Pitääkö tietyssä iässä olla tietynlainen?

Täytin pari päivää sitten 38. Se tuntuu vähän absurdilta, sillä en tunne olevani edelleenkään erityisen aikuinen niin kuin olen aikuisuuden tottunut itselleni määrittämään: lapsia, vihkisormus ja oma talo jossain.

Oh well, nyt 38-vuotiaana asun kahden koiran kanssa kaksiossa, kirjoitan blogia ja kuvailen asujani Instagramiin. Kaiken lisäksi heittäydyin palkkatyöstä vuosi sitten vapaaksi toimittajaksi, eli en edes kiipeä uratikkaita, ainakaan toimituksen hierarkiassa mitattuna. Siinä missä monet lukiokaverini ovat lakimiehiä ja johtajia, minä vietän päiväni kirjoittamalla tarinoita – enkä edes haaveile ylennyksistä.

Ehkä aikuisimmat asiat elämässäni ovat omistusasunto, oma yritys ja se, että suunnittelen aika vakavasti ostavani auton.

En kuitenkaan tunne tästä huonommuutta, en enää nykyisin. Kun siirryin yrittäjäksi, jouduin käymään itseni kanssa syvällisiä keskusteluja omista arvoistani ja unelmistani. Tulin silloin tulokseen, että freelanceriksi ryhtyminen on parasta, mitä pystyn keksimään. Se oli vuosi sitten suuri unelmani. Jotain, mistä olin haaveillut jo silloin, kun jätin lentoemännän työn ja siirryin seuraaviksi seitsemäksi vuodeksi mediatalojen palvelukseen.

Tämä työ on edelleen parasta, mitä tiedän. Voi olla, että se muuttuu, ja alan haaveilla toimituspäällikkyydestä tai jostain muusta pestistä. Tai sitten en. En kuitenkaan usko, että tulen haaveilemaan niistä arvostuksen tähden, kuten olisin nuorempana saattanut tehdä. Jos vaihdan työni toiseen, teen sen, koska tarvitsen uutta haastetta, haluan kehittyä, törmään todella mielenkiintoiseen hommaan tai saan vain tarpeekseni yksin työskentelystä.

En tule vaihtamaan, jotta statukseni nousisi. Se ei ole minulle enää tärkeää. Ehkä se on aikuisuuden merkki?

Mietin, miksi päähäni on pinttynyt ajatus, että tietyssä iässä kuuluisi olla tietynlainen? Ja miksi sitä voi olla täysin tyytyväinen elämäänsä ja uraansa, kunnes tapaa jonkun samanikäisen tai nuoremman, joka on saavuttanut yhteiskunnan silmissä enemmän?

Olen joutunut tutkiskelemaan sisintäni tässäkin. Lopputulos on, että olisin luultavasti todella surkea pörssiyhtiön johtaja (jollen sitten olisi perustanut sitä itse), enkä ikinä jaksaisi setviä lakipykäliä ja tehdä ympäripyöreää päivää, oli titteli ja toimisto sitten kuinka hieno tahansa. Sen sijaan olen varsin hyvä ja onnellinen toimittaja.

Miksi siis kriiseillä? Me olemme kaikki erilaisia, ja meillä on omat vahvuutemme. Niiden tunnistaminen ja niiden mukaan eläminen tekee elämästä helpompaa.

Mitä jos aikuisuutta ei määriteltäisikään ulkoisten puitteiden mukaan, vaan katsottaisiin sen sijaan pään sisälle?

Otetaan ensimmäiseksi ulkonäkö. En ole koskaan tykännyt omasta ulkonäöstäni yhtä paljon kuin nykyisin. En enää juuri ikinä mittaile vartaloani kriittisesti, enkä edes inhoa reisiäni, jotka nuorempana olivat mielestäni aivan liian paksut. En koe hiuskriisiä, enkä suurta tarvetta muuttaa mitään, vaikka tahdonkin pitkän tukkani takaisin. Sillä ei kuitenkaan ole kiire, hiukseni ovat hyvät näinkin, ja ne kasvavat, ajallaan.

Tsiljoona tyyli- ja asukriisiä läpikäytyäni olen nykyisin 99 prosenttia ajasta mielestäni oikein kivasti pukeutunut ja tiedän, mistä tykkään (illan viimeisiä koiralenkkejä ei lasketa, nimimerkillä pyjamahousut, sandaalit ja sadetakki).

