Olemisen sietämätön keveys

Ei, en ole lukenut Milan Kunderan klassikkokirjaa Olemisen sietämätön keveys. Ei, vaan olen itse kokenut tuon keveyden, joka on niin sietämätöntä. En ole koskaan oikein sen kummemmin ajatellut, tai tajunnutkaan, tuota lausahdusta. Ehkäpä se pitää nimenomaan kokea.

Olen tottunut siihen, että minulla on useampi kuin yksi rauta tulessa. Tai vähintäänkin se yksi rauta. Menneenä syksynä en ole kuitenkaan pystynyt tekemään kovin paljon opintoja, sillä maisterikursseja järjestettiin todella köyhästi täällä Vaasassa. Tein toki viimeiset roikkumaan jääneet tentit oikeusnotaarin tutkinnostani, ja valmistuin! Mutta joka tapauksessa, päärautani oli siis työssäkäynti – lokakuun loppuun saakka, jolloin lopetin työt.

Monen raudan sijaan siellä tulessa on tänä syksynä ollut vain yksi vajaa, puolikas rauta.

Kissat ovat hyviä olemisessa.

Ajattelin, että on ihanaa ottaa parin kuukauden hengähdystauko ennen vaihtoon lähtemistä, sillä olenhan painanut menemään aika tehokkaasti nämä viimeiset vuodet. Ajattelin, että sitten kun ei ole töitä, ehdin lukea, liikkua, siivota, kokata ja tehdä kaikkea muutakin! Ja olen toki lukenut, liikkunut, siivonnut, kokannut ja tehnyt kaikkea muutakin, mutta en mitenkään erityisen paljon enemmän kuin normaalisti.

Oikeastaan muutoksena on ollut se, että olen nukkunut usein arkiaamuina vähän liian pitkään, suurkuluttanut Netflix-sarjoja, syönyt vähän liian epäterveellisesti ja tuntenut omantunnon tuskia tästä kaikesta. Myös kaamosväsymys on iskenyt tänä vuonna pahemmin kuin koskaan – eikä ihme, sillä mikään ei ole pakottanut minua olemaan aktiivinen.

Koska minun ei ole tarvinnut tehdä jotain tiettyä asiaa, en ole myöskään tehnyt. Olen vain keveästi ollut. On helppo olla tekemättä mitään, jos ei ole velvollisuutta tehdä sitä jotain. Monet sanovat, etteivät osaa olla paikallaan, heidän on pakko saada tehdä jotain. No minä kyllä osaan! Ja oi, se on ihanaa – mutta silti niin kamalaa, ahdistavaa ja sietämätöntä.

Kaipaan velvollisuuksia arkeeni, jotain rytmiä, mutta sellaista ei ole ollut. Olen ollut kuin Kolme sisarta -näytelmän kolme sisarta, Irina, Olga ja Maša. Kävimme katsomassa näytelmän Kansallisteatterissa marraskuun lopussa. Näytelmässä kuvataan venäläisen yläluokkaan kuuluvan perheen joutilasta elämää. He vain käytännössä ovat ja juhlivat. Eivätkä he tee mitään oman unelmansa, Moskovaan muuttamisen, eteen.

Omaa sietämättömyyttäni onkin helpottanut se, että tiedän lähteväni vaihtoon ja elämäni menevän eteenpäin tämänhetkisestä tilasta huolimatta – toisinkuin sisarparat, heidän tuskansa ja tekemättömyytensä vain kasvoi ja kasvoi.

Olen pyöritellyt tätä tekstiä jo muutaman viikon luonnoksissa. En ole oikein osannut pukea tuntojani sanoiksi tai kirjoittaa ajatuksiani auki sanoiksi, ja julkaisu on vain jäänyt ja jäänyt. Idea tuntui hyvältä, mutta nyt en enää ole varma toteutuksesta. Mutta, tässä se nyt on. Hieman keskeneräisen tuntuisena, mutta kumminkin.

Elina

Lue myös:

Työtön opiskelija

On viisasta myöntää, ettei tiedä

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *