Ladataan...

 

Once upon a time, eli lähes päivälleen vuosi sitten, olin yksin reissussa Portossa, Portugalissa. Istuin kauniin kahvilan sisäpihalla muratin peittämän aidan vieressä, join kahvia ja luin hyvää kirjaa. Kaikki oli hyvin. Oli sellainen hetki, jona tuntee olevansa vapaa ja vahva, ja nauttii siitä tuntemattomuudesta ja joukkoon kuulumattomuudesta, jota vain yksin reissussa voi tuntea. Kun sinä et tunne ketään, eikä kukaan tunne sinua, olet erityisellä tavalla riippumaton. Olen tuntenut samaa tunnetta Amsterdamissa istuessani kanavan rannalla ja Berliinissä kävellessäni auringon laskiessa Kreuzbergissä.

Toisenlaisiakin hetkiä olen toki kokenut, erityisesti ennen yksin matkalle lähtemistä. Mitä jos jotain sattuu? Entä jos olen yksinäinen? Ja ennen kaikkea: miten syödä illalla yksin ravintolassa ahdistumatta? Siitä kaikesta puhumme uudessa Lily Talksin podcast-jaksossa Veera Papinojan ja Anna-Katri Räihän kanssa. Veera kirjoittaa Veera Bianca -blogia ja Anna-Katri Adalmina's Adventures -blogia. Todella kovassa seurassa ollaan siis. 

Kuuntele podcast tästä:

 

Mitä pidit tästä jaksosta? Anna palautetta tästä linkistä. Kaikkien 31.10. mennessä vastanneiden ja yhteystietonsa jättäneiden kesken arvotaan leffalippuja.

 

Veera junassa matkalla jonnekin. 

 

Naiset vinkkasivat myös, mistä maailmalla löytää seuraa niin halutessaan. Liity ainakin näihin ryhmiin, jos olet lähdössä yksin matkaan:

Girls Love Travel

Seikkailijattaret

Soolomatkailijat (myös miehet tervetulleita)

 

Anna-Katri tekee melkoisen jännittäviä matkoja yksin. 

 

Kuvat: Veera ja Anna-Katri, kuva minusta Saara / Visual Diary (hämäävästi otettu Lissabonissa, koska yksin matkoiltani ei ole kauheasti omakuvia)

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Ladataan...

Nukuin toissayönä 11 tuntia, blogikommentit ovat vastaamatta (anteeksi!) ja en voi enää parhaallakaan tahdolla kutsua itseäni joogiksi, aika ei vain juuri nyt riitä. Tai eihän se ole kiinni ajasta, vaan priorisoinnista, kuten Leonardo DiCaprio sanoo eräässä Pinterest-viisaudessa (en ota vastuuta siitä, onko Leo oikeasti sanonut näin). Ja näinhän se on: aikaa löytyy sille, mitä pitää tärkeänä. Just nyt jooga ei valitettavasti sitä elämässäni ole. 

Töitä on jäljellä 10 päivää. Sain starttirahan! En edelleenkään ole päättänyt, ottaisinko kirjanpitäjän vai laskutuspalvelun. Jälkimmäinen on kalliimpi, mutta kirjanpitäjä tarkoittaa, että joudun itse hoitamaan veroasiat. Niin ja sitten on yel-vakuutus. Jippii. En ole maailman paras hoitamaan tätä byrokratiaa, tai ainakin lykkään sitä viimeiseen asti. 

Tuntuu, että pitäisi saada maailma valmiiksi kahdessa viikossa. Sen jälkeisestä elämästä en sitten tiedäkään kauheasti. Olen suunnitellut joogaavani ja aloittavani jälleen juoksemisen, kirjoittavani kaikkea mielenkiintoista ja juovani pelkästään hyvää kahvia. Mutta sitä ennen on tosiaan vähän tehtävää.

Kiitos kaikille edellisen postauksen hiusväriä Instassa kommentoineille. Teitä on paljon ja olette puhuneet! Kupari tulee. Varasin ajan kasvivärjäykseen. Näette tuloksen sitten.

Nyt lähden koirien kanssa ulos ja sitten syön tätä risottoa, jonka tein eilen. Ihanaa sunnuntaita, murmelit! Tässä vielä ohje:

 

Vegaaninen herkkusienirisotto (3 annosta)

4 valkosipulin kynttä

1 sipuli

3 dl risottoriisiä

oliiviöljyä

kasvislientä (ehkä noin litra tai vähän vähemmän, olen melko suurpiirteinen näissä)

1 dl valkoviiniä

1 dl kaurakermaa

tuoretta timjamia

mustapippuria

herkkusieniä

 

Silppua sipulit. Kuullota niitä runsaassa oliiviöljyssä kattilassa. Lisää riisi. Ala lisätä nestettä desi kerrallaan vähitellen niin, että annat sen aina imeytyä riisiin ennen kuin lisäät sitä. Aloita kasvisliemestä ja lisää loppuvaiheessa viini ja kerma. Viipaloi ja paista herkkusienet samalla, kun riisi valmistuu. Lisää lopuksi joukkoon sienet, timjamia ja mustapippuria. 

Ladataan...

Kuuntelin kesälomalla Kimmo Takasen Tunne lukkosi -kirjan. Ahmaisin koko 10-tuntisen opuksen kahdessa päivässä, eikä mikään kirja ole aikoihin vaikuttanut minuun yhtä vahvasti. Kuvittelisin, että tältä terapia voi tuntua. Lohduttavalta, oivalluksilta. 

Kirjan mukaan lapsuudessa syntyneet tunnelukot vaikuttavat yhä edelleen siihen, miten nyt, aikuisena toimii ja tuntee. Ne ovat haitallisia, tekevät  onnettomaksi ja saavat meidät sabotoimaan elämäämme. 

Suhtauduin kirjaan alkuun skeptisesti, sillä olin tehnyt tunnelukko-testin joskus aiemminkin. Silloin en tykännyt siitä lainkaan. Syy: testin mukaan minulla on vaikka kuinka paljon lukkoja. Pyh, ajattelin silloin, ei mulla mitään lukkoja ole. 

Eipä.

Nyt tein testin uudelleen, ja edelleen niitä lukkoja ilmaantui. Niitä taitaa olla kaikilla, joten mitäpä niitä kieltämään. Tärkeintä on tiedostaa ne, jotta ne eivät hallitse elämää. Sama pätee oikeastaan elämään ylipäätään: jotta voisi muuttua ja muuttaa siten elämäänsä, on ensin ymmärrettävä, miksi toimii kuten toimii.

Kiinnostuin henkisestä kasvusta muutama vuosi sitten, kun olin vähän onneton, vaikka minulla oli tavallaan kaikki. Silloin tajusin, että olin ripustanut onneni kaikkeen ulkoiseen ja muiden ihmisten varaan, enkä tiennyt, mitä itse tahdoin. Yritin miellyttää muita, mutten osannut miellyttää itseäni. Päätin ottaa selvää, miten onnelliseksi tullaan. Tahdoin löytää seesteisen onnellisen tilan, jota en kokenut, vaikka kaikki kulissit olivat hyvin pystyssä.

Näiden vuosien myötä jokin on alkanut oikeasti muuttua, vaikkakin aika hitaasti. Vaan ei se haittaa, matkallahan täällä ollaan. Olen lopulta esimerkiksi alkanut uskoa, ettei arvoni riipu saavutuksistani, eikä minun tarvitse olla täydellinen ja suorittaa koko ajan ja että onnella on aika vähän tekemistä hienojen asujen ja asuntojen kanssa (vaikka olenkin esteetikko). Olen jopa alkanut puhua tunteistani, ainakin välillä. Tämän seurauksena minun on usein helpompi olla. Joudun toki edelleen toisinaan huonojen tunteiden valtaan, mutta yleensä silloinkin ymmärrän, mistä ne tulevat – tai vähintään sen, että ne tulevat jostain, joka on minussa. En siis vain koe epämääräistä pahaa oloa, kuten nuorempana. Kun ymmärtää tunteitaan, niitä on helpompi käsitellä. 

Silloin, kun olen huonon tunteen vallassa, ajattelen ja käyttäydyn usein hyvin lapsellisesti. Juuri siitä tunnelukoissa on kysymys. Ne vievät meidät takaisin lapsuuteen, ne saavat meidät toimimaan niin kuin silloin toimimme selvityäksemme. Mökötämme, pakenemme, vetäydymme, hyökkäämme, saamme raivokohtauksia, juoruamme selän takana, annamme muiden talloa, uhriudumme. Emme pysty parempaan, vaikka ymmärrämme toimintamme järjettömyyden. Kuulostaako kypsältä ja järkevältä toiminnalta? Aivan. 

Tunnelukot saavat pasmamme sekaisin. Ne saavat meidät toimimaan tavalla, joka on meille itsellemme vahingollinen. Siksi niitä kannattaa yrittää avata. 

Tämän kirjan kuunneltuani ymmärrän omia tunteitani ja toimintaani ihan uudella tavalla. Se on sekä raskasta että helpottavaa. Lisäksi kirja auttaa ymmärtämään muita ihmisiä. Suosittelen ihan kaikille,

sillä jos mieli voi huonosti,

mikään ulkoinen ei riitä tekemään onnelliseksi. 

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

 

Pages