Ladataan...

Uusimmassa podcast-jaksossa puhumme somesta ja sen aiheuttamista paineista. Miten niistä selviää ja mikä meitä ahdistaa?

Some on kovin ristiriitainen paikka. Toisaalta rakastan sitä, toisaalta vihaan suuresti. 

Pieninä määrinä sosiaalinen media voi hyvinkin tehdä päälleni hyvää. Tykkään jakaa kuvia elämästäni ja kertoa ajatuksiani. Vaikka omien juttujen julkaiseminen tuntuu joskus vähän oudolta, typerältä ja narsistiseltakin, niin ihmisellä on tarve jakaa asioita muiden kanssa.

Somesta voi saada myös vertaistukea, sieltä voi jopa löytää ystäviä ja roppakaupalla inspiraatiota - vähän liikaakin joskus. Ja nyt päästäänkin kohtuuteen. Pala kaksi suklaata päivässä on ihan jees, levy pari suklaata päivässä ei ole lainkaan. Eikä se, jos suklaa pyörii ajatuksissa jatkuvasti, siltä ei saa mielenrauhaa ja se alkaa vaikuttaa elämään.

 

Sama pätee someen. 

Oletko koskaan tehnyt jotain vain saadaksesi siitä materiaalia someen? (Some voi muuttaa käyttäytymistämme ja saada meidät esittämään elämäämme.)

Oletko keskittynyt enemmän ruoka-annoksesi tai itsesi kuvaamiseen kuin lounasseuraasi? (Some voi saada elämään enemmän virtuaalimaailmassa kuin todellisuudessa.)

Oletko hankkinut jotain vain saadaksesi esitellä sitä somessa? (Some voi saada ostamaan turhuuksia ja kehittää meille uusi tarpeita.)

Oletko ahdistunut somessa näkemistäsi täydellisistä vartaloista, kodeista tai vaatteista? (Some saa helposti vertailemaan omaa elämää muiden elämiin.)

Oletko kadehtinut joka viikko uudesta paikasta kirjoittavaa matkabloggaajaa tai luksuslaukkua esittelevää muotibloggaajaa? (Some vääristää todellisuutta, ei kerro kokonaisuutta eikä asioiden todellista hintaa. Matkabloggaaja voi kärsiä jatkuvasta jetlagista, eikä mikään kohde ehkä enää hetkauta, kun on nähnyt tarpeeksi monta. Muotibloggaaja on voinut saada laukun ilmaiseksi näkyvyyttä vastaan tai hänellä voi olla rikas mies tai perintö.)

Oletko metsästänyt sydämiä ja seuraajia tai ahdistunut niiden puuttumisesta? (Some voi korostaa yksinäisyyden ja arvottomuuden tunnetta ja saada keskittymään täysin epäolennaisiin asioihin sekä hukkamaan niihin järjettömästi energiaa.)

Oletko muokannut vartaloasi tai kasvojasi sovelluksien avulla? (Some voi saada kokemaan, ettet riitä sellaisena kuin olet.)

 

Jokainen kokee somen erilailla. Itse en ahdistu muiden vartaloista, enkä ole kiinnostunut niistä. Myöskään luksulaukut tai matkabloggaajan elämä näin entisenä lentoemäntänä ei aiheuta minkäänlaista kademieltä. Moneen muuhun asiaan olen kyllä syyllistynyt, joista erityisesti mainittakoon liialliset sisustusideat (olin jo menossa hankkimaan sinistä maalia, koska olen ihastunut pariin sinisävyiseen sisustustiliin). Myös enemmän somessa kuin hetkessä oleminen ja sydänten metsästys ovat kuuluneet synteihini. 

Nykyisin olen onneksi päässyt aika hyvin paheistani (miinus sisustus, jonka kanssa kamppailen). Noudatan somen kanssa muutamaa sääntöä, jotka helpottavat elämää kummasti:

1. En seuraa seuraajamäärääni. 

2. Olen sulkenut ilmoitukset.

3. En tee päivityksiä silloin, kun olen jonkun seurassa.

4. Kun tarvitsen kuvan itsestäni, käytän itselaukaisinta, peiliä tai joskus valokuvaajakaveriani. En kuvaa tai kuvauta itseäni silloin, kun olen jonkun kaverini seurassa.

5. Seuraan vain ihmisiä, joista olen oikeasti kiinnostunut tai joilla on jotenkin ihana Insta-maailma. 

6. En käytä somea ensimmäiseksi aamulla enkä illalla yhdeksän jälkeen.

7. Seuraan ruutuaikaani ja yritän välttää puhelimen aivotonta selailua.

8. Lisäksi perustin itselleni päätilin rinnalle toisen Instagram-tilin. Sen nimi on @annainature ja julkaisen siellä ainoastaan luonto- ja eläinkuvia ja vain omaksi ilokseni. Siellä voin julkaista vaikka viisi kukkakuvaa putkeen, jos huvittaa, eikä minun tarvitse välittää Instagramin algoritmistä tai siitä, ärsyyntykö joku seuraajani sisällöstäni. Se on oma luova paikkani, jota saa seurata, jos tahtoo, mutta joka on olemassa tuottaakseen iloa minulle

Podcastia pääset kuuntelemaan täältä. Se on myös iTunesissa ja Spotifyssa eli löytyy puhelimen Podcast-appsista. 

 

PODCASTBLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Ladataan...

Kärsin ajoittain jonkinlaisesta ikäkriisistä. 

Siinä, totuus.

Jossain vaiheessa elämää tulee hetki, jona ei aina olekaan se joukon nuorin. Ja vähän myöhemmin koittaa päivä, jona onkin usein joukon vanhin. Niitä päiviä on tässä ollut jo jonkin verran. 

Pahinta vuosien karttumisessa on se, että tajuaa, ettei ihan kaikkeen ole aikaa. Erityisen inhottavasti aika tulee vastaan biologian suhteen. Miten tahansa asiaa sitten kääntelisikin, mihinkään ei muutu se fakta, että jossain vaiheessa munasarjat sanovat itsensä irti. Vauvoja ei voi saada kovin vanhana. Ei, vaikka olisi muuten sata kertaa fiksumpi, filmaattisempi ja kaikin puolin ihanampi kuin parikymppisenä, jolloin oli ehkä monessa asiassa aivan muuta kuin hurmaava, mutta kuitenkin erittäin hedelmällinen. 

Jossain vaiheessa se ovi sulkeutuu. Ja se on hirveää. Asiaa varmaankin helpottaisi, jos tietäisi, että haluaa tai että ei halua. Silloin voisi tehdä parhaansa päätöksensä eteen. Mutta jos ei tiedä? Silloin voi käydä niin, että aika päättää puolestasi. Henkilökohtaisesti uskon, että päätökset olisi parempi tehdä itse, eikä antautua ajelehtimaan kohtalon mukana. Tällä hetkellä en kuitenkaan osaa tehdä muuta kuin ajelehtia. 

Vauvakriisin lisäksi mietiskelen sellaisia asioita kuin mikroneulaus ja A-vitamiini. Olen myös vakaasti päättänyt vähentää sokerin syöntiä, kollageenin tuho näet. 

Osa kärsimästämme ikäkriiseilystä liittyy varmasti yhteiskunnan odotuksiin: vaikka tiedämme mainiosti, ettei tietyssä iässä tarvitse olla tietynlainen, niin ajatuksesta voi silti olla vaikea päästää irti.

Sitten on nuoruuden ihannointi. Ikään kuin siinä, että on nuori, olisi jotain erityisen hienoa. Näin 37-vuotiaana voin sanoa, että elämä on koko ajan hienompaa ja ehdottomasti helpompaa kuin nuorempana. Kuuntelin aiheesta juuri tosi hyvän podcast-jakson: BBC:n Late Night Woman's Hour, Confidence / Turning 40. Siinä kolme eri ikäistä naista puhuu ikääntymisestä ja sen plussista. Tosin mielestäni on aina hieman huvittavaa, kun alle kolmikymppiset juttelevat siitä, miten iän myötä...mutta joukossa on tosiaan myös neljääkymppiä lähestyvä nainen, joka ajattelee hyvin lohduttavasti (kuten minäkin useimpina päivinä), että nyt elämä vasta oikeastaan kunnolla alkaa, koska sekoilut ja kriiseilyt alkavat olla takana päin. 

Jonkin aikaa sitten kärsin yleisen ikäkriisin ja vauvakriisin lisäksi myös urakriisistä. Yrittäjyyden myötä tuo kriisi on kadonnut. Teen juuri sitä, mitä tällä hetkellä tahdonkin, ei siis ole syytä kriiseillä. Annankin neuvon: jos tiedät, mitä haluat, mene sitä kohti. Se, että pyrkii toteuttamaan unelmansa, auttaa moniin kriiseihin.

Hankalampi juttu on tietenkin se, jos ei oikein tiedä. Ja se kriisiyttää. 

Mistä päästäänkin ikääntymisen plussapuoliin.

Ehkä parasta ikääntymisessä on se, että alkaa tuntea itsensä. Vaikka olisi ollut kuinka sekaisin (ja toki sekaisin oleminen sallitaan ihmiselle hamaan loppuun saakka, väittäisin, että se on osa ihmisyyttä), niin vähitellen polku ja identiteetti kuitenkin alkavat kirkastua. Sitä tietää koko ajan vähän paremmin, kuka on ja mitä haluaa.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä itsevarmempi myös olen. En ikinä ottaisi takaisin sitä 25-vuotiasta, vaikka se olikin hedelmällinen ja sileäihoinen, eikä näyttänyt aamuisin yhtä väsyneeltä kuin tämä nykyinen.

En ole moniin vuosiin enää kriiseillyt vartalostani. Ja uskokaa pois, se oli joskus päällimmäinen kriisinaiheeni. Vartalokriisi. Siitä pääsee iän myötä. Paljon puhutaan siitä, miten tärkeää olisi hyväksyä oma kroppansa. Joskus kuvittelin, etten koskaan pääse sinne asti. No, nykyisin en ole hyväksynyt kehoani (hyväksyminen kuulostaa johonkin tyytymiseltä, kohtaloon alistumiselta), vaan olen siihen erittäin tyytyväinen, siihen samaan, jota joskus sätin ja rääkkäsin. Se on ihana. Jos tämä on mahdollista, mikä tahansa on. 

Tyyli, mainitsinko jo tyylin? 25-vuotiaana kiinteäihoisena hedelmällisenä pukeuduin lantiofarkkuihin, liian pieniin toppeihin ja suihkin poskiini niin paljon oranssia aurinkopuuteria, että se on jo legenda.  

Itsenäisyys. Sitä on vähän vähemmän riippuvainen muiden mielipiteistä ja teoista. Rahat ovat ihan ikiomat. Niin on asuntokin. Ja yritys. Tätä myös vapaudeksi kutsutaan.

Ihmiset. Vuosien varrella sitä kerää ympärilleen mielettömiä tyyppejä. Niitä löytyy eri ajoista ja paikoista, osa vain käväisee, parhaat jäävät. 

Verkostot. Kun on tehnyt töitä jo jonkinmoisen ajan, alkaa tuntea jonkin verran ihmisiä. Siitä on monenlaista iloa. 

Yleinen tasapainoisuus. Asiat eivät hetkauta enää yhtä paljon kuin nuorempana (vaikka toiset toki hetkauttavat). Sitä tietää jo, että selviää aika monesta.

Varmaan muutakin olisi, mutten keksi nyt muuta kuin sen, että olen viimein löytänyt täydellisen filtterin Instagramiin. Joten vaikka silmäkulmissa on ryppyjä, väittäisin kuitenkin, että plussan puolelle jäädään. 

Tästä eteenpäin aionkin olla ylpeä kaikista eletyistä vuosistani ja palauttaa ikäkriisin sille kuuluvalle paikalle. Ikä on lopultakin vain numero. Tärkeää on se, mitä sinä olet, ei se, minkä ikäinen olet.

 

PODCASTBLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Ladataan...

Nyt kun päästiin taas puhumaan vastuullisuudesta ja vaatteista, saatte kuulla lahjakkaan serkkuni Oona Kauhalan ryijyliiveistä. Oona (ei muuten kuvassa) opiskelee viimeistä kevättä vaatemuotoilua Hämeen ammattikorkeakoulussa ja teki lopputyönään kuvien liivit ja ylimmässä kuvassa näkyvän mekon. 

Vaatteet on valmistettu kierrätysmateriaaleista, ja Oona työskenteleekin materiaalilähtöisesti. 

”Minusta on tärkeää hyödyntää kierrätysmateriaaleja, sillä maailmasta löytyy jo niin paljon tavaraa. Tykkään antaa uuden elämän sisustuskankaille vaatteen muodossa”, Oona sanoo. 

Mekon materiaali on kirppikseltä löytynyt gobeliinikangas, ja liivi on tehty vanhasta seinäryijystä. 

Kuvien vaatteet ovat mallikappaleita, mutta ainakin ryijyliivejä Oona aikoo valmistaa lisää myyntiin. Häneltä voi myös kysellä tilaustöitä: okauhala at gmail.com, Oona on myös Instagramissa nimellä @oonakauhala.

Haluaisin itse tuollaisen liivin.<3 Mitäs tykkäätte?

 

PODCASTBLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Pages