Se näyttää hyvältä CV:ssä

Armon vuosi

Uusi työni näyttää hyvältä CV:ssä. Virastoduunia. Siistiä sisätyötä kahdeksasta neljään. Liukuva työaika. Lounasetu. Kulttuuriseteleitä. Työmatkaetu. Pöydälläni on mielenkiintoisia asiakirjoja joihin uppotua. Talossa on pitkää uraa tehneitä rautarouvia. Pukeutumisetiketiketti on kirjoittamaton sääntö. Työ vastaa täysin sitä, mihin olen kouluttautunut. Aika jackpotti, ahaa.

Varsinkin, ollessani pitkään (minun mielestäni) lähes työtön freelancer, minun tulisi olla kiitollinen ja kokea olevani etuoikeutettu tästä työpaikasta. Olenhan minä. Ollessani illanistujaisissa, helpoin smalltalk on puhua siitä mitä tekee työkseen. Olen tottunut ihmisten reaktioihin kun mainitsen työpaikkani. Virasto on tunnettu, ja näen kuinka ihmiset muodostavat mielikuviaan pelkästään työpaikkani takia, minusta. 

Silti, olen onneton. En kertakaikkiaan osaa sanoa mitään pätevää tai edes järkevää syytä sille, miksi en pidä työstäni. Olenhan edelleen koeajalla. Kyllä se siitä ja sitä rataa. Alku on aina hankalaa. Enkä minä ole luovuttaja.

 

Lounastauolla Johnnyn näköinen mies istuu toimistokeittiömme pöydän ääressä. Pikaisella vilkauksella hän on lopettamassa lounastaukoaan varmastikkin pian. Istun muina naisina samaan pöytään muiden kanssa. Hymyilen varovasti ikään kuin tervehdykseksi kaikille ja istuunnun kuuntelemaan puheenaiheita. Olen helpottunut kun keskustelu on jo käynnissä, eikä kukaan odota minun varsinaisesti osallistuvan siihen. Riittää kun nauran mukana ja nyökkäilen hyville argumenteille. 

Mitä sä syöt?

Havahdun. Johnnyn näköinen mies puhuu minulle. Suuni on täynnä ruokaa ja tunnen itseni kömpelöksi. Hämmentyneeksi. Olemme hänen kanssa vain moikkaustasolla toimistolla. Puhumme hetken oikeasta tavasta valmistaa broccoleita. Vierustoverini yhtyy keskusteluun, ja hetken kuluttua lounaani on kaikkien puheenaihe. En pidä tälläisestä keskustelusta jossa joudun valokeilaan. Toisaalta, keskustelun yltyessä minun ei odoteta enää sanovan mitään. Keskustelu muuttuu mökkisadon vihanneksiin ja syksyyn, tilanne on ohi. Johnnyn näköinen mies edelleen istuu pöydän äärellä kun olen syönyt lounaani. Koitan vilkaista häntä salaa, mutta hän katsoo takaisin. Nousen ylös ja huuhtelen eväsastiani. Johnnyn näköinen mies lähtee myös. Miksi olen niin kamalan tiedostunut hänen läsnäolostaan?

Työpisteelläni tuijotan mappikasaa, joka on jäänyt eiliseltä. Oikeastaan koko työpöytäni on ihan kamala kaaos. Tuntuu että koko elämäni on. Päätän, että teen tänään loppuun keskeneräisen casen, vaikka siinä menisi aikaa. Vaikka olisin viimeinen joka lähtee osastoltamme. Lähden toimistolta puolikuusi. Kotona lämmintän makaronilaatikkoa jonka olen tehnyt kolmepäivää sitten. Avaan koneen ja päätän syödä sängyssä.

Luen uutisen yrityksestä, joka on saanut hyvän suuren rahoituksen. He tähtäävät nyt ulkomaille. Selailen heidän nettisivujaan. Hetken mielijohteesta laitan toimitusjohtajalle viestiä, huomauttaakseni kuinka heiltä puuttuu täysin minunkaltaiseni tyyppi tiimistä. Vaikka kello on paljon, saan puoltatuntia myöhemmin sähköpostin, joka alkaa sanoilla Hei Eeva, kiitos viestistäsi.

Mitä helvettiä olin tekemässä?

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.