Tunnetko lukkosi?

Kuuntelin kesälomalla Kimmo Takasen Tunne lukkosi -kirjan. Ahmaisin koko 10-tuntisen opuksen kahdessa päivässä, eikä mikään kirja ole aikoihin vaikuttanut minuun yhtä vahvasti. Kuvittelisin, että tältä terapia voi tuntua. Lohduttavalta, oivalluksilta. 

Kirjan mukaan lapsuudessa syntyneet tunnelukot vaikuttavat yhä edelleen siihen, miten nyt, aikuisena toimii ja tuntee. Ne ovat haitallisia, tekevät  onnettomaksi ja saavat meidät sabotoimaan elämäämme. 

Suhtauduin kirjaan alkuun skeptisesti, sillä olin tehnyt tunnelukko-testin joskus aiemminkin. Silloin en tykännyt siitä lainkaan. Syy: testin mukaan minulla on vaikka kuinka paljon lukkoja. Pyh, ajattelin silloin, ei mulla mitään lukkoja ole. 

Eipä.

Nyt tein testin uudelleen, ja edelleen niitä lukkoja ilmaantui. Niitä taitaa olla kaikilla, joten mitäpä niitä kieltämään. Tärkeintä on tiedostaa ne, jotta ne eivät hallitse elämää. Sama pätee oikeastaan elämään ylipäätään: jotta voisi muuttua ja muuttaa siten elämäänsä, on ensin ymmärrettävä, miksi toimii kuten toimii.

Kiinnostuin henkisestä kasvusta muutama vuosi sitten, kun olin vähän onneton, vaikka minulla oli tavallaan kaikki. Silloin tajusin, että olin ripustanut onneni kaikkeen ulkoiseen ja muiden ihmisten varaan, enkä tiennyt, mitä itse tahdoin. Yritin miellyttää muita, mutten osannut miellyttää itseäni. Päätin ottaa selvää, miten onnelliseksi tullaan. Tahdoin löytää seesteisen onnellisen tilan, jota en kokenut, vaikka kaikki kulissit olivat hyvin pystyssä.

Näiden vuosien myötä jokin on alkanut oikeasti muuttua, vaikkakin aika hitaasti. Vaan ei se haittaa, matkallahan täällä ollaan. Olen lopulta esimerkiksi alkanut uskoa, ettei arvoni riipu saavutuksistani, eikä minun tarvitse olla täydellinen ja suorittaa koko ajan ja että onnella on aika vähän tekemistä hienojen asujen ja asuntojen kanssa (vaikka olenkin esteetikko). Olen jopa alkanut puhua tunteistani, ainakin välillä. Tämän seurauksena minun on usein helpompi olla. Joudun toki edelleen toisinaan huonojen tunteiden valtaan, mutta yleensä silloinkin ymmärrän, mistä ne tulevat – tai vähintään sen, että ne tulevat jostain, joka on minussa. En siis vain koe epämääräistä pahaa oloa, kuten nuorempana. Kun ymmärtää tunteitaan, niitä on helpompi käsitellä. 

Silloin, kun olen huonon tunteen vallassa, ajattelen ja käyttäydyn usein hyvin lapsellisesti. Juuri siitä tunnelukoissa on kysymys. Ne vievät meidät takaisin lapsuuteen, ne saavat meidät toimimaan niin kuin silloin toimimme selvityäksemme. Mökötämme, pakenemme, vetäydymme, hyökkäämme, saamme raivokohtauksia, juoruamme selän takana, annamme muiden talloa, uhriudumme. Emme pysty parempaan, vaikka ymmärrämme toimintamme järjettömyyden. Kuulostaako kypsältä ja järkevältä toiminnalta? Aivan. 

Tunnelukot saavat pasmamme sekaisin. Ne saavat meidät toimimaan tavalla, joka on meille itsellemme vahingollinen. Siksi niitä kannattaa yrittää avata. 

Tämän kirjan kuunneltuani ymmärrän omia tunteitani ja toimintaani ihan uudella tavalla. Se on sekä raskasta että helpottavaa. Lisäksi kirja auttaa ymmärtämään muita ihmisiä. Suosittelen ihan kaikille,

sillä jos mieli voi huonosti,

mikään ulkoinen ei riitä tekemään onnelliseksi. 

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

 

Kommentoi

Kommentointi on sallittu vain kirjautuneille käyttäjille.