Ladataan...
astu harhaan

 

Kesällä oli kuumia päiviä, jolloin ei voinut tehdä muuta kuin hypätä pyörän selkään ja polkaista rannalle kirja repussa. Oli niin valoisia öitä, että mökin parvella pystyi lukemaan kirjaa ikkunan ääressä ilman keinovaloa vielä yhdeltä yöllä. Oli sateisia päiviä, jolloin istui varpaat viltin alla sohvalla teekuppi kourassa ja luki aina vain eteenpäin.

Heidi Nummen Kerran kuljin ja kumarsin - 15 kuukautta Aasiassa oli yksi niistä kirjoista, joita raahasin kesän aikana milloin minnekin. Ja nimenomaan raahasin, sillä vaikka kirja on abouttiarallaa aivan tavallisimman kirjan kokoinen, niin se painaa aivan julmetusti kokoonsa nähden!

Kerrottakoon taustoja sen verran, että olen kulkenut Heidin matkassa säännöllisen epäsäännöllisesti niistä ajoista asti, kun hänen bloginsa ja elämänsä painottui enemmän materiaan kuin hengellisyyteen. Kirjan kansien sisälle päätynyttä aikaa seurasin blogin välityksellä niin reaaliajassa kuin tekstejä ja kuvia sinne vain päivittyi. Kirjakin oli tarkoitus lukea tuoreeltaan, mutta sitten se vain jäi ja unohtui, kuten Hiippariaktivistin lukeminenkin.

Jonkin sattuman kautta törmäsin kuitenkin keväällä taas tähän kirjaan ja kesällä sain sen itselleni kirjastosta lainattua. Ja kyllä kannatti! Vaikka osa tarinoista olikin jo tuttuja vuosien takaa, kirja ei silti ollut toistava ja toi lisäsyvyyttä reissuun, joka oli välillä blogissa jäänyt hieman pintapuoliseksi. Kirjan sivuilta välittyi suunnaton elämänilo, vapauden kaipuu ja seikkailu. Mietin jo kirjaa lukiessa, että voisi jopa ostaa kirjan lahjaksi eräälle seikkailuihin taipuvaiselle toverille, joka haaveilee Trans-Siperia junamatkasta.

Suosittelen kyllä siis erittäin vahvasti lukemaan tämän teoksen, oli itse sitten seikkailunhaluinen matkaaja tai enemmän kotona viihtyvää sorttia. Se avaa uusia näkökulmia perinteisille pakettimatkaajille, saattaa vähän tuuppia hengelliseen kasvuun (joka tekisi varmasti meille jokaiselle hyvää) ja Heidin kirjoittama teksti nyt vaan on niin lennokkaan jouhevaa, että jo senkin vuoksi teos kannattaa laittaa korvan taakse ja kätösiinsä hankkia, kun siihen mahdollisuuden saa.

Ja toki lukiessaan voi itsekin ajatella olevansa suuri seikkailija, vaikka makaakin vain turvallisesti makuupussissa mökin parvella.

Ladataan...
astu harhaan

 

Täysin yllättäen pimenevät syysillat ovat parhaimmista parhainta aikaa tarttua dekkareihin, jännäreihin, murhamysteereihin ja hengästyttäviin takaa-ajoihin. Senpä takia heitän teille vinkkinä tuon jo otsikossa komeilevan nimen: Dean Koontz.

Haahuilin tuossa päivänä eräänä kirjaston jännitys-, kauhu- ja dekkarihyllyjen välissä etsimässä Stephen Kingin (toinen kirjailija, joka ansaitsee syysnostatuksen sanoo tämä näppäimistön näpyttelijä etusormi ojossa) Maissilapsia, joka tosin jäi löytymättä. Sen sijaan nappasin mukaani Dean Koontzin 60 tuntia, sillä siinä samassa kun näin kirjailijan nimen, muistin hänen olevan aivan huikea tarinaniskijä - varsinkin jännityksen saralla. Aina välillä aivoni vain kokonaan unohtavat hänen olemassaolonsa, kuin säästelläkseen hänen tuotantoaan useiden vuosien ajalle.

Olen lukenut sattumanvaraisesti miekkosen teoksia ties jo kuinka pitkään ja omastakin hyllystä löytyy pari pokkariversiota, joista ei vaan ole raaskinut luopua. Yksikään teoksista ei ole ollut pettymys, yksikään ei ole jättänyt kylmäksi, vaan päinvastoin jokainen kirja on ollut tooodella vaikea laskea käsistä ennen viimeistä sivua. Samoin kävi myös 60 tunnin kanssa. Aloitin lukemaan vain muutama lukua ja viimeisen sivun kohdalla tajusin muutaman tunnin hujahtaneen aivan huomaamatta ohitse, kun seurasin Mitchiä pelastamassa vaimoaan kidnappaajien kynsistä, uusien, uskomattomien ja hengästyttävien juonikuvioden paljastuessa.

Jos siis on vielä uusi syysjännärisuosikki hakusessa, niin tartu seuraavaksi Dean Koontziin! Vahva suositus ainakin 60 tuntia, Pienempi paha ja Pako -teoksille. Jos mietit miksi juuri näille, niin ne ovat ainoat jotka osaan tähän hätään nimeltä mainita (ai mikä dementia Koontzin suhteen?), sillä nuo kaksi jälkimmäistä löytyvät omasta hyllystänikin.

Jännittävää kirjasyksyä!

Ladataan...
astu harhaan

 

Bongasin tämän samaisen aiheen ensin Juliaihmisen blogista sekä sittemmin Pirtin puolelta ja se vaikutti niin hauskalta, että halusin itsekin pohtia, että mistä kolmesta asiasta en kuunapäivänä luopuisi. Listahan toki alkoi venyä ja paukkua suuntaansa kuin avaruusölliäinen Evoluutio-elokuvassa (muistaako tätä elokuvaa edes enää kukaan!?), kun ajattelin kaikenmaailman intternettejä ja veljenpojasta otettuja valokuvia, hengittämisestä ja vedestä nyt puhumattakaan!

Ajattelin lähestyä aihetta kevyillä asioilla, jotka kuitenkin otan sen verran vakavasti, että niistä luopuminen ottaisi henkisesti erittäin koville. Tässä siis lopullinen lista kolmesta asiasta, joista en todellakaan luopuisi:

 

1. Sipsit

Te voitte läyhätä menemään aivan vapaasti lehtikaalisipseistä, siemennäkkärisipseistä sekä juuressipseistä, mutta minä viittaan kintaalla niille jokaiselle ja yökkään jopa vähän perään. Been there tasted those, almost fucking died. Ei pottusipsien, satunnaisesti jopa maissinaksujen, voittaneita vaan ole. Olen mussuttanut sipsejä kaikissa muodoissaan hallitusti menemään lapsesta asti ja en-niin-hallitusti koko aikuisikäni. Satunnaisesti olen mennyt sipsilakkoon, kun niitä on tullut tungettua kurkusta alas liikaa, mutta noin muuten sipsipusseja tulee rapisteltua useinkin. Jos joudun tilanteeseen, jossa täytyy kertoa itsestään uusille ihmisille tai kirjoittaa tinder-profiili, yhdeksän kertaa kymmenestä kerron pitäväni sipseistä. Maailmanloppu koittaa sinä päivänä, jos ikinä joudun sipseistä luopumaan.

 

2. Tee

Ensin ajattelin, etten voisi luopua kirjoista, sillä suurimman osan hereilläoloajasta toisessa kädessäni roikkuu kirja. Sitten rupesin ajattelemaan sitä asiaa, joka on toisen käteni jatkona niinäkin päivinä kun kirja ei ole ja valintani oli valmis. Juon teetä aamulla, päivällä sekä illalla ja joisin varmaan yötkin läpeensä, jos ei tarvitsisi välillä myös nukkua. Jos päivässäni on kolo, johon en keksi mitään puuhaa, keitän kupin tai kaksi teetä. Kun kirjoitan blogitekstiä on vieressäni kuppi kuumaa, tälläkin hetkellä oikein siro puolen litran mukillinen puoliksi jäähtynyttä matchaa, ja television äärellä puhaltelen hyöryävän kupposen äärellä. Tee kuuluu päivään jokaiseen, aamuun ja iltaan. Maailmanlopun bisneksiä on myös se hetki, jos kuppi joskus kädestäni riistettäisiin.

 

3. Simpsonit

Keksinpäs edes yhden, jota ei voi kurkustaan alas tunkea (no okei, eiköhän näilläkin ole jonkinlaista oheisherkkua jossain päin mualimaa tarjolla). Simpsonit ovat olleet olemassa lähes yhtä kauan kuin minäkin ja ovat lähtemätön osa lapsuuttani. Perheeni kaikki jäsenet äitiä lukuunottamatta katsovat Simpsoneita edelleenkin aina, kun niitä sattuu sopivaan aikaan televisiosta tulemaan - ja tuleehan niitä. Sillä ei ole niin väliä, että tuntee jo lähes jokaisen jakson läpikotaisin, etu- ja takaperin, niitä katsoo silti vain. Ainii tää on tää! onkin tuttu huudahdus, jos satumme perheen kesken sarjaa katsomaan. Toki sarjan uudemmat jaksot eivät jaksa sytyttää samalla lailla kun kultaisen ysärin tai 2000-luvun alun tuotokset, mutta nekin on jaksanut katsoa ainakin kertaalleen läpi. Jos en keksi mitään muuta katseltavaa, laitan Simpsoneita pyörimään suoratoistopalveluista intterwebsin syövereistä. Jos en keksi mitään tekemistä sunnuntain myöhäiselle aamupäivälle, katson ne sataan kertaan nähdyt jaksot lyhyenä maratonina Subilta. Jos meinaan jäädä jossain tilanteessa sanattomaksi, voin aina vetäistä hatusta lainauksen jostain Simpsonit jaksosta, joka tosin menee usein aivan hukkaan, sillä en vielä ole kohdannut ihmistä, joka olisi sarjaa tiirannut yhtä ahkerasti. Siinä ei ehkä olisi maailmanlopun aineksia, jos Simpsonit lakkaisivat verkkokalvoilleni välittymästä, mutta jos pitäisi valita Simpsoneita inhoavan aviomiehen ja jaksojen toljottamisen väliltä, niin siinä jäisi kirkkoon astumatta. Ihavvaan tiedoksi.

 

Mitä sun kolme asiaa, joista en luovu -listalta löytyis?

Ladataan...
astu harhaan

 

On kovin vaikeaa pitää kiinni henkisestä kesästä, kun kylmä sade vihmoo vaakatasossa vasten kasvoja sateenvarjon alle ja tuuli saa kaipaamaan jonkinlaista lämmikettä kaulan ympärille.

Joka ilta pimeä ympäröi tienoot aiemmin ja aiemmin. Kymmenen jälkeen tapahtuvat huussireissut mökillä tuntuvat kauhuelokuvan kohtauksilta, eikä kaupungin katuvalotkaan jaksa kulkijan tietä valaista märän asfaltin imiessä kaiken valon itseensä. Henkinen kesä koittaa saada ajatukset heijastimista ja huiveista hiljennettyä vielä edes hetken verran. Vielä tarkenee mekossa, jos aurinko paistaa, ei vielä tarvitse pitkävartisia sukkia.

Tahdon roikkua kesässä vielä edes hetken, antaa sille viimeiset tekohengitykset ja nuuhkia tienvierustojen viimeisiä kukkia. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin olen saanut viettää täysin vastuuvapaan kesän kaikesta mahdollisesta, enkä tahtoisi siitä vielä arjen alettuakaan kokonaan luopua. Olen saanut nauttia täysin rinnoin rennon letkeistä päivistä missä milloinkin, enkä ole jaksanut kovinkaan pitkään kuunnella muiden nurkumista huonoista keleistä. Suomen kesä on lyhyt ja mitä enemmän siitä valittaa, sitä lyhyemmältä sen saa tuntumaan. Kesä se on sateinenkin kesä.

Tässä eräänä iltana luovutin kuitenkin pimenevälle illalle ja sytytin ikkunalaudalle kolme tuikkua. Ne näyttivät niin somilta, että olen toistanut sen jokaisena iltana siitä lähtien. Ehkä kesästä irti päästäminen ei olekaan niin ylisepääsemättömän vaikeaa tänä vuonna. Ehkä uudet kuviot työrintamalla antavat tarvittua lisävirtaa, eikä marraskuu tänä vuonna paina minua matalaksi. ...ehkä ei mietitä marraskuuta ihan vielä.

Ehkä sillä ei ole niin väliä, onko ikkunan takana syksy, talvi vai kevät, kun istun joka tapauksessa kesätkin läpeensä kirja ja kuppi teetä sylissäni. Ehkä sillä ei ole niin väliä istunko rannalla, parvekkeella, mökin kuistilla vai sohvan nurkassa koteloituneen kuin perhosen toukka, joka ei ikinä kehity perhoseksi. Ehkä tätä pallonpuoliskoa peittävä puolen vuoden pimeys ei tällä kertaa pääse kättelemään oman sisimpäni pimeyden kanssa, jos en anna sen tehdä niin. Ehkä elokuun usvaiset ja uusilta lupauksilta tuoksuvat aamut ovat lopulta aivan yhtä kauniita kuin kesäkuun yöttömät yöt.

Jos olisin tänä vuonna lempeä syksylle, sekin voisi ehkä olla lempeä minulle.

Ladataan...
astu harhaan

 

Nyt tulee täydellinen sarjavinkki heille, teille ja meille, joilla ei ole aina aikaa tai keskittymiskykyä katsoa jotakin eeposmaista sarjaa, joka kestää tuotantokaudesta toiseen ja jakson pituus on puolesta tunnista tuntiin. Joskus vaan haluaa jotain nopeaa nautintoa ilman sitoutumista, kuten Yhden illan jutun.

Norjasta tuntuu putkahtelevan esiin laadukasta tv-viihdettä niin draaman kuin komediankin muodossa yllättävänkin usein - niin tälläkin kertaa. Kuten edeltäjänsä, 10 tapaa tulla dumpatuksi (joka ehti jo valitettavasti poistua Areenasta), sarjan jokainen jakso kestää korkeintaan vain muutaman minuutin, mutta niihin minuutteihin on täydellisesti saatu taltioitua yhden illan juttujen fiilis, myötähäpeän tunteet ja kaiken kattava deittailun vaikeus.

Itse katselin kaikki jaksot yhteen menoon, sillä en vain voinut lopettaa katsomista - niin hulvatonta ja niin kiusallista! Välillä ei tiennyt, että nauraisiko vai kätkisikö kasvot käsiinsä. Kaikken parastahan koko sarjassa on nimittäin se, että kaikki jaksot perustuvat oikeisiin tapahtumiin, joita katsojat itse ovat saaneet tuotantoyhtiölle lähettää.

Suosittelen teille kaikille lämpimästi siis Yhden illan juttua siihen hetkeen, kun pitkäaikainen sitoutuminen yhteen sarjaan vielä mietityttää.

Pages