Ladataan...
astu harhaan

Kouvola, maaliskuu 2017

 

On ollut huonoja aikoja, huonoja päiviä.
Ilottomuutta ja painavia ajatuksia.

Eilen heräsin keveydentunteeseen.
Tyynyt olivat juuri sopivan pehmeitä,
peitto päälläni juuri sopivan kevyt.
Mietin, onko oloni koskaan ollut yhtä miellyttävä.

Kävelin aurinkoista tien puolta kirjastoon,
paluumatkalla asfaltit olivat muuttuneet hiekattomiksi.
Ilmassa tuoksui kevät ja siivosin parvekkeen.
Istuin kynnyksellä höyryävä teekuppi kourassani
katsellen langanlaihoja tomaatintaimiani ja hymyilin miettiessäni
niiden joutuneen elämäm_kovaan_kouluun parvekkeen puolelle.
Kasvakaa vahvoiksi, mutta taipukaa tarvittaessa.

Paistoin siemennäkkileipää kahden viikon tarpeisiin
ja kuuntelin jäähtyvän näkkärin poksuntaa lukiessani
Iiris Lempivaaran levottomasta ja painavasta sydämestä.
Avoimesta ikkunaluukusta käyvä vire keinutteli verhoa
ja autojen äänien seasta kuului linnunlaulua.

Pysähdyin hetkeen ja ajattelin,
minulla on kaikki ihan hyvin juuri näin.
Juuri nyt en kaipaa mitään enempää.
Minun on hyvä olla.
Tässä ja nyt.
Tässä elämässä.

 

On ollut huonoja aikoja, huonoja päiviä.
On tullut hyvien aikojen, hyvien päivien vuoro.

Ladataan...

Ladataan...
astu harhaan

Ei mennyt tuntiakaan siitä, kun olin lukenut sonjabetsedan tekstin mielensäpahoittajista,
kun törmäsin erääseen samanmoiseen paikallislehden verkkosivujen kommenttiosiossa
(suurin osa tämän maan mielensäpahoittajista taitaa majailla juurikin
keskustelupalstoilla ja eri verkkolehtien kommenttiosioissa).

Tällä kertaa mieli pahoittui siitä,
että aikuiset ihmiset jaksavat pelleillä
jonkun hirvittävän vihervasemmistolaisen hömpän parissa.

Artikkelissa siis kerrottiin, että mm. paikalliset seurakunnat ja kaupungintalo osallistuvat
vihervasemmistolaiseen hömppään sammuttamalla valonsa tunnin ajaksi ilmaston hyväksi.

Eihän sellainen nyt sovi herran vuonna 2017,
sähkölaitteet kaakkoon!

Itsehän vihervasemmistolaisen hömpän kannattajana istun
tätäkin kirjoittaessani pimeässä, läppäri sylissäni.
Ilta ei sinänsä eroa muista illoistani mitenkään muuten,
paitsi läppärini ei ole kiinni piuhan päässä.
En koe tekeväni ilmaston puolesta sen enempää
kuin muinakaan päivinä.

En myöskään tiedä,
onko tällaisellä tunnin sähkökatkoksella lopulta kovinkaan
suurta väliä maailman ilmaston kannalta,
mutta jos näillä tapahtumilla saa edes muutaman ihmisen
vuodessa lisää uskomaan ilmastonmuutokseen
vihervasemmistolaisen hömpän sijaan,
niin ehkä se oikeasti kannattaa.

https://www.earthhour.org/

Ladataan...

Ladataan...
astu harhaan

 

"Haluan, että elämäni aikana saan rakastaa jotakuta, joka rakastaa minua."
"Tämä käsittämätön vaatimus oikeudesta rakkauteen."

 

Yle esitti Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin
-trilogiaan perustuvan sarjan joskus muutamia vuosia sitten.
Katsoin siitä ensimmäisen osan aivan sattumalta ja totesin sen mielenkiintoiseksi.
Lopulta kuitenkin unohdin katsoa jälkimmäiset osat.

Parisen viikko sitten lainasin koko sarjan kirjastosta.
En ole hetkeen lukenut mitään noin voimakasta.

Nauroin, voin pahoin ja itkin.
Todellakin itkin.
En muista koska olisin viimeksi itkenyt kirjan vuoksi.

Ensimmäisen kirjan luin yhdeltä istumalta.
Toista en enää pystynyt, kun teki niin pahaa lukea siitä kaikesta
syrjinnästä, hylkäämisestä, sairaudesta.
Kolmanteen meni viikko,
sillä itkin jokaisella lukukerralla.
Kirjaa ei noin vain voinut nostaa esiin ennen kauppareissua,
ettei päätynyt heviosastolle itkusta turvonnein silmin.

Jos etsit vahvaa lukukokemusta, lue Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin.
1. Rakkaus, 2. Sairaus, 3. Kuolema.

 

"Minä en halua kuolla."

Ladataan...

Ladataan...
astu harhaan

 

Aloitetaan siitä, että olen jo pitkään ihastellut peikonlehtiä muiden kodeissa ja kuvissa.
Toissapäivänä päätin sellaisen hankkia heti kun se tulisi eteen.

Eilen ollessani appelsiinienostoreissulla, törmäsin tuohon kuvassa näkyvään kasviin.
Hintakin oli edullinen, alle seitsemän euroa, joten kasvi kainaloon ja ruukkuosastolle.
Ainoa sopiva ruukku oli tuo kuvassa näkyvä, savinen ruukku.

Kassan kautta pihalle, jossa kultakalan muistilla varustettu allekirjoittanut muisti erään tärkeän seikan.
Miehän oon, helvetti soikoon, pyörällä.

Kädessäni roikkui kangaskassi, jossa tönötti lehdet tuulessa lepattaen yli puolimetrinen kasvi.
Kasvi oli 20 kiloa (en varmasti liioittele) painavassa saviruukussa.
Ja siinä mie tuijotin pyörääni.

Sitä niin tottui autolliseen elämään.
Siihen, että saattoi tehdä painaviakin ostoksia ilman ongelmia.
Viime marraskuussa olin mukana kolarissa ja autoa ei enää ole.
Välillä vieläkin käy näitä aivopieruja, että unohdan millä olen liikenteessä,
koska minulla on ollut auto käytössäni koko 2010-luvun ajan.
Nyt on vain pyörä.

Onneksi oli kaunis, aurinkoinen ja lämmin päivä.
Vaikka toisessa kädessä roikkui 50 kiloinen (ihan varmasti) kasvi ruukkuineen,
joka hakkasi vuoroin polveani, säärtäni tai pyöränvannetta,
niin silti hymy pyrki huulille väkisin.

Saatoin, jostain kumman syystä, tartuttaa sen myös muutamaan vastaantulijaan.

Ja niin kotiini saapui uusi asukas.

Sen pituinen se.
(aika tarkalleen 56cm pituinen)

Ladataan...

Ladataan...
astu harhaan

Yyteri, helmikuu 2017

 

Veivilista, haavelista, unelmalista, ämpärilista - bucket list kai terminä tunnetuin edelleen Suomessakin.

Yksi illan puheenaiheista ja kauhunaiheuttajista vakaalle veivilistaajalle, jolle selvisi ettei puolella illan porukastamme ollut minkäänlaista listaa (no niitähän sitten kerättiin pitkin iltaa vaikka väkisin ja sain omalle listalleni jopa neljä asiaa). Yksi useammankin listoille kärkkyvä aihe, kirjoittaminen, kirvoitti keskustelua. Yksi nostikin kirjan kirjoittamisen omalle listalleen ja totesimme useamman meistä kirjoittaneen ennen paljon enemmän, sitten se on vain jäänyt. Kun ei oikein enää osaa kirjoittaa tai aloittaa. Ettei ole aikaa, eikä oikein mitään mistä kirjoittaisikaan (aina on, ja hyvä kirjoittaja nyt kirjoittaa vaikka hampaiden pesusta mielenkiintoisen tekstin jos nikseen tulee).

Itse uppouduin aiemmin tuohon ei ole aikaa -kuplaan, vaikka olisihan sitä ollut, jos vain olisin sitä osannut hyödyntää. Parhaat tekstini olen kuitenkin onnistunut kirjoittamaan silloin, kun elämässä on pitänyt revetä vähintään kolmeen eri suuntaan kerrallaan. Tekosyitä löytyy aina. Nyt kun läpsyttelen toimettomana mahaani päivät pitkät, niin kirjoittamiseen riittävästä ajasta ei ainakaan ole pulaa. Kun jäin työttömäksi ajattelin, että no tietysti kirjoittaisin sillä vapautuneella ajallani sitten vaikka ja kuinka paljon, koska sille olisi kerrankin aikaa.

Hevonperse.

Kaikki tänä vuonna aikaansamaani kirjallinen hengentuote on nähtävillä tässä blogissa, että en lähtisi sen määrällä, tai tasolla, paljoa hurraamaan.
Aikaa on toki ollut, aivoni ovat vain tainneet mennä jumiin ja keskittymiskykyni on palkattomalla vapaalla. Singahtelen puuhasta ja ajatuksesta toiseen ja vain silloin tällöin saan naulattua ajatukseni johonkin tiettyyn asiaan. Kirjoittaminen vain tuntuu tällä hetkellä niin ylitsepääsemättömän vaikealta, ettei oikein edes tiedä mistä aloittaisi.

Illan seurueesta ratkaisukeskeisyyteen ongelmanvatvomisen sijaan suuntautunut kaverini totesi, että ei kai senniin väliä mitä kirjoittaa, kunhan kirjoittaa, vaikka vaan kolme sanaa päivässä. Niinpä niin. Ei se sen enenpää vaadikaan ja jonain päivänä kolmesta sanasta tulee kuusi tai kaksitoista. Lauseesta tulee kappale ja kappaleista kokonainen sivu. Ei se ole lopulta niin vaikeaa.

Se vaan pääsee aina välillä unohtumaan.

Ehkä tämä taas tästä ja taidankin aloittaa rupeamani näillä kolmella sanalla:

minä kaipaan kesää.

Ladataan...

Pages