Ensimmäinen ultra

Ensimmäisestä ultrasta on nyt tasan viikko aikaa, ja nyt malttamattomina odotetaan, että päästäisiin toukokuun alussa tapaamaan tyyppi uudestaan! Ultrahan ei alkanut parhaalla mahdollisella tavalla. Toisaalta, se ei sinänsä tullut yllätyksenä. Kaikki stressi harjoitteluun, opinnäyteyöhön, omaan työhön ja raskauteen liittyen on viime aikoina sekoittaneet minun pääni täysin.

Noudatin saamiamme kirjallisia ohjeita ja ilmoittauduttiin ohjeiden mukaisesti 15min ennen ultraa. Sitten alkopi odotus. Odotettiin vartti, toinen vartti ja kolmas vartti, jolloin iski harhat päälle, ”mikä mättää?”. Oli pakko mennä vastaanotolle ”Anteeks, ilmottauduttiin 45min sitten.. Monelta se mun aika oikein on?”, ”Teidän aika on 14:30, ehditte vielä noin kaksi tuntia odottaa”, tässä vaiheessa paistoi kasvoilta puhdas kauhu, pettymys ja melkein itku! Avomiehen työt alkaisi 45min sisään, se missaa täysin kaiken, voiko tämä olla totta??! Ilmeisesti myös vastaanoton nainen huomasi tämän, joten lupasi ystävällisesti selvittää, josko päästäisiin johonkin väliin kuitenkin, neuvoi menemään takaisin odottelemaan… Vielä vartti odottelua ja sitten päästiinkiin!

Koko ultraaminen oli todella epätodentuntuista. Nieleskelin koko ajan kyyneliä, niin epätodelliselta se tuntui. Oli IHANAA saada tietää, että kyllä siellä oikeasti on joku, enkä turpoa muuten vaan. Kaveri nukkui somasti, hyppelehti kuin varsa ja somasti raaputti nenäänsä. Meinasin pakahtua ilosta ja onnesta! Oli todella helpottavaa saada myös tietää, että kaverilla oli kaikki oikein hyvin, huh! Saatiin myös kuvat kotiin ihasteltaviksi, toisessa kaveri vaan on aika myrtsin oloinen!