Kun ennen halusin luoda itselleni täydellisen vaatekaapin (ja olla muutenkin täydellinen), parin viime vuoden aikana olen oppinut oikeasti nauttimaan pukeutumisesta, leikittelemään sillä, menemään fiiliksen mukaan. Ennen yritin tunkea itseni ”cooleihin” vaatteisiin, enkä tykännyt siitä, miltä näytin. Nykyisin en yritä. Pukeudun leopardimekkoihin ja tennareihin, koska ne vain tuntuvat hyvältä.

Olen muutenkin rentoutunut, ainakin vähän, ja alkanut tehdä asioita ihan vain siksi, että tykkään niistä. Näin ei ole aina ollut, eikä rentous varsinaisesti ole pitkiin aikoihin ollut vahvimpia puoliani. Vähän epäilen, että se on seurausta yhteiskunnasta ja kasvatuksestani. Tyttöjenhän kuuluu olla kilttejä, tunnollisia ja hillittyjä, right? Minun kohdallani tämä ajatus johti suorittamiseen, täydellisyyden tavoittelemiseen ja syömishäiriöön.

Toki kärsin edelleen riittämättömyyden tunteesta ja ajoittaisesta ahdistuksesta, mutta niin varmaan useimmat meistä. Nykyisin osaan kuitenkin ainakin syödä ja nukkua. Se on melkoinen saavutus, jos näin ei ole aina ollut.

Kun ennen ajattelin, että elämässä pitää saada mahdollisimman paljon aikaan ja olla mahdollisimman virheetön, nykyisin ajattelen, että elämässä kannattaa nauttia mahdollisimman paljon. Nykyisin elämän parhaita hetkiä ovat ystävien tapaaminen, koirien kanssa ulkoilu, luonnossa seikkaileminen. Juuri eilen kävelin myrskytuulten keskellä pelloilla ja ajattelin, miten paljon rakastankaan luonnonvoimia ja miten vahvasti ne saavat tuntemaan, että on elossa.

Ja tietenkin parasta ovat myös kirjoittaminen, uuden oppiminen, onnistuminen, se kun on jonkun kanssa ihan samalla aallolla, kun hetken aikaa maailmassa tuntuu olevan järkeä.

Nykyisin en lue huonoja kirjoja, vaikka ne olisivat kuinka arvostettuja, en yritä jatkuvasti kehittää itseäni, enkä treenaa, kun jalat painavat ja energia on kadoksissa. Mätsäävät astiastot, leipominen sekä ruoan kanssa hifistely ja ikkunoiden pesu on käsitelty täällä jo aika monesti aiemmin, mutta en siis välitä niistä, kunhan nyt ikkunoista näkee läpi ja lautasella on jotain hyvää ja terveellistä syötävää.

Olen oppinut iän myötä ymmärtämään, mikä minulle on oikeasti tärkeää – ja mikä ei. Vähemmän tärkeästä olen luopunut.

Toki minulla on edelleen urahaaveita. Haaveilen, että saisin kirjoittaa mahdollisimman merkityksellisiä juttuja ja ehkä myös työskennellä yrityksessä, joka tekee merkityksellistä työtä. Haaveilen siitä, että kirjoitan mahdollisimman paljon tekstejä, jotka saavat unohtamaan ajankulun ja imaisevat mukaansa. Haaveilen, että minusta tulee taloudellisesti riippumaton.

Haaveilen myös omasta talosta, parisuhteesta, puutarhasta ja ehkä lapsistakin.

Juuri nyt koen kuitenkin olevani enemmän sinut itseni ja ikäni kanssa kuin koskaan. Kippis siis, 38. Toivottavasti tulevat vuodet ovat yhtä kiinnostavia ja opettavaisia ja täynnä seikkailuja kuin tähän astiset!

T-paita &other stories, mekko Lindex, korvikset Store of Hope.

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Kommentit (5)
  1. vilhelmiina hellstén
    12.9.2019, 22:53

    ”Ikä on vaan numeroita”, eli ei, mielestäni ei ole olemassakaan tiettyjä ikävuosia, jolloin pitäisi olla tietynlainen ihminen, tai saavuttanut jotain kliseistä ”yhteiskunnan olettamaa”, saatika omistaa jotain tiettyä jne. Elämää, tätä koko maailmaa, rikastuttaa ihmiset, jotka eivät mene muiden mukana vaan kulkevat omaa tahtia ja elävät rohkeasti omannäköistä elämää. Ihanat ajatukset Anna, ihannoin sua<3

  2. Sä oot ihana, sun blogi on ihana ❤️ etkä näytä päivääkään yli 28-vuotiaalta! Oisinpa mäkin 38-vuotiaana noin upea… terv. juuri 36v täyttänyt ☺️

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *