Ladataan...

Dora G on muotibloggaaja, jolla on täydellinen elämä. On valoisa, parvekkeellinen asunto niillä Helsingin alueilla, joilla kaikki haluavat asua, kakluuni joka huoneessa, muovimaton alta paljastunut lautalattia, juuri oikealla vaalean sävyllä maalatut seinät. On täydellinen, sävy sävyyn järjestelty vaatekaappi, siellä ne merkit, jotka kuuluukin olla: Filippa K:t, Samsoet, vintagea, sun muuta, kyllä te tiedätte. On tietenkin ihana mies, tuoreita kukkia ja croissantteja, ja jokainen täydellinen hetki tallennetaan.

Täydellinen esitys täydellisestä elämästä. 

Toisaalta on Pauliina, joka haluaisi täydellisen elämän.

Ja Paul, täydellinen mies, joka ei ole ihan varma, onko täydellisyyden esittäminen kuitenkaan se juttu.

Ja tutkija, joka tarkastelee tätä kaikkea.

Sekä tietenkin Oscar, Wilde, ja vierailevana tähtenä myös Dorian Gray. 

Ja Kristallipalatsi. Kasvitieteellinen puutarha monessa ajassa ja paikassa.

Mysteeri.

Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi on koukuttava kertomus näytelmästä, jota sosiaalisessa mediassa nykyisin esitetään. Kuka tahansa voi olla  mitä tahansa, jos vain on tarpeeksi taitava, jos osaa näytellä kiehtovasti, luoda lumoavan tarinan. Vaan mikä on sen hinta? Mitä menettää, jos alistaa elämänsä näytelmälle? Vai voiko näytelmällä ehkä luodakin todeksi sen, mitä on aina halunnut olla? Voiko ihminen tulla siksi, jota näyttelee? 

Dora G:lle on tärkeintä, että näytelmä pysyy kasassa. Itse olen kamppaillut lähes aina blogin suhteen vastakkaisen ongelman kanssa: pelkään, että aitous katoaa, että olen täällä ihan vääränlainen. Liian siloteltu, seesteinen, maanläheinen. Kai teitäkin joskus ärsyttävät somehahmot, jotka ovat vähän liian säröttömiä?

Siksi kerronkin tähän väliin, että kirjoitan tätä Macbookillani kauniissa kodissani wieniläistuolissa istuen, leivon samalla tuoreita sämpylöitä, eikä tänään ole kiire minnekään.

Toisaalta söin juuri pakastekalakeittoa (se on kyllä aika hyvää), minulla on parhaillaan ihan hirveät menkkakivut, ei mitään ohjelmaa illaksi, eikä kaikki elämässäni ollenkaan suju, kuten tahtoisin.

Mutta se Kristallipalatsi. Se on tarina ihmisen ikiaikaisesta kauneuden palvomisesta, siihen identifioitumisesta ja siihen hukkumisesta, oman itsen ja rakkauden ja onnen etsimisestä. Älykäs kirja, jonka luin parissa illassa ja jota suosittelen jokaiselle, joka näyttelee sosiaalisessa mediassa elämäänsä, on joskus tehnyt jotain vain saadakseen siitä päivityksen tai rakastaa vähän liikaa rouheita pellavalakanoita - ja niiden kuvaamista. 

Suosittelen myös sille, joka rakastaa kirjallisuutta. Ja kasvihuoneita. Ja tarinoita, jotka valvottavat myöhään.

Dorian Gray maksoi kovan hinnan kauneudestaan. Miten on Dora G:n laita?

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

 

Ladataan...

On vuosia, joina ei tapahdu mitään. Ja sitten on vuosia, kuten 2018. 

Tänä vuonna jätin vakituisen työpaikkani ja ryhdyin vapaaksi toimittajaksi ja yrittäjäksi. Se oli ollut unelmani monta vuotta, ja nyt elän sitä. Hyppääminen pelotti vietävästi, mutta yksi asia, johon elämässä eniten uskon, on se, ettei pelolle saa antaa periksi. Täällä ei saa  jättää tekemättä asioita siksi, että pelottaa, jos tuntee sydämessään, että ne on tarkoitettu itselle tehtäviksi. Joten täällä sitä ollaan, elämässä vuoden viimeisiä päiviä yrittäjänä. En kadu pätkääkään, vaikka elämästä ja taloudellisesta tilanteesta tuli epävarmempaa ja kaikki on nyt omissa käsissäni. Eipä tuo elämä ole kovin varmaa muutenkaan, ja paras tapa järjestää asiansa on epäilemättä järjestää ne omiin käsiinsä.

Tänä vuonna muutin uuteen kotiini, asuntoon, jonka ostin vuonna 2016 pääteltyäni, etten tule koskaan muuttamaan yhteen silloisen poikaystäväni kanssa. Emme muuttaneet (kannattaa luottaa intuitioonsa), enkä ole katunut pätkääkään (tätäkään), vaikka tämäkin hirvitti aikoinaan melkoisesti. Onhan se nyt hurjaa, ostaa asunto koskaan näkemättä sitä. Vaan siitä tuli ihana, kauniimpi kuin osasin koskaan odottaa, ihan minua. 

Tänä vuonna leikkasin pitkät hiukseni polkaksi. Enkä ole katunut pätkääkään. Värjään niitä tätä kirjoittaessani parhaillaan hennalla punaruskeiksi, sitä saatan kyllä katua, vaan toivottavasti en. Pian se nähdään. Uskon elämässä tekoihin. Niin saa paljon aikaan. 

Tänä vuonna suoritin ylemmän korkeakoulututkinnon journalismista. En tiedä, mitä sanoa siitä tai mihin se on minua vienyt. Sen tiedän, että siinä oli aikamoinen homma työn ohessa. Vaan ei sekään kaduta.

Tänä vuonna tein työssäni uuden aluevaltauksen, kun juonsin kuusi podcast-jaksoa. Ennustan, että ne eivät jää viimeisiksi.

Tänä vuonna matkustin Suomessa ja yövyin pari yötä ranskalaisessa linnassa. Tapasin uusia ihmisiä ja joitain vanhoja tuttavuuksia liukui elämääni takaisin. Joitain ihmisiä myös poistui elämästäni, enkä voi sanoa, että ihmissuhderintamalla meni kovin tyynesti. Vaan myrskyjä tarvitaan välillä, ne puhdistavat, ravistelevat ja aloittavat uusia asioita. Siksi niitä tarvitaan. 

Vuosi 2018 loi epäilemättä pohjaa monelle asialle tulevaisuudessa. Jännityksellä odotan, mitä vuosi 2019 tuo tullessaan. Niin tai näin, en aio pelätä myrskyjä. Pelko, muistattehan. Sille ei saa antaa periksi.

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Ladataan...

Kyselin edellisessä postauksessa, mistä haluaisitte lukea täältä ensi vuonna. Ajattelin, että ehkä blogin sanomaa olisi syytä vähän kirkastaa, terävöittää, yhdenmukaistaa. Kyselin myös Instagramin puolella, millaisia kuvia haluaisitte nähdä. Sosiaalisessa mediassa kun menestyy parhaiten sanoma, joka käsittelee rajattua aihetta (ilmainen vinkki, jos Insta-kuuluisuus kiinnostaa).

Kommentit luettuani ymmärsin kuitenkin jälleen saman asian, johon aina välillä törmään: en ole vain yhdenlainen, eivätkä ole kiinnostuksen kohteenikaan. Ja miksi pitäisi?

Tämä aika tuntuu suosivan täydellisyyttä ja ehdottomuutta. Pitäisi päättää, mitä on, ja pitää sitten päänsä. Olla joko puolesta tai vastaan. Asettaa tavoitteet elämälleen ja pyrkiä sitten niitä kohti. Kehittyä ja menestyä.

Vaan mitä, jos unelmat ja mielipiteet muuttuvat? Mitä, jos identiteetti on vasta rakentumassa? Mitä, jos ei tiedä, mitä tahtoo?

Ehdottomuus ja täydellisyydentavoittelu eivät puolla ihmisyyttä. Ihminen kun on epätäydellinen, monimutkainen olento, joka muuttaa mieltään ja suuntaansa, joka kasvaa ja oppii niin maailmasta kuin itsestään elämän mukana. Mielestäni onkin aina ollut absurdi ajatus, että elämänsä suunta pitäisi määrittää jo lukioaikoina tai ennen niitä. Silloinhan ihminen on lapsi. Lapsi taas ei ole kypsä, kokenut, harkitseva ihminen, vaan ihmisenalku, josta jonain päivänä ehkä tulee aikuinen.

Elämänkokemusta ei voi saada muuten kuin elämällä.

En haluaisi olla henkisesti päivääkään nuorempi, vaikka 37 ikävuotta kuulostaakin välillä hieman ahdistavalta. Tässä iässä kun pitäisi ehkä olla jo aika valmis ja tietää, mitä tahtoo? Vai pitäisikö?

Lohdullista on se, että olen tähän ikään mennessä löytänyt työn, jota rakastan, ja ollut tarpeeksi rohkea pitääkseni pääni sen suhteen. Olen tähän asti halunnut tehdä toimittajan työtä, en edetä toimituksessa, sillä olen rakastanut juttujen tekemistä eniten. Se ei silti tarkoita, etten joskus rakastaisi jotain toista työtä.

Olen vihdoin löytänyt oman pukeutumistyylini ja sisustustustyylikin on muotoutumassa. Se on vaatinut hyvin monta kokeilua. Aina (usein) ei voi tietää, mistä oikeasti tykkää, ennen kuin kokeilee. Pätee muuhunkin kuin sisustamiseen.

Ryhdyin tänä vuonna yrittäjäksi, sillä se on kutsunut minua kauan. En silti sano, etten enää ikinä mene palkkatöihin. Saatan mennäkin, jos siltä tuntuu.

Leikkasin hiukseni keväällä pitkäksi polkaksi. Pidän siitä edelleen, mutta ei polkka ole mikään tunnusmerkkini. Voi olla, että ensi vuonna minulla on jälleen pitkät hiukset - tai sitten ei.

Olen vannonnut elämässäni kaikenlaista, kuten etten syö enää koskaan eläinperäisiä tuotteita, joogaan joka päivä, en ikinä osta mitään ketjuliikkeestä ynnä muuta sellaista. Yhtään ehdotonta lupaustani en ole pystynyt pitämään.

Vaikken ole vieläkään oppinut ehdottomaksi tai täydelliseksi, olen oppinut jotain muuta.

Olen oppinut, että elämästä tulee huomattavasti onnellisempaa, kun päästää irti täydellisyyden tavoittelusta. 

Olen oppinut, että elämä on melko paljon mukavampaa, kun ei tarvitse olla niin ehdoton. 

Ja olen oppinut, että parhaat asiat elämässä tapahtuvat, kun uskaltaa antaa sen viedä, ei liikaa suunnittele eikä määrittele. Sillä se on elämää, eikä se koskaan kulje juuri niin kuin etukäteen maalaili. Täydellisyyden tavoittelu ja ehdottomuus kumpuavat pelosta, pelosta, ettei riitä sellaisena kuin on ja pelosta itse elämää kohtaan. Sillä elämä on arvaamatonta, 

mutta vaikka sitä kuinka yrittäisi kontrolloida, ei se yhtään arvaamattomammaksi muutu. 

Siksi päätin taas antaa elämän viedä ja olla juuri niin sekava ja monitahoinen ja epätäydellinen ihminen kuin olen. Muista tänään, että olit mitä olit, se on tarpeeksi. Sinä riität, eikä sinun tarvitse olla yhtään täydellisempi tai ehdottomampi.

Ihanaa joulun aikaa!

 

PS. Kuvassa on vaaleassa harkitussa kodissani rajusta vatsataudista parhaillaan kärsivä koirani. Säästän teidät yksityiskohdilta. 

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Pages