Se voi tapahtua missä vain. Kyseessä voi olla uusi ihminen, tai jo tutuksi tullut naama. Sen silti tietää. Et voi välttyä siltä tunteelta, kun se sitten loppujen lopuksi tulee. Tuo tunne, tuo järkyttävä voima joka järisyttää maailmaasi ottaa sinusta aina vallan kun näet tämän ihmisen. Tai ihmiset. Et voi olla hymyilemättä yön pimeinä tunteita. Riippuen hetkistä, saatat jopa heiluttaa nyrkkiäsi ilmaan tuuletuksen muodossa. I did it! I made a friend!

Siinä missä muut tuntuvat saavan ihastuksia, niin minä saan… tavallaan ihastumisia. Toisaalta, en halua näiltä kohteilta mitään muuta kuin ystävyyttä. Haluan olla heidän ystävänsä sydänjuuriani myöten, se jos mikä on aika rankkaa. Yleensähän nuo hetken ovat sellaisia, että jäät pohtimaan aamuyön viimeisessä bussissa sellaisia jossitteluja tai sitten sivelet kannettavan tietokoneesi ruutua. I wish we could be friends. Joskus onnistaa ja ystävyys aukeaa, joskus tutustumisvaiheessa käy ilmi että jokin tärkeä juttu ei synkkaa. Silloin ei myöskään tule sitä, ystävyyttä. Se jos mikä korpeaa, ainakin minua. Varsinkin jos tiedän aika tarkalleen mikä jäi puuttumaan, ne asiat eivät kumminkaan ole sellaisia joiden takia itseäni muuttaisin. Usko mahdollisiin uusiin ystäviin on loputon. 

Sillä mitä enemmän sitten näen tätä melkein-ystävää, niin sitä enemmän sydänjuuriani korpeaa. Tuntuu pahalta, koska kerkesin jo kuvitella tulevaisuuden jossa olemme ystäviä. Emme ehkä parhaimpia, tai edes läheisimpiä, mutta silti tärkeitä. Olisi ne omat sisäpiirijutut, omat vitsit ja ei haittaa vaikka kuinka aika hinkuttaisi itseään elämän muodossa väliimme – ystävyytemme olisi ikuista. Ja sitten se ei ollut mitään muuta kuin savuna ilmaan katoava mahdollisyys. Hyvästi mahdollinen tulevaisuus, hyvästi ystävyys!

Tietenkin, kun verhoaa ystävän-janon omaan epäsosiaalisuuteen niin yleensä tulee enemmän huteja kuin täysosumia. On monta ihmistä, josta voin sanoa että ”we could have had it all” mutta sitten lopuksi emme saaneet yhtään mitään. Tai ehkä hyvänpäivän tutun. Ei sen kummempaa. Täytyy kyllä myöntää, että vaikka sitten ystävyys ei onnistu ja jatkamme matkaa niin ajattelen näitä ihmisiä aina lämpimällä. Jollain tasolla, olen aina heidän puolellaan ja pohdin että ovathan he onnellisia. Onhan heillä kaikki hyvin, ja muuta sellaista pientä. Asioita, joita en itse pääse kokemaan, koska en ole ystävä tai läheinen. Ja kun kuulen heitä hyviä uutisia, niin en voi kuin olla näistä melkein-ystävä tyypeistä todella ylpeä. Juhlin heidän voittoaan heidän kanssaan, en ehkä julkisesti mutta aina sydämessäni. Mistä sitä tietää, että tämän ystävyyden aika ei vain vielä ollut. Uusia mahdollisuuksia kun voi tulla eteen koska tahansa.

Toisaalta sitten kun osuu ja uppoaa ja uuden ystävän saa. Mikään ei ole sen riemukkaampaa.

On se silti rankkaa saada näitä.. ihastumisia. Tai niin. Koska melkein kenet tahansa jonka tapaan, saattaa päätyä tähän kategoriaan. Toisaalta monet entiset hyvätkin ystävät ovat ajansaatossa vain pyyhkiytyneet pois. En unohda ystävyyttämme, mutta yleensä jos taustalla ei minun kohdallani ole ollut tällaista janoa olla tuon ihmisen ystävä niin harvemmin sen kummemmin kaipailen perään. Arvostan mitä aikanamme jaoimme, mutta en enää hirveästi jää kaipailemaan. There’s plenty fish in the sea, sanotaan yleensä kun puhutaan mahdollisesta rakkaudesta. Sanoisin sitä samaa myös ystävistä. 

Ihmiset aina välillä tuntuvat haluavan, että ihmiset ihastuisivat heihin romanttisella tavalla. Itseäni ajatuskin ahdistaa, koska en etsi parisuhdetta elämääni. Sillä nuo toisen tunteet tulisivat olemaan todella yksipuolisia. En etsi sellaista, etsin ystäviä. Ja tieto siitä että joku olisi minuun ihastunut romanttisella tavalla, se jollain tasolla kylvää. Olen kuitenkin eniten hieman harmissani tuon toisen ihmisen puolesta, sillä koen että hän tuhlaa tuollaisia tunteitaan minuun. En ole koskaan niihin vastaamassa, paitsi jos ihminen haluaa ystävyyttä. Onneksi tämänkaltaisia tilanteita on harvoin, enkä koe itseäni kovin ihastumis materiaaliksi. Mahdollisesti vain tuotan sellaista väreilyä ilmaan, että ihmiset eivät ihastu mutta haluavat olla ystäviäni. Sehän ei tietenkään haittaa!

En sitten tiedä onko suomen kielessä tälle tunteelle omaa sanaa. Internetin ihmeellisessä maailmassa olen törmännyt englannin kieliseen termiin squish, puhuttaessa tästä tunteesta. Toisaalta taisi sillä olla jokin muu merkitys, ennen kaikkea se on aika perussanastoa kun puhutaan aromanttisista ihmisistä. Halutaan jonkinlaista kontaktia toiseen ihmiseen, mutta se kontakti ei ole romanttista perimää. Tai jotain sellaista. Ihanat kielimuurit.