Ladataan...
ARAF

Päivät täällä tuntuvat kuluvan ihan mahdotonta vauhtia. Mulla on sama työtahti kuin viime syksynä, eli kolme esseetä kahdessa viikossa, mutta tämän lisäksi pitäisi jo pikkuhiljaa alkaa valmistautua maaliskuisiin ykkösvuoden kokeisiin. Opintojen suhteen on siis aikamoinen kiire, mutta olen vielä tähän asti onnistunut välttelemään pahinta stressiä. Tämä johtuu pitkälti siitä, että tietoisesti välttelen kirjoihin hukkumista ja yritän ylläpitää sosiaalista elämää, ja ajattelinkin kertoa vähän mitä tavalliseen viikkoon täällä kuuluu näin opiskelun lisäksi.

Palataan siis viime viikkoon, eli meidän laskutavalla Hilaryn toiseen viikkoon. Yleensä käyn maanantaisin zumbassa ja Amnestyn tapaamisessa, mutta viime viikolla oli meidän collegen oikislaisten eli niin kutsutun Younger Societyn dinner, ja syötiin kolmen ruokalajin illallinen Balliolin ruokasalissa tuutoreiden kanssa. En vieläkään ole tottunut siihen, että meidän tuutorit oikeasti ovat alansa huippuja; hihkun edelleen joka kerta, kun bongaan tutun nimen lukemastani artikkelista tai oppikirjasta. Hyvänä esimerkkinä toimii mun ’henkilökohtainen tuutori’, joka vaikuttaa lähinnä vain herttaiselta keski-ikäiseltä mieheltä joka tykkää paljon kissoistaan, mutta jolta kerran saimme kirjasuosituksia. Perustelut kuuluivat suunnilleen näin: ”se on todella hyvä kirja, ja minä tosiaan tiedän koska itse kirjoitin sen.” Oli siis tosi kiva tutustua tuutoreihin paremmin!

Viime viikko oli siitä harvinainen, että mulla oli kaksi ’virallista’ illallista, ja vielä peräkkäisinä päivinä. Olen mukana International Relations Societyssa, ja tiistaina meillä oli speaker event. Pääsin myös illallistamaan meidän puhujan Sir Sherard Cowper Colesin kanssa ennen itse tapahtumaa, ja oli kieltämättä aika mahtavaa päästä ihan henkilökohtaisesti juttelemaan hänenkaltaiselleen diplomatian veteraanille. Hänen puheensa arabimaiden tulevaisuudesta ja länsivaltioiden vastuusta oli hyvin avartava, ja sain taas muistutuksen siitä, miten fiksuja tyyppejä täällä onkaan mahdollista päästä tapaamaan.

Tapahtuman jälkeen lähdin parin kaverin kanssa jokaviikkoisille LGBTQ-societyn drinkseille. Moni society järjestää tällaisia drinksejä, missä voi ostaa edullisia alkoholillisia tai alkoholittomia juomia ja tutustua ihmisiin muista collegeista. Drinkseiltä voi sitten jatkaa klubille, ja niinhän me tehtiin. Tiistait on parhaita päiviä mennä ulos, koska juomat ovat halpoja ja hyvä meno alkaa (ja loppuu) aikaisemmin kuin viikonloppuna. Viimeksikin lähdin kotiin jo puoli kahden aikaan, eli äiti ei syytä huoleen!

Societyjen lisäksi myös colleget ja niiden JCR:t eli kandien ’opiskelijakunnat’ järjestävät paljon tapahtumia. Keskiviikkona käytiin porukalla ja collegen sponsoroimana katsomassa Tanskalainen tyttö (The Danish Girl), ja siinä oli vierähtää kyynel jos toinenkin. Ihan täysin ongelmatonhan kyseinen elokuva ei ole, koska (vaihteeksi) transhahmon näyttelijäksi valittiin cis-mies, mutta muuten se oli mielestäni hurjan kaunis ja tärkeä elokuva. Leffateema jatkui torstaina kun kokoonnuttiin porukalla meidän collegen kappalaisen luo katsomaan Casablancaa. Rento meininki jatkui perjantaisen kirjastomaratonin jälkeen lauantaina Cards Againts the Humanityn parissa ensi vuoden kämppisporukalla. Mainitsin jo syksyllä, että meidän college ei tarjoa kampusmajoitusta toisen vuoden opiskelijoille ja moni asuu sen vuoden yksityisellä. Meillä on ihan mahtava kahdeksan hengen porukka, ja olenkin aika innoissani ensi vuodesta ja yhdessä asumisesta (sekä kunnon keittiöstä, heh).

Tällaista suunnilleen elämäni täällä on silloin kun en ole hautautunut materiaaleineni kirjaston nurkkaan tai lukittaudu pyjama päällä huoneeseeni hakkaamaan läppärin näppäimistöä. Syyslukukausi kului valtavan nopeasti ja paljon energiaa meni ihan siihen, että totutteli tähän kaupunkiin ja yliopistoon. Joululoman aikana tajusin kuitenkin jälleen kerran miten etuoikeutetussa asemassa olen opiskellessani täällä, ja päätinkin ottaa kaiken mahdollisen irti tästä kokemuksesta. 

Ladataan...

Ladataan...
ARAF

Nyt on kulunut viikko siitä kun palasin Oxfordiin (ja aika monta viikkoa siitä kun viimeksi kirjoitin, mutta tällaista sattuu), ja siitä huolimatta että olin lomalla melkein yhtä kauan kuin syksyllä Oxfordissa, on arkeen ollut helppo sujahtaa takaisin.

Meillä on täällä vuodessa kolme lukukautta, eli tämä nyt alkanut, Hilary, loppuu vähän ennen pääsiäistä. Tämä on ykkösvuoden oikislaisille kaikkein tärkein lukukausi ensimmäisen parin vuoden aikana, sillä maaliskuussa meillä on moderations eli mods, eli käytännössä ykkösvuoden kokeet. Meille ei siis suvaittu pehmeää alkua, vaan perjantaina oli ensimmäinen tentti, tänään iltapäivällä yhden esseen deadline ja torstaina vielä toisen. Pienistä paineista huolimatta oon kuitenkin aika innoissani tulevista viikoista, koska aloitettiin juuri kauan odotettu rikosoikeuden kurssi. Koska joululoma tuli vietettyä enempi sohvalla How to Get Away With Murder –sarjaa tapittaen kuin kirjojen parissa, oon aika innoissani lukenut esimerkkicaseja ja keksinyt niistä omia variaatioita lakilegendojen ryhmächatissa.

Lukemisen lisäksi tähän viikkoon on kuulunut onneksi muutakin. Hankin vihdoin brittiliittymän, opin juomaan mustaa kahvia (ja syksystä poiketen myös nauttimaan siitä) ja annoin paikallisten maistaa Salmaria (reaktiot vaihtelivat sylkemisestä lievään irvistelyyn). Ihan äskettäin palasin Amnestyn ensimmäisesti tapaamisesta, missä tapasin taas ihan mahtavia uusia tyyppejä ja sain taas motivaatiota olla mukana societyissä. Amnestyn lisäksi oon kansainvälisten suhteiden societyn komiteassa, ja käytiin silläkin porukalla istumassa alkuiltaa pubissa viikonloppuna. Tajusin nyt lomalla miten sekavalta arki tuntui viime syksynä, ja päätin tänä keväänä opetella vähän ajanhallintaa. Tahdon kuitenkin olla monessa mukana ja harrastaa viime syksyä enemmän liikuntaa (koska lievittääkö mikään stressiä yhtä hyvin kuin peban sheikkaaminen zumbassa? tuskin), mutta koska akateemisetkin tavoitteet ovat korkealla, täytyy pitää kalenteri kovassa käytössä.

Olin oikeastaan aika yllättynyt siitä, miten kiva tänne oli palata. Oli ihanaa olla Suomessa lomalla, mutta sitä muistaa miten onnekas onkaan, kun lähteminen on surullista mutta saapuminen saa hymyilemään.

Ladataan...
ARAF

Kuudes viikko. Sweet sixth, tai siltä musta ainakin tuntuu, sillä nyt elämä hymyilee. Ja niin hymyilen minäkin.

Viimeiseen viikkoon on kuulunut kaikenlaista. Oli kahden esseen viikko, eli vietin paljon aikaa kirjastossa lukien ja treenasin sormilihaksia hakaten näppistä (nautitusta kofeiinimäärästä riippuen) enemmän tai vähemmän raivokkaasti. Ehdin kuitenkin myös maalata naamani mustavalkoiseksi college-kemuja varten, hengailla lähes 30 vuoden YK-uran tehneen Sam Dawsin kanssa, hikoilla zumbassa, osallistua Pray For Paris –solidaarisuusmarssiin, hakea ensi vuoden asuntoa (7 kämppiksen kanssa! ja hinta pyörii samoissa kuin yksiö stadissa, ah autuutta), toljottaa liikaa Netflixiä (Master of None = rakkaus) ja tulla valituksi yliopiston Amnesty Societyn viralliseksi valokuvaajaksi. Alkaa vihdoin tuntua siltä, että Oxford on home away from home (away from home).

Myös opiskelu alkaa sujua paremmin. Ei, en vielä vetele mitään Firstejä esseistä, mutta oikeustapausten lukeminen alkaa pikkuhiljaa muistuttaa enemmän lukemista ja vähemmän panikointia, ja sen sijaan, että tutoriaaleissa yrittäisin maastoutua sohvaan, osaan satunnaisesti jopa vastata kysymyksiin. Odotan myös seuraavia viikkoja, sillä luetaan perustusoikeuden kurssilla ihmisoikeuksista, ja on vähän sellainen olo että vihdoin päästään tositoimiin! Kävin muuten perjantaina inspiroitumassa Amicus-järjestön infotilaisuudessa. Mä olen kuitenkin neljän vuoden Amnesty-aktivisteilun aikana ehtinyt kerran jos toisenkin kampanjoida kuolemantuomiota vastaan, ja oli yksinkertaisesti mahtavaa saada konkreettinen todiste siitä, että voisin potentiaalisesti tehdä uran siitä, mitä olen tähän asti tehnyt täysin ilmaiseksi. Ei mulla oikeasti ole haisuakaan, mitä haluaisin tehdä kandiksi valmistuttuani, mutta kyllä miljoona kertaa mieluummin lähtisin Mississippiin työskentelemään kuolemaantuomittujen kanssa kuin lähtisin Cityyn investointipankkiin tekemään 15-tuntisia työpäiviä. Amicus olikin siis aika loistavaa idealismiboostia, ja hyvä niin!

PS: Brittikaveri sai mut nauramaan: "I once accidentally damaged someone's car in Finland and they threatened to Suomi." Ehehehehehe.

PPS: Kuten kerroin, mut valittiin Amnestyn valokuvaajaksi. Noh, siksipä ja täysin ilman ironiaa, nämä kuvat on nyt taattua Snapchat-laatua, jes!

Pages