon merkattuja reittejä ja hiekkateitä, mutta minua että niiltä löydä. Tunnen alueen polut, ja kävelen mieluummin niitä. Valitsen muutenkin aina polun tien sijaan, kun mahdollista.

Uutela sijaitsee Vuosaaren päässä, ja sinne pääsee suht kätevästi julkisilla. Metrolta on noin 1,5 kilometrin kävelymatka alueelle ja siellä voi kävellä rantoja pitkin noin 1,5-2 tunnin lenkin, tahdista riippuen. Uutela on siis niemi, eli sitä ympäröi meri. Siellä on kivoja rantakallioita, eväspaikkoja ja venesatamassa Kahvila Kampela, joka on koiraystävällinen, tarjoaa muun muassa lohikeittoa, pannareita (myös vegaanisia) ja ihania leivonnaisia.

Haltiala. Asuin eksäni kanssa Haltialan lähellä, ja se tuli noina vuosina hyvin tutuksi. Haltialassa on kotieläintila, ja polut lähtevät sen pihasta. Myös peremmältä löytyy parkkipaikka, eli kun jatkaa tilan ohi vievää tietä vielä muutaman sata metriä. Haltialassa on peltomaisemaa, metsää, Pitkäkoski (tai sinne voi siis kävellä), suojeltua rehevää rantamaisemaa. Täällä voi tehdä vaikka kuinka pitkän lenkin, sillä Haltiala on yhteydessä Keskuspuistoon ja Paloheinän metsiin.

Luukki on kaunis, mutta aika ruuhkainen usein. Lampia ja hiekkateitä Pohjois-Espoossa.

Porkkalassa tuoksuu meri, siellä on rantakallioita, kanervia ja tuulentuivertamia mäntyjä. En ole käynyt siellä ikuisuuksiin, mutta tahtoisin.

Viikki ja Lammassaari ovat toinen helposti saavutettava kohde, jos ei omista autoa. Hiekkateitä, polkuja, lehmiä, lampaita, pitkospuita, puulajipuisto, lintubongareita ja -torneja.

Sipoon Fiskträskissä voi kävellä yhteensä noin 1,5 tunnin lenkin. Reitti ei ole ympyrä, vaan se pitää kävellä edestakaisin. Kaunis järvi, jossa on ihana käydä uimassa kesällä. Varoituksen sana: olen törmännyt täällä kahdesti hirvenmetsästäjiin, ja pian on metsästysaika. Jos menet tänne, suosittelen värikästä vaatetusta, ihan varmuudeksi.

Mustavuori on vanha ensimmäisen maailmansodan aikainen linnoitusalue lähellä Itäkeskusta. Rehevää metsää, kallioita, rotkoja, tykkiteitä ja tunneleita.

Kallahdessa Vuosaaressa on kaunista rantamaisemaa ja ihania uimapaikkoja.

Unohtuiko joku? Kommentteihin saa vinkata kivat luontokohteet!

Kuvat minusta: Veera Bianca

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *