Ladataan...

Nyt olisi ensimmäinen viikko takana Pepsin kanssa. Tuntuu että tuo rakkaus kasvaa ja vahvistuu päivä päivältä ihan mielettömästi. Meillä on mennyt tosi kivasti, eniten vielä jännittää tuo töissä oleminen. Pepsi kokeilee tosi paljon omia rajojaan ja koittaa olla paikan pomo, mitä ei missään nimessä saa olla. Hänen ensimmäinen minä olen pomo "kohtaus" oli minulle vähän jopa pelottava, mietin että mitä hittoa sille tapahtui. Mihin se minun sydänkäpyseni meni, murina ja nilkkojen pureminen, miten ihmeessä saan sen loppumaan. Poistuin itse rauhallisesti toiseen huoneeseen ja muutaman kyyneleenkin taisin väsymyksissäni tirauttaa. Päässäni pyöri että mitä jos siitä tuleekin ilkeä koira. Kimi rauhoitteli minua ja muistutti että Pepsi oli ollut meillä silloin vasta kolme päivää. Ja siis kyllähän minä tiesin että koirat ja varsinkin uroskoirat koittavat saada itselleen sen pomo roolin, olimme käyneet tätä myös kouluttajan kanssa läpi, mutta sillä hetkellä se tuntuu vaan niin toivottomalta. Pepsiin auttaa kun jättää sen täysin huomioimatta, tai koittaa vaihtaa leikinavulla sen pomottamista. Koitan tehdä itsestäni sille johtajan positiivisella tavalla, enkä anna sille periksi. Ensiksi olin attä apua mitä tässä tapahtuu, mutta nyt olen ottanut itseäni niskasta kiinni ja pidän puoleni enkä hätäile. Tätä tulee kestämään hyvin pitkään vielä :D Ja onneksi 95% ajasta on sitä ihanaa! Kaikilla on erillaiset tavat kasvattaa koiransa, itse pidän kiinni kouluttajien vinkeistä, positiivisuudesta ja Tuire kaimion kirjan pennun kasvatus- pennusta kunnon koiraksi oppien avulla. Vaikka minulla on ennenkin ollut koiria, on tämä ihan erillaista siihen verrattuna. Silloin oli vanhempani ja siskoni mukana koko jutussa. Nyt kasvatan ja opetan Pepsin yksin ja kaikki vastuu on minulla. Haluan ansaita hyvällä tavalla Pepsin kunnioituksen ja teen kaikkeni että hänestä tulee jotain upeaa.

Viikonloppuna meillä kävi vieraita. Pepsi sai ensimmäisen koiratapaamisen Telma Cockerspanielin kanssa. Voi sitä leikin ja haukun huumaa, kaikki meni tosi hyvin. Koirat oli innoissaan toisistaan ja Telma kohteli Pepsiä aivan ihanasti. Siitä huomasi kuinka hennolla otteella temmelsi Pepsin kanssa. Telma oli ihan huikea ensimmäinen koiraystävä minkä Pepsi itselleen sai, ihanaa että hän asuu ihan lähellä meitä. Maria tuli myös moikkaamaan murusta ja Pepsi sai suukkoja ja haleja! Maria tulee hoitamaan viikon kuluttua Pepsiä, kun meillä on Kimin kanssa menoa. Ihanaa kun luotettava ystävä katsoo hänen perään, ei tarvi olla huolissaan yhtään. Tämä viikko vielä harjoitellaan rauhassa tätä kodin aluetta ja uusia asioita, viikon päästä aletaan kouluttajan kanssa treffaamaan, odotan sitä tosi paljon. Rakkautta ja iloa tämä mussu tuo jokaiseen päivään, aamut alkaa onnellisesti. 

Mä en vain voi uskoa että hän on minun!

Söpöilyviikkoa teille kaikille!

Pus. Annika

Ladataan...

Ladataan...

Pepsi muru on täällä! Huh miten tätä olen odottanutkin. Siis hän on niin ihana, rakas, hassu, söpö, välillä hullu, ilopilleri ja sadan ilmeen koira. Neljä päivää on kulunut hujauksessa, ollaan syöty, nukuttu, leikitty ja harjoiteltu ulkonakäyntiä. Koko ajan rampataan ulkona, mutta kyllä se pisu ehtii tänne sisällekkin tulla, mutta onneksi alustojen päälle, se on ihanaa että Pepsi on sen oppinut heti. Tämä sade vielä jännittää kovasti ja siitä hän ei tykkää yhtään. Ulos kun koitan viedä katsoo tuolla koiranpentuilmeellään ovenraosta ja pissaa siihen :D Minun täytyy tänään käydä ostamassa hyvä sadepuku pikkuiselle ja lämmikettäkin hän tarvii kun tuo turkki ei kovin lämmittävä ole ja masukin ihan paljaana. 

Käytiin vähän tutustumassa Valoon ja hienostihan se meni. Tottakai ihmiset kovasti kiinnosti ja Miran ripsipedin viltti meinasi muutaman kerran lähteä asiakkaan päältä. Onhan tämä aikamoista ja todella iso muutos, mutta kyllähän tuo tyyppi tuo niin paljon hyvää näihin päiviin. Yöt on onneksi mennyt hyvin ja olen saanut itsekkin nukuttua super hyvin, mitä nyt pari kertaa käynyt rapsuttamassa ja pussailemassa pikkuista. 

Katsokaa nyt tämän supersankarin maskia. En kestä tuota suloisuuden määrää!! 

Mä jatkan täällä tätä ihmettelyä ja pussailua! Kivaa päivää kaikille!

Kuvat ihanan serkkuni ottamat http://www.monasdailystyle.com/

Pus. Annika

Ladataan...

Ladataan...

Haluan kertoa teille minun möröstä. Jotenkin tuli olo että haluan avata tätä asiaa, koska kuulen kuinka paljon ihmiset kamppailevat tämän saman mörön kanssa ja haluan zempata kaikkia hävittämään sen. Olen elämässäni joutunut kamppailemaan surullisten asioiden kanssa. Olen todella herkkä ihminen. Mutta herkkyydestä huolimatta, joku puoli minusta on myös se joka antaa herkkyydelle välillä selkää! Olen kiitollinen sille puolelle minusta, koska se on auttanut jatkamaan matkaa eteenpäin.

Jotain kuitenkin tapahtui viime talvena ja sitä en osannutkaan täysin käsitellä. Minun siskoni mies nukkui pois viime syksynä ja tämä tapahtuma laukaisi minussa jotain. Se huoli siskostani ja heidän yhteisistä lapsista oli niin kova. Tammikuussa aloin oireilemaan kunnolla, minä olen ahdistunut pienestä asti helposti ja olen saanut yksittäisiä paniikkikohtauksia yhden siellä toisen täällä, mutta ne ovat olleet pieniä ja täysin minun omissa käsissäni. Vietin ihan täysin normaalia iltaa kotona, Kim oli yökuvauksissa ja olin yksin kotona. Kello oli jo yksi yöllä kun makasin sohvallamme ja selasin puhelimestani instagramia, yhtäkkiä kroppani vallitsi ihan kauhean huono olo ja päässäni alkoi pyöriä, pientä kihelmöintiä oli kaikkialla ja en tiennyt mitä minulle tapahtuu. Kauheassa pelossa soitin keskellä yötä Miralle ja pyysin häntä tulemaan luokseni, en tiennyt tulenko pyörtymään vai saamaan sydänkohtauksen. Kohtaus kesti kovana reilun 10min, mutta se tuntui vuorokaudelta. Oloni oli tosi outo pitkään ja olin ihan voimaton vielä seuraavana päivänäkin. Tämän jälkeen meni pari päivää kun rupesin päivittäin saamaan huimauskohtauksia töissä olessani, asiakkaita tehden. Tässä vaiheessa varasin ajan lääkäriin ja fysioterapiaan. Ajattelin että joko niskani on niin jumissa tai minulla on päässä jotain vikaa. Lääkäri passitti minut kaiken maailman kokeisiin ja sydänfilmeihin. Mutta mikään ei ollut hullusti, hierojat hieroi ja hartiat oli kunnossa mutta silti pyörrytti. Lähdimme Miran kanssa Tukholmaan jonne jouduin käydä lentoa varten hakemassa lääkäriltä mietoa rauhoittavaa kohtausten pelon takia, menin yksityiselle lääkärille mehiläiseen. Siellä kerroin oireistani ja pelosta lentää niiden kanssa. Silloin lääkäri avasi minulle asian Paniikkihäiriö. Hän teki testejä ja tuloksena oli varmuus paniikkihäiriöstä. Sanoin että en missään nimessä halua lääkitystä, vaan haluan hoitaa asian pois päiväjärjestyksestä, joogalla, meditaatiolla ja kaikella muulla. Ruotsiin päästessämme emme voineet liikkua hotellista kauheasti pois, oloni oli todella ahdistava ja pelottava. Menimme the weekndin keikalle, mutta sieltä jouduimme lähtemään kesken kaiken pois kun toinen puoleni meni tunnottomaksi ja sydämeni tuntui lähtevän pois paikoiltaan. Öisin heräilin hapen ottoon, tuntui että olin lopettanut hengittämisen yöllä ja hätkähdyin siihen monta kertaa yössä. Olin niin väsynyt. Viimeinen tikki itselleni oli, kun olimme Miran kanssa syömässä ravintola Saslikissa, juhlistaen Beauty by Valon 1vuotis päivää. Alkupaloihin asti kaikki sujui tosi hyvin, kunnes viereiseen pöytään saapui neljä ihmistä. Pääruoka tuli eteeni ja meinasin oksentaa ruokani päälle, koko vasen puoli meni tunnottomaksi ja en pystynyt ajattelemaan kuin poispääsyä. Nämä kohtaukset oli niin rankkoja minulle ja olin niin henkisesti kuin fyysisesti ihan loppu. Lenkillä, kuntosalilla, kaupassa, leffateatterissa, töissä ja kotona paniikkokohtaukset valtasivat minut. En ollut missään turvassa.

 

Tuli se päivä kun itkien soitin äidilleni ja sanoin sanan Auta. Äitini otti heti töistä vapaata ja tuli pikkuveljeni kanssa luoksemme. Menimme seuraavana päivänä mehiläiseen, siellä tehtiin vielä kokeita ja tultiin päätökseen että on aika kokeilla lääkitystä. Kohtaukseni oli vallannut elämäni ja en päässyt niitä pakoon. Minun suurin pelkoni oli pitkän ajan lääkitys. En halua olla lääkkeiden varassa, syön lääkkeitä olenko hullu, pitävätkö muut ihmiset minua hulluna, mielisairaana, sekopäänä. Se oli niin pelottavaa ja itkin ja itkin etteikö olisi mitään muuta vaihoehtoa, mutta siinä vaiheessa ei "helpompaa" reittiä ollut. Minun oli saatava itseni takaisin, sanoin kaikille ystävilleni että jos jotenkin muutun luonteeltani, niin haluan että siitä kerrotaan minulle heti. Nyt on kahdeksan kuukautta takana ja olen täysin sama Annika ketä olen aina ollutkin. Ainut asia mikä on muuttunut, saan elää sitä ihanaa elämää pelkäämättä. Toki aina silloin tällöin tunnen pientä paniikkikohtauksen tuntua kropassani, mutta se ei saa enään minusta valtaa. Olen hyväksynyt että kannan tätä luultavasti jollain tavalla aina elämässäni mukana, mutta enään milloinkaan en anna sen vaikuttaa yhteenkään tekemiseeni. Olen laittanut oman mörköni lukkojen taakse ja siellä se saa pysyä!

Kaikki te jotka joudutte tämän mörön valtaan, ottakaa itseänne niskasta kiinni, terapia, lääkärit, lääkitys, mikään niistä ei ole heikkoutta. Se on vahvuutta että haluat hoitaa itsesi kuntoon ja jatkaa ihanaa elämää pelkäämättä. Älkää jääkö yksin paniikin kanssa, vaan näyttäkää sille kuka täällä määrää. Elämä on elämisen arvoista! Pysykää vahvoina!

 

Kiitos, ystävät, perhe ja asiakkat kun olitte tukenani! Tällä hetkellä elämäni on onnellista ja hyvää, pidän siitä kiinni kaikin kynsin ja hampain!

Kiitos ihana Ronja näistä upeista kuvista ja kuvaus sessiosta! https://ronjasallinen.com/

Parasta viikkoa kaikille!

Puss. Annika

 

 

Ladataan...

Pages