Ladataan...

Björkön luonnonsatama.

Jurmo. Maailman maagisimpia paikkoja.

Utön majakka. Vieressä humisevat tutkat. Outo ja idyllinen saari.

Matkalla Jurmoon. Mainingit nousivat tässä aika korkeiksi, ja hetki kuvan ottamisen jälkeen jouduin luovuttamaan ohjaamisen kokeneempiin käsiin. Jännittävä osuus.

Ensimmäinen purjehduspäivä. Saavuttiin Hangosta Rosalaan auringonlaskun jälkeen. 

Onnellinen koira Jurmossa.

Paras vahtipaikka.

Ensimmäinen purjehduspäivä.

Merellä sumu herättää kunnioitusta.

Utön vierasvenesatama.

Matkalla jonnekin.

Viikon asu.

Högsåran vierasvenesatama.

Meriaamiainen: kaurapuuroa, maapähkinävoita, hilloa, kurpitsansiemeniä, hedelmiä, kookoshiutaleita.

Jurmon vierasvenesatama.

Utön satamassa. On muuten ankkurikiinnitys.

Jurmon rannat näyttävät tältä.

Högsåran kylätie.

 

Missään ei ole niin helppo muistaa, kuka on, kuin siellä, missä ympärillä on avara maailma, missä netti ei toimi, missä peiliin unohtaa katsoa, missä vaatekriisit eivät käy mielessäkään ja missä meikkaaminen tuntuisi täysin järjettömältä. Kun vastassa ovat luonnonvoimat ja luonnon syvä rauha, se pinta, esittäminen ja koristautuminen, jota kaupungissa kantaa mukanaan, ikään kuin karisee pois. Jäljelle jää vain aidoin. 

Huomaan, että olen kovin onnellinen, kun en pääse someen, kun en näe itseni heijastusta kaikkialta ja kun voin elää luonnon rytmissä. Herätä ilman kelloa, mennä nukkumaan, kun pimeys laskeutuu, syödä, kun on nälkä, hypätä välillä mereen uimaan. 

Purjehtiminen on tavallaan helppoa elämää ja tavallaan ei lainkaan. Tuulet, aurinko, sumu ja myrskyt saavat merellä ja erämaissa aivan toisen merkityksen kuin turvassa kaupungissa. Ilman tuulta ei liikuta. Kova tuuli ja sen nostattamat aallot herättävät syvää kunnioitusta. Meri on valtava, ihminen pieni. 

Veneestä puuttuu monta asiaa, jotka maissa ovat itsestäänselvyyksiä. Lähes kaikki ruoka on kuivaruokaa, sillä jääkaappi vie paljon sähköä. Tällä reissulla se ei ollut käytössä kertaakaan. Vessaan pitää mennä maihin, myös keskellä yötä. Suihkua ei ole, ei edes kaikissa satamissa. Luonnonsatamissa ei ehkä ole vessaakaan. 

Veneessä on aina lähellä toista, myös silloin, kun haluaisi olla rauhassa. Matka etenee välillä nopeasti, välillä pysähtyy tuulen mukana. Moottorilla on helppo ajaa, mutta se metelöi. Tuuli purjeissa tuntuu ohjauspinnassa, vene kääntyy liikaa, kurssi muuttuu, valkoisen veden rajalla näkyy GPS:ssä sinistä vettä, se on matalaa, sinne emme halua. Pienistä asioista tulee merellä isoja.

Saaristo on mielettömän kaunis. Rosalan viikinkikylä, maaginen Jurmo, oudon idyllinen Utö siinä, missä odotin Jurmon kaltaista ankaruutta, Björkön luonnonsatama, jossa auringon näkee laskevan yhtä aikaa järveen ja mereen, jos istuu korkealla kalliolla sen aikaan, suojainen Högsåra, jota katsovat metsäiset saaret ja viimeiseksi Hangonkylän satama Hangon länsipuolella, rauhallinen levähdyspaikka.

Nyt istun parvekkeella, juon kahvia ja kaikki on kovin helppoa. Epäilen, että alan parissa päivässä jälleen meikata, vaihdan sortsit johonkin kaupunkikelpoisempaan ja avaan viikon ponnarilla olleet hiukseni. Pelkään, että liu´un takaisin siihen maailmaan, jossa esitetään, yritetään niin kovasti olla jotain ja unohdetaan se, mitä oikeasti on sisällä. En halua sinne, haluan pysyä tässä, aitona. 

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Ladataan...

 

Lähdin tälle purjehdukselle kaksi ja puoli viikkoa sitten rinkka täynnä vaatteita, kirjoja ja aurinkorasvaa. Puin koirille pelastusliivit kotona Helsingin kaksiossa, raahasin rinkan ja koirat ja itseni selkä vääränä ensin bussiin ja sitten Turun junaan ylläni uusi mekko, meikkiä naamassa ja mieli täynnä odotusta. 

Odotin auringon paistavan tauotta, odotin olevani kolme viikkoa parhaalla tuulella, odotin että koirat sopeutuvat purjehduselämään päivässä, odotin oppivani kaiken purjehduksesta.

Kyllähän te tiedätte, miten kävi. Istun täällä lököhousuissa ja meikittä, ulkona sataa enkä edelleenkään saisi tätä venettä yksin liikkeelle.

Eilen kävelin myöhäiseen lounasaikaan ravintolaan täällä Högsåran saarella. Olin hirveän nälkäinen ja odotin isoa, lämmintä lounasta.

Listan ainoa kasvisruoka oli salaatti. 

Jos en olisi ollut niin nälkäinen ja kiukkuinen ja täynnä odotuksia, olisin saattanut huomata, että tarjolla oli kyllä myös kanttarelleilla täytettyjä crepejä.

Kovat odotukset saattavat jättää nälkäiseksi.

 

 

Kerronpa teille hieman purjeveneen anatomiasta. Ulkona on sitlooda, eli paikka josta venettä ohjataan ja jossa istutaan merillä seilatessa. Siellä on köysiä ja vinssejä ja lukkoja. Ihmisiä ja koiria. 

Kajuutassa on nukkumapaikkoja, kaasuliesi, ihmisiä ja koiria ja niiden ihmisten ja koirien tarvikkeet. Pienemmissä matkapurjeveneissä siellä ei pysty seisomaan suorassa.

Ai vessa? En unohtanut. Se ei välttämättä kuulu purjeveneen varustukseen. 

Merellä tuulee. Tuuli synnyttää aaltoja. Silloin kaikki tämä keikkuu.

Sisäinen zenisi saattaa vähän kärsiä 15 neliön keikkuvassa vessattomassa loftissa asumisesta.

 

 

Puhutaanpa lisää aalloista ja tuulesta. Jos tuuli on liian heikko, vene pysyy satamassa. Jos se on liian kova, vene pysyy satamassa. Jos se on sopiva, sellainen 3–9 metriä sekunnissa, siinä on hyvä purjehtia. Jos se tuulee takaa tai sivulta, se on melko ystävällinen, lämpöinen tuuli.

Mutta jos se tuulee vastaan ja vielä hieman yltyy, siitä samasta ystävällisestä tuulesta tulee kylmä ja raskas. Silloin vene kyntää merta kallellaan, suuntaa vaihdetaan jatkuvasti, vinssit natisevat ja purjeet lepattavat. Ja jos silloin ollaan Ahvenanmaan länsilaidalla, siellä missä Ahvenanmeri yhtyy Perämereen ja aallot saavat voimaa aavalta, silloin vene laskee tunteja harjalta toiselle, keikkuu sivuttain ja liikkuu niin hitaasti, voi kovin hitaasti kohti satamaa, joka häämöttää jossain aaltojoukkojen takana.

Silloin tällaiset kirjoitukset menettävät merkityksensä, ne ovat olemassa vain netissä, ja mikä se netti muka on? Se ei ole kylmä ja märkä ja valtava. Silloin ei ole väliä deadlineilla, ei vuokrilla, ei ärsyttävillä maanantaiaamuilla. 

Luonnon rinnalla olet hyvin pieni.

 

 

Otetaanpa sitten vielä pois kaikki arkirutiinit, ystävät ja suljetaan nettikin, koska siellä missä tuikkivat ulkosaariston majakat tai kohoavat Getan jylhät kalliot, siellä näkyy puhelimessa 3G:n kohdalla E, jos sitäkään. 

Annetaan tilalle aikaa – ja lisää aikaa ja vielä lisää aikaa – istua siinä aaltoja kyntävässä veneessä, bongailla kumpupilviä ja cumulus nimbuksia (ne ennustavat ongelmia), siristää silmiä auringolle ja kuunnella tuulen suhinaa. 

Lisätään keitokseen vielä oivallus, ettet osaa purjehtia, et luultavasti edes saa perämoottoria käyntiin. Ja onpa tuo meri suuri, onpa ranta kaukana, missä kaikki muut veneet ovat, näkyy vain laivoja, eikä mikään ole niin pelottavaa kuin taivaanrannassa näkyvä kerrostalon kokoinen risteilijä, joka liikkuu viisi kertaa vauhtiasi ja tulee kohti.

Jos kuvittelit hallitsevasi elämääsi, lähdepä muutamaksi viikoksi merille. 

 

 

Milloin viimeksi elit viikkoja meikittä? Missä peseytyisit, jos suihkusta ei tulisi lämmintä vettä? Mitä jos asuisit neljä päivää maailman kauneimmassa luonnonsatamassa, jossa ei olisi vessaa?

Pari päivää sitten saavuimme illansuussa Jurmoon. Se on karu, kaunis ja ihmeellinen saari Saaristomeren ulkolaidalla, modernin maailman laidalla. Siellä on kanervanummea ja meren pyöreiksi hiomia kivirantoja, siellä asuu kymmenisen ihmistä ja sataman kaupassa on parempi kasvismaitovalikoima kuin  helsinkiläisessä lähikaupassani. 

Tulimme tuulen mukana, ja tuuli seurasi meitä satamaan. Riisuin pipon, toppatakin ja purjehdushaalarit, vaihdoin tilalle bikinit ja hyppäsin veneen perästä mereen. Enkä minä pidä kylmästä, palelen aina, veri ei jaksa virrata sormenpäihini saakka.

Silti en palellut, en arastellut. Meri oli raikas ja puhdisti. 

Me emme taida tarvita ihan kaikkea, mitä luulemme tarvitsevamme. 

 

 

Kahdessa ja puolessa viikossa on satanut kai kaksi kertaa. Olen pukenut vuorotellen ylleni sortsit ja villapaidan, vaihdellut pipon ja hellehatun välillä. En vieläkään pidä tuulesta, mutta olen ehkä oppinut hieman ymmärtämään sitä. 

Suomen saaristo on kaunis. Niin kovin kaunis. Täällä on jylhiä kalliosaaria, Myrskyluotoja, merenkulkijoille vilkkuvia majakoita. Kun katsot yöllä ylös, näet tähtitaivaan. Viime yönä olin valveilla yhtä aikaa Otavan kanssa, ja mietin, mitä nuo kaikki muut vuosien päässä tuikkivat valot ovat. Lahden toisella puolella loisti kirkkaana jonkun purren mastovalo. Se sytytetään yöllä, jos vene on ankkurissa muualla kuin satamassa. Se kertoo, että täällä me nukumme, ethän aja päälle. 

Kahdessa ja puolessa viikossa olemme kiertäneet Ahvenanmaan vastapäivää ja päätyneet tänne Högsåraan. Täällä on kylä, jonka aika pysähtyi kai silloin, kun rakennukset olivat puuta ja ikkunoissa oli ruudut, täällä on se ravintola, josta saa kanttarelleilla täytettyjä crepejä ja suojainen laituri, jossa odottelemme tuulten laantumista.

Jep, nyt tuuli ei ole ystävällinen, meri myrskyää ja vene pysyy satamassa. Siksi tulin kirjoittamaan teille. Seuraavaksi tyhjennän veneen irtovessan (se on sellainen iso potta, joka sijaitsee patjan alla – ja jota ei siis voi käyttää yöllä, koska nukumme sen päällä). Sen tehtyäni sukellan mereen etsimään veistä, jonka tiputin sinne vahingossa tiskatessani. En osaa sukeltaa, mutta ei se mitään. 

Tässä elämässä voi näköjään oppia monenlaista. 

Ainakin sen, ettei se ole niin vakavaa. 

 

Ladataan...

Hei murmelit, mitä kuuluu?

Lähdimme viime sunnuntaina purjehtimaan Turusta länteen. Vailla tarkkaa suunnitelmaa, vailla aikataulua. Kolme viikkoa aikaa, koirat kyydissä ja tämä väliaikainen koti mukana.

Sillä kodilta tämä vene nyt tuntuu, se Helsingin kaksio ja arki siellä on niin kaukana. 

Sanotaan, että nähdäkseen lähelle on mentävä kauas, tai jotain sinne päin, kai. Tämä on varmaan se tunne. On helpompi tietää, mitä tahtoo, nähdä elämänsä tarkemmin, kun lähtee hetkeksi pois. Pää selkiytyy.

Tämä on ensimmäinen purjehdusreissuni. Aika menee täällä lähtöihin, rantautumisiin, purjeiden trimmaamiseen, vendoihin eli vastatuulessa kääntymiseen, köysien selvittämiseen, syömiseen, aurinkorasvan lisäämiseen...perusjuttuihin.

Elämä tuntuu kovin hyvältä näin. Mietin, tekeekö kaikki se moderni maailma, liian helppo elämä, meistä onnettomia? Täällä ei ole aikaa eikä varaa olla onneton tai miettiä liikoja. Muuten tipahtaa aallon tullessa yli laidan tai lyö vähintäänkin päänsä johonkin. Purjeveneessä on ahdasta. Ja kun toinen ohjaa, toisen on tehtävä ruokaa. Muuten ei syödä. Sinne se aika katoaa ja arki valuu yhä kauemmas.

Niin...lakkasin meikkaamasta jo monta päivää sitten, pesen hiukseni meressä enkä ole avannut Facebookia viikkoon. Kirjoitan tätä puhelimella, sillä läppärin netti ei juuri toimi. Ai niin: olemme siis Ahvenanmaalla. Reissua voi seurata parhaiten Instagramista @annavihervaarasta, mutta yritän tulla tännekin aina välillä.

Milloin, en ihan lupaa. Aika virtaa täällä erilailla.

Voikaa hyvin siellä.