Paluu alkujuurille

koti.jpg

Tulin hirveän onnelliseksi tämän postauksen kommenteista. Kiitos te kaikki, jotka kävitte kertomassa mielipiteenne. Se merkitsee minulle paljon.

Olen aina välillä tuskaillut tämän blogin kanssa, sillä tämä on pahasti alkanut muistuttaa työtäni. Ei siinä sinänsä mitään, tykkään työstäni todella paljon. Mutta blogin piti olla harrastus, jotain, joka irrottaa minut työstä. Paikka, jonne saan kertoa, mitä milloinkin mieleen juolahtaa ja tallentaa kauniita hetkiä. Sen ihan alkuperäinen tarkoitus oli tuottaa iloa minulle. Se on myös ollut rakas paikka, jonka avulla olen aikoinaan selventänyt sekavia ajatuksiani ja käsitellyt monta asiaa. Terapiakeino.

Jo pitkään nämä puolet ovat kuitenkin olleet häviöllä. Blogista on tullut melkein pieni media, johon kirjoitan näkökulmallisia juttuja, jonne ammattivalokuvaaja ottaa kuvia minusta ja jonka tekstit yritän parhaani mukaan hakukoneoptimoida, jotta ne löytyisivät Googlesta. Jep. Kuulostaa juurikin siltä, mitä teen työkseni.

Tässä kaikessa ei olisi mitään vikaa, jos tämä tuottaisi minulle iloa. Totuus kuitenkin on, että sitä iloa on ollut yhä vähemmän. Kun kaiken sisällön pitäisi olla tai haluaisi olevan jotenkin muita ihmisiä kiinnostavaa, oma kiinnostus on jäänyt osin taka-alalle. Täällä, omassa paikassani. Tilalle on tullut suorituspaineita, kävijämäärien kyttäystä ja kärsimystä kuvien laadun suhteen. Miten ihmeessä tässä näin kävi?

Yhä useampi nuori tai nuorehko nainen uupuu ja tuntee pahaa riittämättömyyden tunnetta. Ei mikään ihme. Itsekin olen jotenkin näiden vuosien myötä saanut päähäni, että minun tarvitsisi olla huippuvalokuvaaja ja somenero sen lisäksi, että olen kirjoittaja. Ja silti oikeastaan täällä blogissa haluaisin olla vain bloggaaja. Tyyppi, joka kertoo, mitä mieleen juolahtaa, miten mieleen juolahtaa, ja kuvaa kauniita hetkiä. Aitoja, kauniita hetkiä.

Olen hyvin kyllästynyt kaikenlaiseen lavastamiseen. Se ei maistu elämältä. Se maistuu kulissilta. 

Joten, kiitos teille, että kommentoitte. Kiitos, että sanoitte, että myös nopeasti kirjoitetut, kännykkäkuvilla kuvitetut, hiomattomat postaukset kiinnostavat. Sillä meni syyteen tai saveen, tämä blogi ei voi olla olemassa, jollei se ennen kaikkea tuota iloa minulle itselleni.

Some aiheuttaa monille paineita, jatkuva suorittaminen ja yhä paremmaksi yrittäminen väsyttää. Silti on jokaisen oma päätös, mihin lähtee mukaan. Minä hyppään kelkasta. So long!

Ei, en ole häviämässä. Mutta aion palauttaa blogia alkujuurilleen. Muistuttaa itseäni siitä, mitä oikeasti rakastan ja millainen olen. Jossain vaiheessa olen näes heivannut monta vanhaa tärkeää juttua hieno(steleva)mpien asioiden tieltä. Ja tuntenut outoa tyytymättömyyttä ja ahdistusta. Lopulta minä olen kuitenkin sisimmältäni se, joka rakastaa narsisseja ja metsiä hämärän aikaan, en se, joka suihkauttaa ylleen niche-tuoksua täydellinen silkkipaita yllään (ei niin, että silkissä ja niche-tuoksuissa mitään vikaa olisi). 

Varmasti kirjoitan jatkossakin välillä harkittuja juttuja, mutta en joka kerta. Välillä kirjoitan tällaisia, vartissa ennen nukkumaanmenoa syntyneitä. Ja ehkä kuvaan peiliselfieitä asuistani, koettakaa kestää. Se ammattikuvaaja kun ei kulje koko ajan kantapäilläni, yllättävää kyllä.  

Kiitos vielä, te kaikki siellä. Vaikka sanonkin, että tärkeintä on, että minä saan iloa, niin ei tämä olisi blogi ilman teitä. Ei tätä blogia olisi ilman teitä. Toivon, että tänne tullaan hakemaan hyvää mieltä ja että sen kanssa täältä lähdetään. Se riittää.

Kaikkea hyvää, nähdään varmaan pian. 

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

 

 

Kommentit (23)
  1. Voi vitsit, niin mahtavaa! Ja ennen kaikkea äärimmäisen inspiroivaa; tämä on hyvä muistutus näin ammatikseen bloggaavallekin, että aina ei tarvitse olla täydellistä tai aseteltua -joskus se vähempikin riittää ja aitous on kyllä se, mihin itsekin pyrin! 🙂 Innolla odottelen kaikenlaisia postauksia sulta jatkossakin mutta iso sydän tälläisille! Ja iso sydän Anna sullekin; kiitos, että bloggaat <3

    Mira | http://fashionpoetry.eu/

  2. Ihan huippua, jos osaat vähän ottaa blogisi rennommin. Ainakin minua lukijana jopa pitkästyttää liian hiotun oloiset blogit ja olen niiden lukemista vähentänyt (ei vain jaksa). Sen sijaan olen kaipaillut blogia, jossa olisi jäljellä aitoa arkipäiväisyyttä ja samaistuttavuutta. Juuri niitä peiliselfieitä ja nopeita postauksia.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *