Lihatiskille tai pihalle
Kävin joku aika sitten baarissa, mikä itsessään on nykyään aika harvinaista. Ei sillä, että olisin nuoremapana hirveästi juossut yöelämässä, mutta viimeisen vuosien varrella se on vain jotenkin jäänyt. Ilman tarkkaa suunnittelua ystäväpiirini kanssa, vietän usein viikonlopun yleensä osittain töissä tai muuten vain omissa oloissani. Missä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta onhan viihteelläkin kiva käydä aina välillä.
Pidä Suomen homobaareista, se on sellainen fakta jonka voin myöntää ihan avoimesti. Pääkaupunkiseudulla asuessa on minulla myös hieman enemmän valikoimaa kuin vaikka muualla Suomessa asuessa. Tiedän kuitenkin homobaarien olemassaolosta kehä kolmosen toisella puolella, en vain osaa sanoa olenko yhdessäkään käynyt. Tai että missä ne oikeastaan sijaitsevat.
Jos olen menossa ulos ystävieni kanssa, minua ei ollenkaan haittaa jos otamme suunnaksi – taas kerran – homoille suunnatun paikan. Ehkä siksi, että suurin osa vakituisesta ystäväpiiristäni kuuluu tähän vähemmistöön ja käy ns. omissa baareissa mielellään. Myös usein itsekin ehdotan, että mennään tiettyyn baariin kuin että mentäisiin mihin tahansa muuhun ns. heterobaariin. Syy on selkeä, todella selkeä. Ei tule ole oloa, että olisi lihatiskillä. Sitä se tuntuu nykyään olevan noissa muissa baareissa, että on lihatiskillä. Se on karmaisevaa ja ahdistavaa, suurin syy viemään sellaisen hauskanpidon.
Siinä missä vähemmistöjen baareissa saa olla rauhassa ja keskittyä joko niin tanssimiseen tai juomiseen (paikasta riippuen toki), niin muualle mentäessä ainakin itsellä tuntuu että menisi johonkin esittelyyn. Vuoden emakko näyttelyyn tai vastaavaan. Ja se ahdistaa, se ahdistaa kun tietää ja näkee ja kokee ne katseet. Tietenkinhän niitä on lisääntyvissä määrin myös homobaarien puolella, mutta silti ne se ei ole niin vahvaa. Tai sitten en kiinnitä asiaan niin paljon huomiota. Mutta ne heterot, jotka ihan metsästävät seuraa homobaareista saa minut vain pyörittelemään silmiäni. En vain voi ymmärtää.
Toisaalta viimeksi kun olin siellä baarissa, oli nimenomaan viikonloppu. Pieni paikka oli täynnä, ihmiset olivat hauskoja ja kaikilla oli mukavaa. Heterot yrittivät aina välillä päästä ostamaan, mutta heidät yleensä käännytettiin viimeistään tiskillä että näin viikonloppuisin homot ja lesbot saavat olla siellä rauhassa. Viikolla saa tulla muutkin, mutta viikonloppuisin myydään vain homoille. Se jotenkin iski ja pisti sydämeen. Toisaalta, baarimikko tuntee minut ja myy minulle myös viikonloppuisin koska oletettavasti laskee minut homoksi. Ei sillä, en ole uskaltanut sitä sanoa sielläkään että kun minä en ole homo.. sillä pelkään että jos sen siis sanon niin joudun pihalle. Niin kuin ne kaikki heterot. Mutta enhän minä ole.. heterokaan?
Siksi pidänkin suuni kiinni, tilaan uuden siiderin ja yritän keskittyä musiikkiin ja katson kun ystäväni tanssii. Yritän olla ajattelematta sitä, että todellisuudessa minulle ei ole baareissa tarjottavaa. Sillä nekin paikat, jotka jollain tasolla lasken minulle turvallisiksi paikoiksi käydä.. eivät hyväksyi minua asiakkaakseen kuin arkisin. Toisaalla olisin taas lihatiskillä. Yritä siinä nyt valita missä olisi mahdollisesti hauskaa, jos olisit siis ulkona kaapista ja komeasti.
Ei ihme, että siiderin juonti tietokoneen ääressä tuntuu viikonloppu viikonlopun jälkeen mukavemmalta vaihtoehdolta. Kukaan ei katso sinua kuin tarjoustuotetta, mutta myös kukaan ei tule sulkemaan sinua pois tilasta koska et ole homo. Varsinkin kun miettii, että en myöskään ole hetero. En ole kumpikaan, joten minulle ei ole tilaa.
Minua ei ole, koska minulle ei ole resursseja varata tilaa. Ja se sattuu, koska.. minä kuitenkin olen.
