Ladataan...

Sosiaalisen median kiiltokuvat ja stailatut asetelmat aiheuttavat katsojissaan helposti riittämättömyyden ja kateuden tunteita. Usein kuullun kritiikin kohteena on arjen kiillottaminen ja kohottaminen: monet kaipaavat todellisempaa tai ainakin vähemmän täydellistä somemaailmaa.

Toisaalta ihanien kuvien ja onnellisten hetkien jakaminen sosiaaliseen mediaan voi olla jotakin, joka auttaa jaksamaan sen vähemmän täydellisen arjen puristuksessa. Someen postaamalla valitsee, mitä haluaa jakaa toisille – ja toisaalta myös sen, mitä itse haluaa muistaa ja vaalia. Arki saa ikään kuin kaksoisvalotuksen: on se, mitä tietyssä hetkessä kokee, ja sitten se mitä siitä kertoo tai välittää toisille. Asiat, jotka tapahtuessaan voivat saada raivon partaalle, ovatkin myöhemmin hauskoja anekdootteja. Kurjan päivän päätteeksi lapsi näyttääkin kuvassa kauniilta ja seesteiseltä, ja myöhemmin kuvaa katsoessaan muistaa kuinka ihana lapsi juuri tuolloin olikaan – ja tuon päivän kurjuudet ovat jo kauan sitten unohtuneet.

Julie A. Wilson ja Emily Chivers Yochim kirjoittavat kirjassaan Mothering through Precarity (2017) juuri tästä sosiaalisen median ulottuvuudesta. He kuvaavat haastattelemaansa äitiä, joka taloudellisesti tiukan ja työn täyteisen arjen keskellä tekee sosiaaliseen mediaan valokuva-albumia lastensa kesästä. Wilson & Yochim tulkitsevat tätä onnellisten, ihanien valokuvien albumia eräänlaisena onnellisuusprojektina, jonka kautta epävarmasta arjesta voi suodattaa ja tallentaa onnen hetkiä.

Wilson ja Yochim kirjoittavat, kuinka heidän tutkimukseensa osallistuneet äidit tekevät jatkuvasti nimenomaan tunteisiin ja onnellisuuteen keskittyvää työtä tai säätelyä: äitien harteilla on epävarmoissa ja mahdottomissakin oloissa luoda perhekeskeistä onnellisuutta, keskittyä siihen ja kyetä nauttimaan siitä. Mitä haavoittuvammaksi perhe tulee (kirjan kontekstina on Yhdysvallat ja rapautuvat yhteiskunnan tukiverkot) sitä tärkeämmäksi tällainen tunnetyö tai säätely käy.

Wilsonin ja Yochimin haastattelemat äidit pyrkivät siis hallitsemaan perheeseensä ja elämäänsä kohdistuvia uhkia ja epävarmuutta luomalla tietoisesti onnellisia hetkiä, onnellisia muistoja, pitämällä yllä koko perheen tunneilmapiiriä. Tätä he tekevät paljolti sosiaalisen median ja erilaisten äitiyhteisöjen kautta.

Yhdysvaltalaista äitiyttä koskevassa tutkimuksessa on näin Suomenkin näkökulmasta jotakin tunnistettavaa: sosiaalisen median merkitys kytkeytyy usein arkeen ja arjessa jaksamiseen sekä omien tunteiden ja näkökulmien työstämiseen. En ole varma, onko suomalaisissa äitiysblogeissa ja muussa äitien sosiaalisessa mediassa välttämättä aina kyse juuri perheeseen keskittyvästä onnellisuudesta ja sen turvaamisesta (vaikka usein toki on) – ehkä monien blogien tunnetyö liittyy yksilöllisemmin omaan äitiyteen ja toisaalta äitiyden ja ”työminän” tai ”aiemman minän” väliseen neuvotteluun.

Monille haastattelemilleni bloggaajille sosiaalinen media on ollut väylä ”ulos maailmaan” silloin, kun fyysisesti on kotona lasten kanssa. Blogin kautta voi tuntea olevansa olemassa kun muutoin tuntee itsensä näkymättömäksi - ja olevansa olemassa myös muuten kuin äitinä. Ja sitten taas toisaalta perheblogien aiheet useimmiten tietenkin kääntävät katseen takaisin kotiin ja perheen piiriin. Sosiaalinen media on siis samaan aikaa pakoa ja paluuta perheeseen. Tai ehkä tämän ristiriidan työstämistä, onnellisuuden etsimistä sellaisista tilanteista, joissa perhe sekä vetää puoleensa että tukahduttaa?   

Wilson ja Yochim toteavat kirjassaan, kuinka äidit kääntyvät digitaalisen median puoleen saadakseen selkoa maailmasta, tehdäkseen sen ymmärrettäväksi – ja kuinka digitaalinen media vahvistaa juuri niitä epävarmuuksia, joiden takia äidit alun perin sen puoleen kääntyivät. Tästä kriittisestä näkökulmasta käsin voisi ajatella, että perheblogit ja bloggaaminenkaan eivät ratkaise perheeseen ja äitiyteen liittyviä ristiriitoja, vaan pikemminkin korostavat niitä, tuovat ne käsin kosketeltavammiksi ja tarjoavat vain hetkellisiä, yksilöllisiä helpotuksia näiden ristiriitojen ja epävarmuuksien kanssa elämiseen. Toisaalta tämän tulkinnan voisi kääntää myös niin, että sosiaalisen median kautta äidit itse muovaavat elämäänsä ja tekevät sitä elettävämmäksi – ja sillä jos millä on merkitystä.

 

***

Julie A. Wilson & Emily Chivers Yochim (2017): Mothering through Precarity. Women's work and digital media. Duke University Press. (Tekstissä viitattu erityisesti sivuille 24 ja 27).

 

 

Ladataan...

Viime päivinä vellonut pieni suuri kohu on liittynyt merkkilaukkuihin ja kaula-aukkoihin sekä siihen, miten kukin meistä esittelee itseään ja elämäänsä sosiaalisessa mediassa. En ole nähnyt kyseistä EVS-haastattelua, enkä siis voi ottaa siihen mitään kantaa. Jokin aiheessa on kuitenkin kiehtonut niin paljon, että useampana päivänä olen selannut Instagram-kommentteja ja blogipostauksia ja miettinyt, millaisia moraalisia tuomitsemisia ja ihanteita meillä oikein onkaan. Ja ehkä ihan erityisesti sitä, miten erilaisia asioita oikeutetaan ja perustellaan. Kenellä merkkilaukut ovat ok, ja millainen henkilöbrändäys on ”oikein” ja millainen ”väärin” (koska brändäyksestähän on kuitenkin kyse, kun puhutaan sometileistä joilla on suuri määrä seuraajia ja jotka ovat jollakin tavalla sidoksissa siihen, miten henkilö tekee töitä ja ansaitsee rahaa).

Seurailemani keskustelut pulpahtivat tänään mieleen vähän uudessa yhteydessä, kun luin Kim Allenin artikkelia nuorista naisista ja yhteiskuntaluokasta sekä erilaisista haluista ja pyrkimyksistä elämässä. Allen kirjoittaa siitä, kuinka Britanniassa poliittinen ilmapiiri toisaalta kannustaa kunnianhimoiseen opiskeluun ja eteenpäin pyrkimiseen elämässä, mutta samalla yhteiskunnassa jatkuvasti painotetaan, kuinka tämän kaiken täytyy tapahtua kovan työn kautta. Erityisesti työväenluokalta toivotaan tällaista kunnianhimoa (toisin sanoen sen puuttuminen nähdään työväenluokan ongelmana). ”Julkkiskulttuurin” puolestaan nähdään rapauttavan nuorison pyrkimyksiä ja arvomaailmaa. llman omaa ansiotaan julkisuuteen nousseita paheksutaan, ja tähän paheksuntaan sisältyy vahva luokka-aspekti: kyse on vääränlaisesta, ylenmääräisestä ja harhautuneesta kunnianhimosta. Siinä missä keskiluokkainen, oikeanlainen kunnianhimo tähtää kovaan työhön ja kulturelliin sivistykseen, julkisuuteen pyrkiminen nähdään pinnallisena, mauttomana, perusteettomana ja harhautuneena. Samaan aikaan kuitenkin julkkiskulttuuri ja sen näkyvyys yhteiskunnassa näyttäytyy esimerkiksi työväenluokkaisille tytöille väylänä menestykseen – sellaiseen menestykseen, jonka voi saavuttaa vaikkei olisikaan sitä kaikkea kulttuurista ja sosiaalista pääomaa, jota muunlaiseen etenemiseen usein vaadittaisiin*.

Luokkakysymykset ovat aina monimutkaisia, enkä tässä suinkaan tarkoita, että tietäisin mitään Sara Siepin tai Maria Veitolan luokkataustasta. Se ei mielestäni ole tässä kiinnostavaa tai olennaista (eikä kohussa ehkä olekaan lopulta kysymys heistä henkilöinä). Olennaista sen sijaan on, että kun mietitään sitä, millainen julkisuudessa tai sosiaalisessa mediassa oleminen on ”oikein” tai ”väärin” tai moraalisesti paheksuttavaa, tätä pohdintaa ohjaavat käsityksemme siitä, mikä on hyvän maun mukaista, kunniallista, kunnollista ja oikeutettua. Luokkaa ja sukupuolta tutkineet feministit, erityisesti Bev Skeggs, ovat pitkään kirjoittaneet siitä, kuinka hyvän maun mukainen feminiinisyys ja kunniallinen naiseus ovat keskiluokan määrittämiä, ja rakentuvat työväenluokkaiseksi ajatellun naiseuden ulossulkemiselle. Ja silloin työväenluokkainen naiseus on usein jotakin liikaa: liikaa merkkilaukkuja, liikaa meikkiä, liikaa laittautumista, liian isoja kaula-aukkoja. Tästä syystä ajattelen, että näissä naisia koskevissa keskusteluissa sosiaalisesta mediasta ja itsen esittämisestä siellä ei ole kysymys vain feminismistä vaan myös luokasta. Ja ehkä vähän myös siitä, määrittyykö feminismi keskiluokkaisten ihanteiden mukaan, vai onko se sisällä myös tilaa niiden kyseenalaistamiselle.

 

 

 

Kim Allen (2014): ’Blair’s Children’: young women as ’aspirational subjects’ in the psychic landscape of class. Sociological Review vol. 62, 760-779.

*Allen viittaa tässä Valerie Walkerdinen kirjaan Daddy’s Girl: Young GIrls and Popular Culture (1997).

 

Ladataan...

Ensi vuoden alusta olen töissä uudessa Tampereen yliopistossa, jossa yhdistyvät Tampereen teknillinen korkeakoulu ja nykyinen Tampereen yliopisto. Lisäksi mukana on myös Tampereen ammattikorkeakoulu. Olen jo aiemmin kirjoittanut, miten uuden yliopiston perustamisprosessi on vaarantanut yliopiston itsehallintoa. Tätä vastustettiin helmikuussa ulosmarssilla.

Ikävää on, että ulosmarssi ja henkilöstöjärjestöjen sekä konsistorissa yliopistolaisia edustavien ihmisten puurtaminen itsehallinnon puolesta ei tunnu johtavan mihinkään. Päinvastoin, otteet kovenevat kovenemistaan. Tästä esimerkkinä on konsistorin puheenjohtajan nimittäminen vaalien ulkopuolelta – mitä merkitystä on demokraattisesti valitulla konsistorilla, jos äänestykset ratkaisee siirtymäkauden hallituksen nimittämän puheenjohtajan ääni?

Kenen tahansa luulisi ymmärtävän, että isossa organisaatiomuutoksessa olennaista on työntekijöiden tunne siitä, että heitä kuullaan ja heidän ylitseen ei kävellä. Tampere3 on tähän mennessä onnistunut aivan päinvastaisessa: minulle yliopistolaisena (ja monille muullekin tietysti) on muodostunut kuva siitä, että vaikutusmahdollisuuksia ei ole. Hiljattain valtaan päässeet toimijat eivät epäröi kävellä yliopistolaisten yli, milloin missäkin asiassa – jopa silloin, kun perustuslakivaliokunta on aiheesta eri mieltä, kuten tästä Hesarissa julkaistusta mielipidekirjoituksesta käy ilmi.

Uusi uljas yliopisto tähtää ilmeisesti ”huipukkuuteen” – mitä kummaa se sitten tarkoittaakaan. Itse haluaisin vain tehdä työni rauhassa ja hyvin, ja toivoisin yliopistolta työnantajana tämän mahdollistamista. Siksi tarvitaan yliopistodemokratiaa, tutkijoiden, opettajien ja opiskelijoiden äänen kuulumista päätöksenteossa. Yliopisto ei ole yritys, eikä yliopistoa voi johtaa kuten yritystä.

 

Pages