Jossain vaiheessa elämääni tuntui ahdistavalta, kun piti jollain tavalla yrittää leimata itseään niin moneen asiaan. Tuntui siltä, että piti rikkoa itseään moneen osaan että varmasti riittäisi mahdollisimman moneen laatikkoon. Ahdistus tietenkin kasvoi niin korkeaksi, että heivasin niin itseni leimaamisen ja laatikoihin tunkemisen sinne minne aurinko ei paista ja juoksin toiseen suuntaan. Se jos mikä oli todella vapauttavaa, ajatuskin näistä ajoista nostaa edelleen hymyn huulilleni.

Nyt vuosia tuon ahdituksen jälkeen, nuo leimat – labelit – tuntuvat taas hyvinkin omilta. Ne kertovat minusta, ei välttämättä vain minulle itselleni – mutta muille. Eihän kukaan pääse lukemaan ajatuksiani päästäni, mutta kertoessani mihin laatikkoon mahdollisesti kuulun, voi kanssa keskustelija ymmärtää minusta jotain. Ellei käy niin, että henkilö ei ole kuullutkaan kyseisestä uudesta brändistä jolloin joudun valistajan rooliin. Mikä ei tietenkään haittaa, yleensä ainakaan. Ellei sitten kyseessä ole ystävä, jonka tavallaan pitäisi jo tuntea minut varsin hyvin. Tietenkin voidaan ajatella, että kertaus on opintojen äiti – mutta välillä tuokin sanonta menee pelkäksi latteudeksi kun sitä toistelee tarpeeksi usein.

Upeaa on se, että ihmiset voivat nykyään itse päättää omista leimoistaan ja laatikoistaan varsin vapaasti. Tietenkin ulkopuoliset tulevat aina luokittelemaan sinua haluamallaan tavalla, mutta ei niistä tarvitse välittää. Onneksemme olemme kuitenkin liikkumassa siihen suuntaan, että ihmisen valta omaan persoonaan on suurempi kuin yleisö valta ihmiseen. Ainakin toivottavasti.. Tai se on ehdottomasti se päämäärä johon meidän pitäisi pyrkiä. 

Emme voi olla luokittelematta ihmisiä sen mukaan miltä he näyttävät, mutta ne tärkeimmät ja ihmistä kuvaavimmat leimat tulevat heiltä itsestään. Sillä juuri ne leimat kertovat millainen pää ihmisellä on hartioidensa välissä. Millainen ihminen on kyseessä ja ennen kaikkea sen, onko sinun nyt fiksumpi lähestyä tätä ihmistä kuin vaivihkaa (tai ehkä ei niin) mennä toiseen suuntaan. 

Sanoessani, että yritän olla tuomitsematta ihmisiä ilman että tunnen heitä.. kuulostaa jotenkin väärältä tai oudolta. Se ei tunnu sopivan suuhuni, vaikka niin minä yleensä teen tai ainakin yritän tehdä. Se on kuitenkin päämäärä mihin pyrin, mikä itsessään on varsin tärkeää. Ja myös muiden ihmisten pitäisi ainakin yrittää kulkea siihen suuntaan. Se on myös yksi tapa rikkoa niitä ennakkoasenteista ja stereotypioita, kun antaa ihmisten itse näyttää mihin laatikkoon oikein kuuluvat.

Ja siksi, koska itseni leimaaminen ja laatikoihin tunkeminen ei enää ahdista, voin hyvinkin ylpeänä sanoa olevani: aseksuaali, aromanttinen, selviytyjä, vasenkätinen, suomalainen, lyhyt, feministi, queer, nörtti, hengellinen, avoin ja oppimishaluinen.

Aina voisi mennä syvemmälle, aina voisi antaa enemmän. Mutta tällä hetkellä nuo ovat tarpeeksi ja ne kertovat enemmän kuin tarpeeksi. 

Mihin laatikkoon laittaisit itsesi? Minkä leiman olet itsellesi antanut?

Omia entisiä leimojani ovat mm. hetero, uhri, koulukiusattu, urheilija..