Päivät, joina mikään ei tunnu miltään

IMG_2721.JPG

 

Tiedättekö ne päivät, joina tyhjyys saa kiinni? Ne päivät, joina tuntuu, että elämä on tuolla jossain ja ajaa ohi, eikä silti huvita tehdä asialle mitään.

Päivät, joina mikään ei tunnu miltään. 

Tyhjyys ei koskaan tule kiireisessä arjessa. Se iskee lomilla ja niinä viikonloppuina, joina jätti kalenterin melkein tyhjäksi ja ajatteli ottavansa vähän omaa aikaa. 

Ja sitten se oma aika menee siihen, että tuijottaa sohvalla kattoa.

Se päivä alkoi kivasti. Olin pitkällä lenkillä ystäväni kanssa, ymmärsimme toisiamme niin kuin vain naiset voivat toisiaan ymmärtää, tuuli suhisi metsän puissa ja me uimme alasti järvessä vaikka mutkan takana grillasi lapsiperhe makkaroitaan ja parkkipaikka oli täynnä viikonloppuretkeilijöiden autoja. 

Ja huolimatta siitä, että elämän luonne nyt taitaa olla vähän kuin luonnonkihara tukkani bileillan jälkeen, takkuinen ja sotkuinen, niin hetken kaikki oli hyvin. 

Tulin kotiin, joogasin tunnin ja maailma tuntui aika kivalta paikalta. 

En ole varma, missä vaiheessa tyhjyys tuli. Se vaani jossain suihkun, mutteripannukahvien ja Ylen uuden pukudraaman Sodan ja rauhan välissä. 

Äkkiä mikään ei vain huvittanut. 

Tunnistan tunteen siitä elämästäni, jota kutsun mielessäni vanhaksi. Siitä, jossa oli ulospäin kaikki, siitä jossa lentelin ympäri maailmaa, siitä jossa minulla oli pitkä parisuhde, rivitalo, designkalusteet, katumaasturi ja valkoinen astiasto  sekä loppuaikoina suuri tyhjyys sydämessä.

Sitä tyhjyyttä minä silloin pakenin. 

Nyt makasin aikani siinä sohvalla. Selasin Instagramin ja Pinterestin, peruin iltasuunnitelmani ja yritin saada kiinni jostain, ihan mistä vain. Valitsin Spotifysta Weeping Willowsia, jota kuuntelen vain oikein huonoina päivinä, sätin itseäni saamattomuudesta ja siitä, että syön lohipastaa vaikka voisin olla vegaani, siitä etten tee vapaaehtoistyötä, vaikka muiden auttaminen tekee onnelliseksi ja siitä, että edelleen vain makaan yltäkylläisyydessä surkeine pienine murheineni tässä sohvalla, vaikka maailma on rikki. 

Taaskaan en tiedä, mikä se oli, joka muutti tunteen. Ehkä se oli överisentimentaalinen musiikki. Ehkä se, kun kirjoitin päiväkirjaa. Ehkä se, että mietin Sinkkuelämää, joka on ehkä maailman paras tv-sarja ja jossa on käsitelty suunnilleen jokainen ongelma, joka kolmikymppisen naisen elämässä tulee vastaan. Se on samalla tavoin lohduttava kuin se ystävä, joka ymmärtää niin kuin vain nainen voi ymmärtää. Joku toinenkin on kokenut näitä tunteita joskus, joku tajuaa, et ole yksin. 

Siksi avasin koneen ja aloin kirjoittaa. Sillä ehkä joku teistäkin on joskus tuntenut tyhjyyttä. Et ole yksin, sinä siellä. 

Ja sillä hetkellä, kun teksti alkoi muotoutua päässäni, tyhjyys alkoi väistyä, tietenkin. Muistin, että jääkaapissa on pikkolopullo samppanjaa. Avasin sen, koska olen kohta 35 ja saan juoda yksin samppanjaa, jos huvittaa. Ystäväni lähetti viestin. Kysyin, oletko koskaan tuntenut tyhjyyttä. Hän vastasi: koko ajan. Päätimme syödä pian kakkuja ja juoda kuplia. Puhua tästä ja muusta tärkeästä.

Et ole yksin. 

Weeping Willows soi edelleen, olemme näköjään edenneet joululauluihin. O Holy Night….

Minähän tiesin (tai ainakin toivoin), että tyhjyys katoaa, kun kirjoitan. Tyhjyys kun tulee siitä, ettei elä oikein, ei tee merkityksellisiä asioita, ei ole tässä nyt.

Siksi minä kirjoitan. Siksi en mennyt illan katujuhiin ihmishumuun unohtamaan tätä tunnetta. Sillä tyhjyys saa aina kiinni, lopulta. Siksi yritän löytää sen, mikä elämässäni pitää muuttaa. Siksi olen tässä, enkä pakene. 

Ja niin skumppa meni, joululaulut jatkuvat, enkä tuijota enää kattoa. 

Älä sinäkään. Tuolla maailmassa on aika paljon kaikkea kivaa,

siitä pitää vain saada kiinni.

(Down on my knees….nyt todella vaihdan musiikkia.)

Kommentit (40)
  1. Apilankukka
    30.9.2016, 19:33

    Löysin blogisi juuri äsken, sattumalta. Ja voi veljet, kiitos tästä tekstistä. Kosketti aivan poikkeuksellisella tavalla, kuin tuntisimme ennestään. Merci!

  2. Olen huomannut, että niinä tyhjyyden päivinä (kun paras ystävä tuntuu vieraalta ja kaikki muut näyttävät menevän sinne, jonne itse haluaisit mutta et pääse) pitää nousta sohvalta ja tehdä juurikin sitä, mikä saa sielun laulamaan. Silloin tyhjyys väistyy.

    1. pitää nousta sohvalta ja tehdä juurikin sitä, mikä saa sielun laulamaan.

      JEP. <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *