Täytyy myöntää, että tänään itkin. Kyyneleet pääsivät virtaamaan kun yritän löytää vastausta siihen miten saisin muutettuani itseni matkalaukun, rinkan ja elektroniikan kanssa kauas kotoa kaverin tavarahuoneeseen ennen kuin koulu alkaa. Reissun jälkeen on olleet rahallisesti raskasta, varsinkin kun tietää että se että tilillä on tietty summa niin ei tarkoita sitä, että se summa olisi siellä aina. Lainanlyhennykset kun eivä odota. 

Olisin halunnut matkustaa junalla. Olen kulkenut tuon matkan niin usein junalla, vaikka se monta tuntia viekin. Pidän maisemista ja vielä olisi mahdollista jopa nähdä ne ennen kuin on niin sanotusti liian pimeää että lähtiessä ja saapuessa on pimeää – puhumattakaan että välissäkin olisi pimeää. Loppujen lopuksi 80€ maksava junalippu matkaan josta osa pitää kulkea bussilla tuntui hieman liian kalliilta, varsinkin kun Norwegian halpalentoyhtiöllä samaan paikkaan (ruumaan menevien matkalaukkujen kanssa) lentää hintaan 56€. Tein kylmän päätöksen mennä lentäen, taas. Päätökessä painoi juurikin vain ja ainoastaan raha, sillä pitäähän minun syödäkin uudessa opiskelukaupungissani. Junalla mentäessä olisi tilille jäänyt sellaiset maksimissaan 10€ ja kaikki mitä minulla on käteisenä. Nyt jäi sentään kolminkertainen summa.

Huomenna tulee kuukausi siitä kun lensin lomalleni. Se tuntuu oudolta, kaukaiselta ja todella.. väärältä. Mieleni mukaan vastahan minä lensin sinne ja lensin takaisin. Pitkä loma jotenkin katosi vain ajan haaviin, kamera on täynnä kuvia mutta kärsin edelleen matkaväsymyksestä. Nukun yli 8 tuntia yössä ja silti jäisin mielelläni aamulla sänkyyn nukkumaan. Varsinkin ennen tätä päivää ja kun ostin menolipun tulevaisuuteen. Ei tuntunut hyvältä idealta kohdata oman elämän juttuja juuri nyt, vaikka oikeasti pitäisi vaan pakata ja pohtia ja pakata vähän lisää.

Itäisessä Euroopassa paljon ruokaa ostaneeta täytyä kyllä itkeä Suomen hintatason perään. Kaikki on kallista. Hyvä, että ei hengittämisestä pidä maksaa veroa. Huoh.

Matka tuntemattomaan tuntuu silti oudolta, lähinnä sen takia että olen kirjaimellisesti siirtymässä yhdestä ystäväpiiristä toisen huomaan. On paljon asioita jota tulen varmasti kaipaamaan, mutta uskon myös saavani paljon uusia mahtavia kokemuksia. Toisaalta uuden kaupungin HLBTIG -yhteisöön tutustuminen kiinnostaa, ja ehkä pystyn myös itsestäni riippuen tuomaan näkyvyyttä meille aseksuaaleille (ja aromanttisille). Kaikki tämä tietenkin samalla kun opiskelen ammattikorkeakoulussa, jep jep. 

Suurin syy alussa mainitsemiini kyyneliin oli oma itsepäisyys. Muutama ystävä tietää kuinka persaukinnen oikeasti olen tällä hetkellä ja he oikeastaan vaatimalla vaativat että pyydän perheeltäni apua. Itsepäinen kun olen, niin en halua vielä tässä asiassa. He kumminkin auttavat muuttamaan osan tavaroistani perässäni sitten kun saan huoneen/asunnon ja he ovat luvanneet että en näe nälkää. En koe, että voisin pyytää heiltä yhtään eteenpäin. Olenhan ”aikuinen”.

Kai se pitäisi viimeistään ensi viikon keskiviikkoon mennessä hyvästellä pääkaupunkiseutu ja lähteä pohjoiseen. Hurjaa. Tai siis sinä päivänä lähtee lento ja vielä en tiedä milloin matkustaisin lähemmäksi pääkaupunkiamme. Todennäköisesti tiedän noin suunnilleen siinä vaiheessa kun koulu pyörähtää käyntiin.