(Pariisilainen) ruokafilosofiani

intuitiivinen syöminen.jpg

Sitä huomaa elävänsä alkuvuotta viimeistään siitä, että joogatunneille pääsee vain se, joka varaa ne speedygonzalesin vauhdilla (olen hieman katkera, myönnetään), ja aika monen ruokavalioon on lisätty jokin -ton pääte: sokeriton, kofeiiniton, viljaton, tipaton.

Se saa miettimään, että onko pakko olla niin ehdoton? Vai riittäisikö monelle vähän vähempi. Se, että vain vähentäisi sokerinkäyttöä, lisäisi ruokavalioon niin paljon kasviksia, ettei vatsaan enää mahtuisi ihan kauheasti leipää, joisi päivässä pari kuppia kahvia, jos enemmästä tulee huono olo. Ja mitä jos jatkaisi tätä myös alkuvuoden jälkeen, ihan sinne jouluun asti ja sen ylikin. Liikkuisi koko vuoden säännöllisesti, kohtuudella. Mitä jos silloin tammikuun koittaessa ei ehkä tarvitsisi ryhtyäkään mihinkään toimenpiteisiin, voisi keskittyä ihan muuhun kuin ruokaan ja treeniin?

Tätä blogia pidempään seuranneet tietävät, että karsastan kaikenlaisia ruokarajoitteita. Pääasiallinen syy on se, että syömisten vahtaaminen vei aikoinaan ilon elämästäni. Toinen syy on se, että mielestäni nykymaailmassa keskitytään ruokaan oudon paljon ja aika huonoin tuloksin. Mitä enemmän miettii sitä, mitä saa syödä ja mitä ei, sitä vaikeampi usein on kuunnella omaa kehoaan ja antaa sille sitä, mitä se oikeasti tarvitsee. 

Minulla on ruokafilosofia, jota kutsun pariisilaiseksi, koska luin joskus ammoin kirjan nimeltä Miksi ranskattaret eivät liho. Kirjan otsikko lupailee, että ranskattarissa on jotain erityistä, koska he eivät liho. Salaisuus ei kuitenkaan piile ranskalaisten geeneissä, vaan yksinkertaisesti asenteessa. Ranskattaret eivät liho, koska he eivät kiellä itseltään mitään ja syövät kohtuudella, mitä tekee mieli. 

Suunnilleen näin olen itse syönyt siitä asti, kun kahdeksisen vuotta sitten lopetin kalorien laskemisen ikuisiksi ajoiksi. Siitä asti olen miettinyt, että hitsit, voiko se olla näin yksinkertaista? Ei tarvitse tehdä muuta kuin syödä sitä, mitä tekee mieli. Tai oikeammin: mitä kehon tekee mieli. 

Mielihalujensa mukaan syöminen ei toki tarkoita, että pitsaa ja karkkia napaan joka päivä. Väitän, että jos oikeasti kuuntelee itseään, pitsaa ja karkkia ei halua syödä joka päivä. Keho kyllä kertoo. Kun esimerkiksi joulun aikoihin söin muutamana päivänä vähän normaalia enemmän ja raskaammin, niin heti alkuvuodesta alkoi tehdä mieli viherpirtelöitä ja raikkaita salaatteja. Söin niitä ja nyt kaipaan välillä salaattia, välillä pastaa.

Olen kuitenkin aika varma, että jos jostain oudosta syystä saisin päähäni laittaa itseni vaikka sokerittomalle dieetille (not gonna happen sanoo hän runebergintorttu vatsassa), tämä balanssi häiriintyisi, ja päätyisin ahmimaan puolen kilon karkkipussin alta aikayksikön. Kielletyt asiat tuntuvat usein kiehtovan sallittuja enemmän ja pyörivät päässä lakkaamatta. Kun karkki ei ole kiellettyjen listalla, ei se välttämättä kauheasti myöskään kiinnosta.  

Luotan siihen, että jos vain kuuntelen kehoani, osaan syödä oikean määrän sitä, mitä se kaipaa. Luotan myös siihen, että se tasapainottaa itse itsensä. Jos syön yhtenä päivänä liikaa herkkuja, seuraavana kaipaan melko varmasti runsaasti kasviksia. 

Se ruokafilosofiani siis: syö mitä haluat, kun on nälkä. Aika tylsä, jep, mutta halusin jakaa tämän, koska ehkä joku siellä kamppailee samanlaisten syömisongelmien kanssa kuin minä aikoinani. Ehkä joku siellä ei uskalla luottaa kehoonsa ja on alkanut pitää ruokaa vihollisena. Ehkä joku ajattelee ruokaa ja itse asettamiaan ruokarajoitteita jatkuvasti, on uupunut ja nälissään, muttei anna itsensä syödä. 

Ei sen kuulu mennä niin. Ruoka on ystävä. Sen on tarkoitus antaa meille energiaa elämiseen, ei viedä sitä. 

Mietin tässä, että jos elän vanhaksi, tahdon olla se mummo, jolla on aimo kasa jännittäviä tarinoita kerrottavanaan, koska se eli kiehtovan, epätäydellisen elämän, söi bebeleivoksia, kuten oma mummuni, joi samppanjaa voisarvien painikkeeksi brunsseilla ja mutusteli paahtoleipää hillolla silloin, jos tuntui siltä. Koska se ei keskittynyt syömiseen, se ehti pitää valtavasti hauskaa ja seikkailla pitkin maailmaa. 

Se kuulostaa korviini hyvältä elämältä.

 

Psst. Lue aiheesta myös Kauneus & Terveyden juttu. Se sai minut hihkumaan innosta, koska Patrik Borg vahvistaa sen, mitä olen tuumaillut jo kauan. 

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Kommentit (16)
  1. Ranskattaret eivät liho, koska eivät syö välipaloja. Annoskoko riittävä viemään nälän muttei ähkyä. Lounaalla syödään koko kolmen ruokalajin setti, että tulee ravittu olo eikä tee mieli napostella.

  2. Eikös se oo vähän niin et meiän kehot luulee vielä elävänsä keräilijä-metsästäjä -kulttuurissa, jolloin oli syötävä kaikki mitä napa vetää ja enemmänkin jos sattui hyvä kaloripitoinen pähkinäpensas/hedelmäpuu/whatever saataville 🙂 Eli ei olla oikein evolvoiduttu nykyiseen yläkylläisyyteen ja tällä perusteella kehoaan kuunnellen syöminen ei oikein toimi. Mut ehkä se onkin meillä niin että kun luullaan kuuntelevamme kehoamme, alitajuisesti mieli kuitenkin kontrolloi kehon ”primitiivisiä” vaistoja. Tai tietystihän mieli ja kroppa ovatkin aina jollain tasolla toisistaan pääsemättömissä 🙂

    1. Hmm, itse en koe tätä lainkaan näin.:) Mutta me olemme kaikki yksilöitä tietenkin. 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *