Traumaattisesta synnytyskokemuksesta toipuminen

birth-001.jpg

Rakkaan ensirääkäisyt äidin rinnalla <3

Olen jo pitkään halunnut julkaista teille tämän postauksen synnytyksestä toipumisesta. Tämä postaus on elänyt luonnoksissa jo pari kuukautta kunnes vihdoin tänään sen viimeistelin kuvin ja tuorein ajatuksin. Niin herkkä aihe, sillä jokainen synnytys todella on erilainen. Täytäthän mielesi rakkaudella ennen kuin luet <3

Jokainen keho, jokainen raskaus ja jokainen synnytys on erilainen. Siinä missä yksi on vuodelevossa jotta lapsi pysyisi sisällä täysiaikaiseksi asti, toinen käy jumpassa vielä synnytystä edeltävänä päivänä tai menee reilusti yli lasketun ajan. Yhdessä synnytyksessä ollaan huolissaan äidistä, toisessa lapsesta. Kolmannessa kaikki sujuu hyvin, neljännessä kuin pikakelauksella ja viidennessä se kestää muutaman maratonin verran. Vielä kun jokainen äitikin on oma persoonansa, jolla on omat tunteensa, ajatuksensa, kokemuksensa, historiansa ja kipukynnyksensä, voidaan olla jo aika varmoja siitä että jokainen kokemus on ainutlaatuinen. Niinpä jokainen traumaattinen synnytyskokemuksin on juuri sitä, ainutlaatuinen.

” Traumaattinen kokemus syntyy, kun ihmiselle elintärkeät asiat ovat uhattuina. Kokemukseen liittyy usein tunteita kaoottisuudesta, hallinnan menettämisestä, kauhua ja pelkoa sekä avuttomuuden tunnetta. Synnyttävälle äidille tämä voi tarkoittaa esimerkiksi niin hänen itseensä kuin syntyvän lapseenkin kohdistuvaa pelkoa vammautumisesta tai jopa hengenvaarasta. Traumaattinen synnytyskokemus voi olla seurausta esimerkiksi seuraavista asioista:

  • pitkä synnytys
  • voimakkaat kivut, tehoton kivunlievitys
  • kokemus siitä, ettei synnytyshenkilökunta tai muu tukihenkilö kuuntele tai kohtele arvostavasti, tuen puute
  • tiedon puute, epätietoisuus
  • suunnittelemattomat tapahtumat tai toimenpiteet, kuten äkilliseen keisarinleikkaukseen (sektio) päätyminen tai vaikea repeäminen
  • pelko omasta tai lapsen turvallisuudesta
  • fyysiset vammat joko itsellä tai lapsella
  • lapsen kuolema

(Lähde: http://www.e-mielenterveys.fi/vaikeat-elamantilanteet/traumaattinen-synnytys/)

birth-005.jpg

Synnytyssalissa.. vihdoin.

Vaikka vauvaelämä vei nopeasti mennessään, olen käsitellyt rankkaa synnytyskokemustani pitkin matkaa. Eikä matka ole millään tavalla vielä ohi, vasta nyt kokemuksesta alkaa olemaan sen verran aikaa, että asiaa pystyy pikkuhiljaa alkamaan purkaa osiksi ilman että kokemukseen aivan uppoaa. Olen lueskellut synnytyskertomustani, käynyt keskustelemassa kätilön kanssa, jutellut vähän myös psyk. hoitajan kanssa sekä käynyt kahden kätilön vetämällä päiväkurssilla. Mikään ei kuitenkaan ole vienyt traumaa kokonaan pois, vaikka onkin ehkä saanut sen helpommaksi muistaa. Vaikka itse lapsen syntyminen onkin aivan ihmeellinen kokemus, ei itse synnytys sitä silti aina ole. 

birth-006.jpg

Akupinnejä korvissa.

Omalla kohdallani synnytys ensinnäkin kesti tolkuttoman pitkään ja eteni hitaasti joten olin aivan uupunut. Synnytyksen aikana käytin kivunlievityksenä TENS-laitetta (toimi alussa), olin ammeessa (toimi), jumppapallolla, liikuin, sain akupunktioneuloja korviini, käytettiin gua sha -kampaa (toimi) ja ilokaasua (toimi). Myöhemmin turvauduttiin kalvojen puhkaisun vuoksi epiduraaliin (laitettiin kolmesti, toimi mutta vaati lisäystä) ja lisäksi ponnistuskipujen vuoksi pudendaaliin (ei toiminut minulla lainkaan)

birth-007.jpg

Parasta ikinä, ammehuone. Myös veden alla pystyttiin ottamaan käyriä.

Loppupeleissä kivunlievitys lakkasi kuitenkin täysin kesken pitkän ponnistusvaiheen ja ponnistinkin viimeiset puoli tuntia ilman lääkkeitä (tai edes kehon omia kipulääkkeitä jotka katkesivat epiduraalin myötä). Vauva oli myös lievässä virhetarjonnassa ja aina tullessaan hieman eteenpäin menikin takaisin taaksepäin. Lopulta jouduttiin toimenpidesynnytykseen (imukuppi) ja epparista huolimatta repeämät ja vahingot olivat keskivertoa pahemmat ja kipu kaikesta tästä johtuen tolkutonta. Ponnistusvaihe oli kaikenkaikkiaan jotain aivan järkyttävää, eikä sitä voisi kuvailla paremmin kuin sanalla teurastus. Onneksi lapsella ei ollut mitään hätää, vaikka pitkittyneessä ponnistusvaiheessa tämäkin vaara olisi voinut piillä ja pieni syntyi hyvinvoivana 9 pisteen (ja hetken päästä 10:n) vauvana päästen suoraan äitinsä rinnalle ensitunneikseen.

birth-004.jpg

Olin synnytyksen jälkeen todella huonossa hapessa, hemoglobiini viiletti verensiirron rajoilla, kivut olivat kovat enkä pystynyt liikkumaan kuin tuettuna vessaan ja takaisin. Silloinkin hengästyin ja meinasin pyörtyä. Osastolla sain levätä yksin kahden hengen huoneessa, mies oli paikalla aina kuin voi, mutta kävi kuitenkin kotona nukkumassa ja hoiti myös koiria. Huonokuntoisena en kokenut saavani riittävästi tukea tai edes kipulääkkeitä osaston henkilökunnalta. Kun en päässyt liikkumaan, en myöskään nähnyt ilmoitustaululla olevia ohjeita ruoka-ajoista ja siitä että ruoka pitäisi hakea (tai edes tajuta pyytää soittokellon avulla silloin) itse. Lääkkeiden vaikutuksen ollessaan lopuillaan, sain ohjeeksi odotella vielä tunnin kunnes saisin uuden lääkesatsin. Näin ollen olin useamman kerran päivässä kivuissa, joissa en pystynyt millään esimerkiksi nukkumaan. Samalla lapsi oli rinnallani ja kainalossani, sillä enhän häntä pystynyt nostamaan. 

Lähdin siis mielelläni sairaalasta heti kuin vain sain luvan. Kotona mies pystyi olemaan avuksi 24/7 ensimmäisten viikkojen ajan ja makasinkin vuoroin sängyssä ja sohvalla tyynyillä tuettuna. Toipumisessa todellakin meni aikaa. Kun yksi kävelee jo synnytyssalista omin jaloin, itse meinasin tipahtaa suihkussa vielä pari viikkoa synnytyksestä enkä todellakaan pystynyt istumaan. Olin voimaton, alapääni oli tuusannuuskana ja kipeä ja vaivana olivat myös kivuliaat pukamat. Voin sanoa, että siinä vaiheessa pahinta mitä minulle pystyi sanomaan, oli että ”No mutta lopputulos oli sen arvoinen!”. Lopputulos olisi yhtä hyvin voinut tulla hieman vähemmällä kivulla ja tuskalla. 

birth-003.jpg

Lähtökuopissa osastolta.

Ensimmäiset viikot siis makasin, imetin ja itkin. Mies hoiti vauvaa, talutti minua vessaan, toi ruokaa ja laski vauvan vähän väliä rinnalleni syömään. Kolmantena viikkona uskalsin jo hieman nostaa vauvaa ja istahtamaan tyynyn päälle puolella kankulla. Kuukauden kohdilla vaunulenkit olivat lyhyitä ja hengästyttäviä. Vaapuin hitaammin kuin rollaattorimummot ja pelkäsin keräileväni itseäni kadulta hengästyessäni jopa alamäessä. Toki jossain vaiheessa huomasin kuitenkin olevani taas tolpillani ja muutaman kuukauden jälkeen viiletin vaunujen kanssa lenkeillä, kaupungilla, ystäviä tapaamassa ja mammajoogassa. Silti toipumisen tuska ja synnytystraumat nostavat päätään tämän tästä.

Omaa paranemistani on pitkittänyt repeämän ulottuminen aivan Bartholinin rauhasen vierelle. Siinä konsultoitiin jo kolmattakin lääkäriä minua kasaan kursittaessa ja aikaakin meni rutkasti. Muistan pitäneeni miestäni kädestä kiinni ja itkeneeni, etten vaan haluaisi että minuun sattuisi enää. Puudutteita pitikin reilusti lisätä ja antaa minulle ilokaasua, että jaksoin paikkauksen loppuun saakka. Kuitenkin leikkaukselta säästyttiin ja ompeleet olivat onneksi hyvin laitetut. Kuuden viikon kohdilla jälkitarkastuksesta oli tuloksena kipua ja itkua sekä hyvin huolestunut lääkäri (postaus: Kipu, puhupa se pois).  

birth-002.jpg

Pikkuinen ja imukupin jälki, kolmannella yrityksellä pieni saatiin vedetyksi ulos.. sitä ennen imukuppi pääsi irtoamaan päästä. 

Noin kolme ja puoli kuukautta synnytyksestä pystyin vihdoin käymään jälkitarkastuksessa ja selvisi, että näiden kipujen syynä on ollut juurikin tuo Bartholinin rauhanen. Itse tikit ja repeämät kun olivat parantuneet tässä ajassa jo hyvin. Repeämä/eppari oli mennyt aivan rauhasen viereltä ja ärsyttää sitä. Rauhanen oli vieläkin hieman turvonnut, mutta viitteitä tulehduksestaei onneksi ollut. Jäin pelkäämään tulevia komplikaatioita, mutta onneksi niiltä näytetään välttyneen. Ihmettelen tähän päivään, miksei seurantaa voitu hoitaa sairaalassa ja vasta siinä vaiheessa kun näistä vaurioista olisi ollut mahdollista toipua ja jälkitarkastus tehdä ilman kipuja. 

Onneksi nyt, noin viisi ja puoli kuukautta synnytyksestä, kipua ei enää tunnu koskettaessa. Silti itselleni jäi vahva kiputrauma synnytyskokemuksesta. On jotenkin niin surullista kokea elämänsä kammottavin kokemus rakkaan tyttärensä syntymän hetkellä. Vieläkin raskausuutisista ja synnytyksistä kuullessani sisälläni viiltää. Ihmetellen luen kuinka osa saa kokea positiivisen synnytyksen ja mietin voidaanko tässä puhua lainkaan samasta asiasta. Mutta kropat, ne vaan toimivat eri tavoin. Synnytykset, ne vaan etenevät eri tavoin. Ja eri tavoin toimivat myös kätilöt. Kaipa kyse on siis vain tuuripelistä? On jotenkin niin turhaa kysyä, miksi minulle kävi juuri näin. Mutta silti sitä tuppaa kysymään väistämättä eikä sen kummempaa vastausta ole kuin että aina jollakin on se vähän vaikeampi synnytys. Siitä pitää vaan päästää irti ja muistaa ne hyvätkin hetket.

birth-009.jpg

Pienen pää parani nopeasti eikä tyyppi tuntunut kärsivän ruhjeista sitten mitenkään.

En siis vieläkään pysty ajattelemaan että joskus raskautuisin uudelleen ja uskaltautuisin tähän leikkiin mukaan. Leikkiin missä voi tapahtua mitä vaan milloin vaan joko äidille tai lapselle. Missä ei voi muuta kuin toivoa parasta ja uskoa, että asiat kääntyvät oikein päin. Sillä vaikka jotenkin toivoisin, että saisin vielä kokea kauniin synnytyksen, ei realistisena odotuksena taitaisi olla kuin vain hieman helpompi kokemus plus kauhakaupalla lisää pelkoa, ihan aiheellista sellaista tällä kertaa. Sillä valitettavasti vaikka kuinka pienet olisivat prosentit, aina joku niihin näköjään osuu.

Silti nyt näitä kuvia läpi käydessäni tippa meinaa tulla linssiin. Joku hullu sisälläni olisi valmis kokemaan uudelleen kaiken paitsi sen järkyttävän ponnistusvaiheen sekä ensimmäisen kuukauden kivut. Onneksi nyt synnytyskokemustani läpikäyneenä voin sanoa kokeneeni synnytykseni varrella todella vahvoja tunteita, myös positiivisia sellaisia. Uskon hyvin sujuvan synnytyksen voivan jäädä mieleen positiivisena kokemuksena. Jos jostain niin siitä voin tunnustaa olevani hieman kateellinen onnekkaille kanssasisarilleni! Silti mikä ihme onkaan saada rinnalleen tuollainen täydellinen pieni olento, jonka kasvua pääsee seuraamaan. Nyt pian puolen vuoden rajapyykin tullessa vastaan voin vaan ihmetellä miten hän onkaan ollut noin pieni! 

birth-008.jpg

Olenkin viime päivinä itkenyt kuinka minun pieneni kasvaa, enkä saa enää ikinä takaisin sitä pariviikkoista tai parikuista mussukkaa jonka kanssa olimme aivan toisiimme liimautuneina ne ensihetket. Pinnasängyssä on nukuttu jo pidempi hetki, pieni alkaa liikkumaan ja ensimmäiset maistiaiset kiinteistä otettiin juuri tänään. Niin isoja juttuja, nimittäin äidille! Silti kasvu ja kehitys on myös aivan mahtavaa. Miten ihana onkaan se hetki kun pieni ottaa minusta kiinni ja painaa suunsa poskelleni suukon antaakseen. Äiti se aina pussaa, mutta nyt pussaa tyttökin!

Paljon voimia ja rakkautta raskaista synnytyksistä toipuville. Vinkkejä saa antaa siitä, kuinka ihmeessä tämän voisi olla antamatta vaikuttaa siihen, uskaltautuuko vielä joku päivä toiselle kierrokselle vaiko ei? Ja kuinka pääsee yli siitä kammottavasta tunteesta kun tajuaa jonkun toisen menevän synnyttämään! Vaikka osan kokemuksestani jaankin nyt täällä, en aio kauhukertomuksia ruveta sen kummemmin jakamaan. Toki kysyttäessä kerron pääpiirteittäin, että ihan putkeen tämä homma ei meillä kyllä mennyt. Aika se toivottavasti parantaa nämäkin haavat, mutta toisaalta myös keholla, sydämellä ja mielellä on tässä paljon tekemistä.

<3 Eerika & Epeliina (5,5 kk äiti ja tytär)

Kommentit (64)
  1. Hei, kirjoitukstasi on jo monta vuotta, hurja tarina. Mutta palautuiko alapääsi entiselleen kauheasta kokemuksesta huolimatta?

  2. Koskettava blogikirjoitus, loysin sattumalta googlen kautta.
    Kaikki suunnitellun sektion haluavat ja traumaattisen alatiesynnytyksen kokeneet, lampimasti tervetuloa fb-ryhmaamme <3
    https://www.facebook.com/groups/sektio
    ”Ryhma sektiolla synnyttaneille (etenkin ei-laaketieteellisista-syista eli suunnitellut pelkosektiot), sektion haluaville, synnytyspelkoisille ja synnytystraumaisille.
    Ryhma on avoimen sektiomyonteinen. Sen tarkoitus on jakaa tietoa ja kokemuksia sektiosta, antaa mahdollisuus keskustella synnytyspeloista ja traumaattisista synnytyskokemuksista, seka edistaa naisten oikeutta paattaa omasta ruumiistaan eli oikeutta valita itse vapaasti synnytystapansa.”

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *