Ladataan...

Viikolla tuli hesarissa vastaan oikeain kolahtava juttu. Otsikko oli: Kampaaja, kosmetologi, muusikko, poliisi tai lääkäri eivät pääse ammattiaan karkuun- Kunnon ystävä ei pyydä toista lainaamaan asiantuntemustaan ilmaiseksi.

Tämä on kyllä aika totta, ystävät on maailman ihanimpia ja rakkaimpia, mutta välillä tuntuu että he eivät täysin osaa arvostaa ammattiani ja aikaani. En yleistä, enkä tarkoita kaikkia! Muistan kun aloitin parturi-kampaajana 11vuotta sitten. Aina kun näin ystäviäni, oli jotkut juhlat tai menin perheeni luokse vapaapäivinä, joka kerta puhelun lopussa muistutettiin "muista sakset". Se ärsytti silloin niin paljon, mutta nielten vain sanoin että tottakai. Sitten vapaapäivinäni leikattiin perheen hiukset, ystävien hiukset, tehtiin kampauksia illan rientoihin ja mitä milloinkin ja tietenkin ilman vaivanpalkkaa. Muistan kuinka etkoilla oma aikani meni aina vessassa kiharrellen ystävieni hiuksia, kun kaikki oli valmiita niin sitten olikin aika jo lähteä baariin. Välillä kun menin ystävieni juhliin, puoli tututkin tuli pyytämään että voisitko tuosta noin ihan nopeasti kihartaa minun hiukset. Siinä huulta purren, että juu tottakai.. Päässä ketutus! En vain osannut sanoa ei.

Silloin kun perustin oman toiminimen ja lähdin vuokratuolille ja sain itse päättää asiakkaiden hinnat. Se oli vaikeaa ja olisi silloin pitänyt ottaa jo tiukka linja ystäville ja sanoa jokin tietty prosenttialennus listan hinnoista, mutta en tajunnut. Tein ystäviä ihan pilkkahintaan ja omaan taskuun niistä ei jäänyt mitään. Kun yritin selittää että minun pitäisi nostaa hieman hintoja, siitä otettiin nokkiin ja hetkeen ei pidetty yhteyttä. Monet kerrat on myös käynyt tämä kun väri on päässä ilmoitetaan, hei mulla ei muuten oo rahaa, niin käykö että maksan parin viikon päästä kun tulee palkka. Eihän sitä maitoakaan mennä ostamaan kaupasta ja ilmoiteta kassalla että maksan ensi kerralla. Tämä on minun työ, minun elanto. Tekisikö kukaan teistä töitä niin että saisitte siitä vain puolikkaan palkan?

Parhaiten on jäänyt aikoinaan yhden kundin kommentti päähän pyörimään, leikkasin hänen hiukset noin 20-minuutissa ja rahastin siitä 20€ kun aikaa ei mennyt niin paljoa, hän siihen tokaisi että " kylläpäs sulla on tuntihinta kohdillaan". Hmm jep jep, siinä olisi tehnyt mieli latoa että mietippä vähän meneekö se raha suoraan taskuuni, vai mitä kaikkia kuluja siitä lähtee pois. Mutta ei, vastasin että hyvä työ maksaa. Samoin ihan kuukausi takaperin tuli vastaan ihminen jota en ollut koskaan ennen nähnyt, hän oli ystäväni poikaystävän kaveri, aikuinen mies, "hei pystytkö leikkaa mun hiukset parilla kymppii, kun v*tuttaa maksaa 30€ parturista". Minulla miestenhiusten leikkaus maksaa 32€, minusta se ei ole paha hinta käsityöstä ja minun ajasta. 

 

Mutta tiedän että omaa vikaahan se on ollut, olisi pitänyt pitää tiukka linja alusta asti, mikään tässä maailmassa ei ole ilmaista. Nyt jo monta vuotta sitten aloin itse arvostamaan omaa kädenjälkeäni ja työtäni, enkä enään myy sitä puoli ilmaiseksi. Silloin kun ystävä/ kaveri on tuolissani, hän saa saman palvelun minulta niin kuin kaikki muutkin asiakkaat. 

Mutta uskon että ne kaverit ei täysin edes ymmärrä että se asia häiritsee meitä, voisin melkein sanoa että kaikkia yrittäjiä. En usko että sitä tietynlaista harmitusta heille sillä tavoin näytämme. Mutta itse teen sitä samaa poikaystävälleni ketä on kuvaaja "voitko muru ottaa musta kuvan" kuuluu suustani aika usen. Mutta olen koittanut enemmänkin nakittaa sitä hommaa Miralle. Vaihtikset on huippuja, mä teen sulle jotain ja sä teet mulle <3

Itse käytän ystävieni palveluita jotka toimivat myös yrittäjinä, en käy heillä alennusten takia, vaan hyvän työnjäljen ja siitä maksan mieluusti sen summan mitä muutkin. 

Iso suukko sun sunnuntaihin!

- Annika

Ladataan...

Ladataan...

Koin tänään aamulla taas suomalaisten pelkoa auttaa tuntematonta. Sitä monesti on tullut huomattua, jos joku satuttaa itsensä tai tarvitsisi apua niin ihmiset kävelevät vain kiireessä ohi, moni esittää puhuvansa puhelimessa tai ettei edes huomaisi tilannetta. Itse olen huutanut apua, kun vanhempi mies oli lyönyt päänsä ja hoiperteli pitkin fredaa, koitin pitää häntä aloillaan mutta voimani ei riittänyt hänen pitämiseen pystyssä. Huusin ihmisille kadulla, että voisiko joku ystävällisesti pysähtyä ja tulla auttamaan. Ollaanko me todellakin niin kiireisiä?

Lähdin aamulla tarpomaan tuonne myrskyyn koiran kanssa, meidän piti mennä kamppiin tilaamaan Pepsille lisää ruokaa ja samalla ostamaan pienempi säkki sapuskaa mukaan. Kampista lähdimme kävelemään takaisin kotiin päin, minulla oli koira toisessa kädessä ja 5kg ruokasäkki toisessa. Forumin kohdalla liukastuin ja kaaduin maahan lyöden pääni kaiteeseen. Silmissäni sumeni ja pelästyin kovasti, päähäni sattui ja kyyneleet vierivät poskia pitkin, kyyneleet eivät tulleet kivusta päässä, vaan yksinäisyydestä. Yksikään ohitseni kulkeva ihminen ei pysähtynyt auttamaan, kukaan ei edes kysynyt että onko kaikki ok. Ihmisiä käveli ohitseni ja tuntui että he vain nopeuttivat kävelyään kun näkivät minut maassa makaavana. Oikeasti!! Ymmärrän että myrsky ja kiire ym ym.. Mutta yksikään ei kysynyt onko kaikki hyvin. Hetken siinä keräilin itseäni ja lähdin itkusilmässä kävelemään kotiin. Tuntui jotenkin todella yksinäiseltä sillä hetkellä. Kuumehöyryissä, 5kg ruokaa toisessa kädessä, koira toisessa, itkukurkussa, päätä jomottaen ja räkä valuen nenästä, eikä ollut edes nessuja mukana. Teki mieli kiljua. 

No mutta en kiljunut, laahustin kotiin ja menin lämpimään suihkuun istumaan. Mittasin kuumeeni ja tajusin olevani liian kipeä mennäkseni töihin. Sain siirrettyä asiakkaani, otin jääkaapista eilen illalla valmiiksi tehdyn tuorepuuron, keitin kahvin ja menin peiton alle Pepsi kainalossa, nukahdin. Herättyäni kaikki oli taas hyvin. Mutta pisti taas miettimään kuinka välinpitämättömiä me ihmiset oikein olemme. Mitä me pelkäämme tuntemattomissa ihmisissä niin paljon?

 Ei mielestäni koskaan ole niin kiire, etteikö ehtisi edes kysyä "sattuiko teihin".

Ilta jatkuu, finrex mukissa ja hömppä telkkarissa!

Pus. Annika

Ladataan...

Ladataan...

Pettäminen on aihe joka satuttaa aina. Silloinkin kun se on tapahtunut jollekkin toiselle, sitä tuntee omissa nahoissaan sen petetyn ihmisen tuskan. Pettäminen on tullut viimeaikoina esille enemmän kuin ennen. Haluan kertoa teille minun roolista niin petettynä kuin pettäjänä, valitettavasti olen kokenut aikoinaan molemmat.

Olen ollut 15 vuotiaasta tähän ikään asti, muutamassa vähän pidemmässä parisuhteessa. Näissä jokaisessa suhteessa minua on petetty. Ja näistä suhteista on yksi, missä olen myös itse toiminut pettäjän roolissa.

Ensimmäisessä suhteessa, halusin yllättää viikonloppuna poikaystäväni ja mennä bileisiin missä hän oli. Kun auto saapui silloisten makasiinien pihaan, autonvalot osuivat suoraan kahteen hahmoon jotka halailivat ja pussailivat siinä, noh nehän olivat poikaystäväni ja hänen ex-tyttöystävänsä, heillä oli ollut suhde monta kuukautta minun seläntakana. 

Toisessa suhteessa, olin lähtenyt poriin vanhempieni luokse juhlimaan valmistujaisiani. Poikaystäväni ei päässyt silloin mukaan, en muista syytä. Yöllä ystäväni soitti ja sanoi että poikaystäväni oli lähtenyt toisen tytön kanssa baarista kotiin.

Kolmannessa suhteessa kävin salaa poikaystäväni facebookissa, fiksua ja tosi salittua tämä ei tietenkään ollut. Mutta uskon että muutama muukin on tämän tehnyt. Sieltä löytyi aika intiimi keskustelu toisen tytön kanssa ja viesteistä kävi ilmi että poikaystäväni oli ihastunut häneen. Tässä en tiedä oltiinko minua petetty myös fyysisesti vai vain henkisesti.

Neljännessä suhteessa sitten on se klassinen känni tarina. Aamulla minulle soittaa ystäväni, joka kertoo poikaystäväni olleen liian läheisissä tunnelmissa toisen tytön kanssa baarissa. Pussailleet kaikkien edessä, kävelleet käsikädessä ja olleet aika läheisiä. Tämä tuntui todella minun nöyryyttämiseltä, moni ystäväni oli ollut samassa baarissa ja nähnyt tapahtumat.

Pettäminen murskaa oman itsetunnon täysin, sitä katsoo peilistä itseään ja etsii niitä vikoja itsestään. Minussa on oltava jotain vikaa, miksi minua muuten petettiin. 

Monesti se vika ei ole meissä petetyissä, vaan pettäjässä. Kuka milläkin asialla haluaa pönkittää omaa itsetuntoaan, surullista että siinä samalla pitää satuttaa toista ihmistä.

Pettäjänrooli minulle itselleni syntyi pitkässä suhteessa, meillä oli silloisen poikaystäväni kanssa suhde kuollut jo aikoja sitten. Joku asia meitä vain piti silloin vielä yhdessä. Emme viettäneet aikaa keskenään, kumpikaan ei osannut sanoa toiselle mitään nättiä, kehuja ei tullut enään koskaan, tai edes sitä kainalopaikkaa. Olimme ystävieni kanssa festareilla, siellä vastaani tuli vanha ihastukseni. Hän puhui minulle kauniisti, pyyteli anteeksi vanhoja virheitään ja pyysi itselleen uutta mahdollisuutta. Sinä iltana olin vielä järkevä ja sanoin suorat sanat ja pyysin jättämään minut rauhaan. Kunnes seuraavana päivänä olin rannalla ystävieni kanssa ja samainen tyyppi soitti minulle ja pyysi että voisimmeko nähdä. Vanha ihastus sisälläni pamahti päälle ja perhoset lensivät ympäri kroppaani. Suostuin. Siitä se sitten alkoi, yhdeksän kuukautta kestävä suhde häneen. Silloinen poikaystäväni ei huomannut mitään, tämäkin kertoo kuinka "onneton" suhteemme oli. Mutta oikeutta se ei pettämiseen antanut! Olin nuori, hölmö, vailla huomiota. Väärin tein ja tiedän sen, minun olisi pitänyt päättää suhteeni ensin. Pahaa oloa en edes tuntenut silloin, mutta jossain vaiheessa tuli se piste että en pystynyt enään jatkamaan suhdetta kumpaakaan. Lopetin suhteen ja parisuhteen, muutin pois. Harteiltani lähti sata kiloa ahdistusta.

Virheistään oppii, ainakin minä opin. Myös karmaan uskon ja sain sekoilustani takaisin samalla mitalla. Itse koen jos pettämisen antaa anteeksi, niin silloin pitää muistaa että on antanut anteeksi. Jokaisen uuden riidan tullen, ei voi nostaa vanhoja asioita esille. Ne pitää käydä läpi ja unohtaa. Pitää olla onnellinen omassa suhteesa, jos jokin tökkii siinä, ei pettäminen ole se ratkaisu. Myös on niin väärin että ensin petetään, sitten jätetään se kertomatta petetylle, jatketaan vain parisuhdetta normaalisti, niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Onko se reilua että petetty itse ei saa päättää, haluaako jatkaa suhdetta ihmiseen, ketä on pystynyt olla toisen ihmisen kanssa. 

Tälläinen sunnuntai tarina teille :)

Rakastakaa toisianne ja olkaa uskollisia!

Pus. Annika

Ladataan...

Pages