Ladataan...

Oletko koskaan miettinyt, mitä kaikkea oikeasti tarvitset elääksesi hyvää elämää? Nyt ei siis puhuta perustarpeista, ruoasta, asunnosta ja muusta sellaisesta, vaan asioista ja erityisesti materiasta, joka mielestäsi kuuluu hyvään elämääsi. Minä aloin miettiä tätä kunnolla kesällä, kun ryhdyin vaatteiden shoppauslakkoon. 

Minulla on vuosia ja vuosia ollut tapana palkita ja lohduttaa itseäni uusilla vaatteilla. Kun joku toinen syö suklaata, minä suuntaan vaatekauppaan. Olen visuaalinen ihminen ja rakastan kauniita vaatteita. Outoa on, että ostin sitten niitä miten paljon tahansa, en koskaan ole täysin tyytyväinen garderobiini. Koen aina tarvitsevani jonkin uuden vaatteen, jotta vaatekaappini olisi täydellinen – ja jotta elämäni olisi vähän parempaa. Siksihän me nimittäin suunnilleen kaiken tässä elämässä teemme: tullaksemme onnellisemmiksi. Sitä me haluamme, muttemme aina ymmärrä, miten sitä kannattaisi tavoitella. 

Kovin moni tuskin myöntää uskovansa, että materia tuo mukanaan onnea. Eihän niin kehtaa sanoa. Silti me käyttäydymme juuri niin kuin näin olisi. Hankimme jatkuvasti jotain uutta, vaihdamme auton parempaan, ostamme isomman asunnon, syömme kalliissa ravintoloissa, matkustamme muutaman kerran vuodessa jonnekin ulkomaille. Missään edellä mainituista asioista ei välttämättä ole mitään vikaa. Mutta niissä voi olla. Kysymys kuuluu: mitä uhraat saadaksesi lisää materiaa?

Voi olla, ettet uhraa mitään. Voi myös olla, että olet jäänyt loukkuun hyvin palkattuun ja arvostettuun työhön, koska et pysty luopumaan saavutetuista eduistasi. Tai sitten voi olla, että ostelet yli varojesi ja tuhoat hitaasti taloutesi. 

Oletko tottunut pitämään vaateshoppailua, ulkona syömistä tai monta kertaa vuodessa tehtyjä ulkomaanmatkoja lähes välttämättöminä osina hyvää elämääsi? Entä jos estävät sinua saavuttamasta sen, mitä todella haluat? Voiko elintasosi estää sinua saavuttamasta unelmiasi? 

Tätä mietin, kun päätin lopettaa uusien vaatteiden ostamisen hetkeksi. Halusin alkaa freelanceriksi, mutta ajatus taloudellisesta epävarmuudesta ja tulojen mahdollisesta tippumisesta hirvitti. Tiesin myös, että minulla menee vaatteisiin turhan paljon rahaa (en sano liikaa, koska en shoppaile yli varojeni).

Rahaa enemmän olinkin huolissani asian henkisestä puolesta. Huomasin nimittäin, että minun on vaikea ajatella tienaavani joskus nykyistä vähemmän (= heihei, freelance-elämä), sillä silloin en voisi ostella kaikkea näin huolettomasti, en syödä jatkuvasti ulkona, en reissata, kun mieli tekee. Vaatteet ovat vain yksi osa pakettia, mutta niistä oli helppo aloittaa. Arvelin nimittäin, että uusien vaatteiden jatkuva ostaminen ei oikeasti tee minua yhtään onnellisemmaksi kuin mitä olisin, jos jättäisin ne ostamatta. Siitä huolimatta aina vain ostin. Menin lakkoon.

Nyt olen lakkoillut pari kuukautta. Jollekin se on hyvin lyhyt aika olla ostamatta vaatteita, minulle ei. Olen tehnyt tutkimusmatkaa omaan vaatekaappiini ja selvittänyt, kuinka paljon kivoja vaatteita ja asukokonaisuuksia oikeasti omistan. Olen kuvannut niistä peiliselfieitä ja huomannut, että minulla on paljon mielestäni hurmaavia asukokonaisuutta. Olen kirkastanut tyyliäni. Ja saanut samaa tyydytystä kuin saan ostaessani uuden vaatteen. 

Mikä oudointa, en enää  koe, että vaatekaapistani puuttuu mitään! Sieltähän ei todellakaan puutu. Keksin toki vaatekappaleita, jotka voisivat sopia sinne, mutta tarvitsenko niitä näyttääkseni mielestäni tyylikkäältä tai ollakseni onnellisempi? En tietenkään. 

Lopputulos: vaatteet kyllä tavallaan lisäävät onnellisuuttani. Haluan pukeutua kivasti, mutta siihen ei tarvita joka kuukausi uusia vaatteita, oman vaatekaapin kartoitus riittää. 

Mietin myös, mistä lähtee tarve hankkia koko ajan uusia vaatteita. Kyse ei ole pelkästään uudistumisen tarpeesta tai siitä, ettei omasta kaapista muka löydy kivaa päällepantavaa. Olisiko kyse myös halusta kuulua joukkoon ja pysyä mukana viimeisimmissä trendeissä? Veikkaan, että monelle vaatteet ovat myös statussymboli. Niillä osoitetaan joko varallisuutta, tyylitajua tai kuulumista tiettyyn ryhmään. Kysynkin: pukeudutko niin kuin itse haluat vai niin kuin muut arvostavat?

Shoppailulakko on osoittanut minulle sen, minkä oletin tulevan tulokseksi jo siihen lähtiessäni: en halua joutua rahan ja liian korkean elintason vankilaan, jos se tarkoittaa, etten voi elää, kuten oikeasti haluaisin. Minulle riittää, että kaapissani on omasta mielestäni kivoja vaatteita, minun ei tarvitse näyttää muotilehden sivulta. Minulle riittää kodiksi kaksio, en tarvitse lisäneliöitä, jollei elämäntilanteeni radikaalisti muutu. Auto olisi mukava, muttei erityisen tarpeellinen. Minun ei tarvitse syödä kalliita illallisia ulkona, eikä reissata monta kertaa vuodessa, jollei budjettini sitä oikeasti salli.

Näin minulle jää enemmän rahaa säästöön ja enemmän mahdollisuuksia toteuttaa unelmiani. Näin olen vapaampi.

Mikä on elämäntyylisi todellinen hinta?

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

 

 

Ladataan...

Minulla on pitkään ollut unelma, jonka olen pelännyt toteuttaa. Vaan nyt se toteutuu, sillä päätin alkaa luottaa siihen. 

Olen suuren osan ajasta täysi pelkuri. Kaipaan turvallisuutta ja mietin kaikkea, mikä voi mennä pieleen. Sanon itselleni, että eikö olisi sittenkin parempi vain löytää onni siitä, mitä jo on sen sijaan, että jahtaisi unelmiaan? Mitä jos syy onkin minussa, mitä jos en vain osaa olla tyytyväinen?

Niin kauan kuin ajattelen näin, en tee unelmieni eteen mitään. En vain uskalla. Sillä jos ei tiedä, mitä tahtoo, ei kannata tehdä mitään. 

Näin jatkuu, kunnes tulee päivä, jona jokin muuttuu. Se päivä tulee aina, mutta vasta sitten, kun aika on oikea. 

Pari kuukautta sitten aloin yhtäkkiä uskoa enemmän unelmaani. Tapasin ihmisiä ja puhuin siitä ympäriinsä. Aloin olla suunnilleen puolet ajasta sen kannalla, mutta edelleen se tuntui hieman epätodelliselta. En kai mä nyt voi tällaista tehdä? 

Sitten meni muutama viikko ja aloin epäillä. Olenhan nyt todella kiittämätön ja typerä, jos lähden jahtaamaan sitä. Vaaka kallistui 30/70 unelmaa vastaan. 

Olin kaivannut kirkasta varmuutta siitä, että näin pitää tehdä. Sitä varmuutta ei tullut. 

Kunnes pari viikkoa sitten tapahtui jotain, tuli se päivä, jona tiesin. Vaaka kallistui 70/30 unelman puolelle. Nyt se on jo 80/20. Edelleen ajattelen 20 prosenttia ajasta, että kreisi nainen, tämä vielä kostautuu, tyydy nykyiseen, se on turvallista. Vaan en ole koskaan ollut ihminen, joka tyytyy. Sitä paitsi onnellisuuden kannalta ei ole kovinkaan turvallista jättää unelmansa heitteille.

Olen kirjoittanut tänne blogiinkin monesti parin viime vuoden aikana, että suuntani on pahasti hukassa. Se on ollut. Olen elänyt pari vuotta odottaen varmuutta siitä, mitä tehdä. Välillä olen kadottanut uskon täysin. Olen ajatellut, että ehkä minusta on tullut ihminen, joka ei vain oikein tiedä, mitä tahtoo. 

Tänä vuonna asiat alkoivat yhtäkkiä loksahdella paikoilleen. Ensin muutin tänne, ihanaan kotiini, joka näyttää enemmän minulta kuin yksikään koti aiemmin. Leikkasin hiukseni, koska minä halusin, enkä tuntenut itseäni ihan itsekseni pitkähiuksisena. Pitkähiuksisena olin enemmän sitä, mitä kuvittelin, että muu maailma haluaa minun olevan. Olen myös lakannut etsimästä turvaa miehistä. Sen jälkeen, kun erosin neljä vuotta sitten pitkästä suhteesta, olen seurustellut jonkin aikaa ja muun ajan deittaillut lähes tauotta. Aina, kun yksi suhde karahti, etsin uuden. Nyt se ei tunnu tarpeelliselta. Se on elämässäni täysin uutta. Uskon, että elämääni tulee oikea ihminen, kun on sen aika. Minun ei tarvitse väkisin etsiä.

Uskon, että asiat tapahtuvat elämässä yleensäkin ajallaan. Oma elämäni on siitä hyvä esimerkki. Minun on pitänyt kasvaa henkisesti aivan valtavasti (ja kasvettavaa on edelleen vaikka kuinka), jotta olen päässyt tähän pisteeseen. En ole mikään vanhana syntynyt sielu, vaan olin pitkään hyvin epäkypsä, en luottanut itseeni ja etsin onneani itseni ulkopuolelta. Jouduin muuttumaan sen tähden, että tuo tie ei tehnyt minua onnelliseksi. Samalla kun minä aloin kuunnella sydäntäni, myös elämäni alkoi muuttua. Ei tosin siihen tahtiin kuin olisi halunnut, vaan ajallaan. 

Niin, aika. Oikeasti aika ei vain ollut unelmalleni aiemmin oikea, en olisi ollut valmis.

Nyt tuntuu ihmeellisesti siltä, että vihdoin olen. Uskon, että tämä on se suunta, johon minun kuuluu mennä. Tai ehkä pikemminkin tunnen sen. Tunnistan oikeat asiat aina siitä, että ne tuntuvat kirkkailta. Silloin kun löydän sen kirkkauden, alan todella uskoa. Ja silloin, kun alan oikeasti uskoa johonkin, pystyn suunnilleen mihin vain. 

Valitettavasti tämä teksti ei pääty siihen, että paljastan teille unelmani. Joudutte vielä vähän odottamaan. Sen sijaan sanon: usko unelmiisi ja luota, että jonain päivänä varmuus tulee. 

Sitten unelma pitää enää toteuttaa.

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Ladataan...

 

Ajattelen, että saadakseen elämäänsä jotain uutta, on usein luovuttava jostain vanhasta. Kaikkea ei yleensä voi saada, on tehtävä valintoja ja priorisoitava. 

Opiskelen tällä hetkellä ylempää ammattikorkeakoulututkintoa. Koulu kestää vuoden, ja sen voisi periaatteessa suorittaa täyspäivätyön ohessa. Siis jos on tosi kurinalainen ihminen ja on valmis tinkimään vapaa-ajastaan aika paljon. Minä en ole.

Miettiessäni mistä asioista voisin elämässäni luopua, jotta saisin enemmän aikaa opiskeluun, en keksinyt juuri mitään. Paitsi yhden: RAHA. Voin tinkiä tuloistani, jos se mahdollistaa minulle kivemman elämän vuodeksi ja saan sen vuoden aikana suoritettua tämän tutkinnon. 

Niinpä marssin pomoni puheille ja pyysin lyhennettyä työaikaa. Pomo myöntyi, ja teen nyt ainakin jonkin aikaa nelipäiväistä viikkoa. Onneksi minulla on niin mahtava työnantaja, että tämä oli mahdollista. 

Puolet ajasta olen innoissani näistä uusista kuvioistani: nyt todella ehdin opiskella. Mutta sitten iskee kauhu. Saan jatkossa viidenneksen vähemmän rahaa kuussa, eikä vuokra tippunut samalla. Tiedän, että nelipäiväinen viikko vaatii minulta muutoksia elintapoihini ja kulutustottumuksiini. Tällä palkalla ei ostella kivoja vaatteita, kun niitä vastaan tulee, eikä syödä ulkona harva se päivä. 

Sen sijaan tällä palkalla pystyy kyllä ihan hyvin elämään. Ongelma on se, että olen ehtinyt päästä liian hyvin kiinni kolmikymppisen tulorakenteeseen.

Helpommaksi asian tekee se, etten ole koskaan ollut erityisen hulvaton rahankäyttäjä, vaikka ulkopuolisesta se saattaa siltä näyttääkin. Maksan aina ensin laskut ja laitan tietyn summan säästöön. Mutta loppu palkasta katoaakin sitten tililtäni seuraavaan palkkapäivään mennessä suunnilleen viimeistä ropoa myöten. Nyt joudun alkamaan tarkaksi.

Uskon silti pärjääväni, sillä olen uhrannut unelmieni eteen rahaa ennenkin. Kun vaihdoin ammattia lentoemännästä toimittajaksi, palkkani tippui tonnilla. Hyvin silti selvisin ja ihan itse. Silloinen mieheni ei elättänyt minua, mutta tarjosi toki henkistä turvaa. (Luitteko tämän Saaran tekstin? Lukekaa!).

Tonni kuussa oli tuolloin summa, jonka olin valmis maksamaan unelmani toteutumisesta. Nyt viidennes palkastani on se summa.

Vähän toki jännittää, miten tässä käy ja syönkö ennen palkkapäivää viikon kaurapuuroa. Lupaan kertoa teille ratkaisuistani, kunhan pääsen kunnolla tämän pienimuotoisen nuukailun makuun.

Ja jos alkaa liikaa hirvittää, mietin ystävääni. Hän perusti nuorena yrityksen, eli pari ensimmäistä vuotta ilman palkkaa ja nosti pikavippejä maksaakseen työntekijöilleen. Hän oli hyvin rohkea ja päättäväinen ja tiesi mitä tahtoi. Yrityksestä tuli menestys ja ystävästäni todellinen #girlboss.

Minusta ei moiseen riskinottoon olisi, mutta vähän rahaa uskallan kyllä uhrata tälle haaveelleni.

Unelmien toteuttaminen ei ole aina helppoa. Mutta jos uskoo niihin ja on valmis tekemään oikeasti töitä ja luopumaan jostain niiden eteen, niistä voi hyvinkin tulla totta.

 

Lue myös:

Takaisin kouluun osa 1, eli ajatuksia matkoista ja luopumisesta

Mitä tuli tehtyä?

Ja niin me muutuimme

Bloglovin, Facebook, Instagram