Ladataan...

Ensi vuoden alusta olen töissä uudessa Tampereen yliopistossa, jossa yhdistyvät Tampereen teknillinen korkeakoulu ja nykyinen Tampereen yliopisto. Lisäksi mukana on myös Tampereen ammattikorkeakoulu. Olen jo aiemmin kirjoittanut, miten uuden yliopiston perustamisprosessi on vaarantanut yliopiston itsehallintoa. Tätä vastustettiin helmikuussa ulosmarssilla.

Ikävää on, että ulosmarssi ja henkilöstöjärjestöjen sekä konsistorissa yliopistolaisia edustavien ihmisten puurtaminen itsehallinnon puolesta ei tunnu johtavan mihinkään. Päinvastoin, otteet kovenevat kovenemistaan. Tästä esimerkkinä on konsistorin puheenjohtajan nimittäminen vaalien ulkopuolelta – mitä merkitystä on demokraattisesti valitulla konsistorilla, jos äänestykset ratkaisee siirtymäkauden hallituksen nimittämän puheenjohtajan ääni?

Kenen tahansa luulisi ymmärtävän, että isossa organisaatiomuutoksessa olennaista on työntekijöiden tunne siitä, että heitä kuullaan ja heidän ylitseen ei kävellä. Tampere3 on tähän mennessä onnistunut aivan päinvastaisessa: minulle yliopistolaisena (ja monille muullekin tietysti) on muodostunut kuva siitä, että vaikutusmahdollisuuksia ei ole. Hiljattain valtaan päässeet toimijat eivät epäröi kävellä yliopistolaisten yli, milloin missäkin asiassa – jopa silloin, kun perustuslakivaliokunta on aiheesta eri mieltä, kuten tästä Hesarissa julkaistusta mielipidekirjoituksesta käy ilmi.

Uusi uljas yliopisto tähtää ilmeisesti ”huipukkuuteen” – mitä kummaa se sitten tarkoittaakaan. Itse haluaisin vain tehdä työni rauhassa ja hyvin, ja toivoisin yliopistolta työnantajana tämän mahdollistamista. Siksi tarvitaan yliopistodemokratiaa, tutkijoiden, opettajien ja opiskelijoiden äänen kuulumista päätöksenteossa. Yliopisto ei ole yritys, eikä yliopistoa voi johtaa kuten yritystä.

 

Ladataan...

Lilyssä ja Trendissä on nyt puhetta työuupumuksesta. Oma suhtautumiseni aiheeseen on hieman ristiriitainen, sillä en ole varma ovatko opit jämäkkyydestä ja EI:n sanomisesta lopulta kovin hyödyllisiä. Tästä kirjoitin jo aiemmin #uraoivallus-kampanjan yhteydessä: kun työn organisaatio tai rakenne on pielessä, ei jämäkkyyden korostaminen välttämättä auta muussa kuin syyllisyyden lisäämisessä. Että menin sitten uupumaan enkä edes osannut sanoa ei. (Kiltit kympin tytöt näyttäytyvät muutenkin syyllisinä aika moneen asiaan: he vyöryvät yliopistoihin, pilaavat opettajina poikien koulunkäynnin ja sitten vielä kaupan päälle uupuvat…)

Omassa tutkimuksessani olen törmännyt jonkin verran bloggaajien uupumiseen. Monet ovat kirjoittaneet aiheesta postauksia, osa kertonut uupumuksesta tai kovasta stressistä myös haastatteluissa. Olen miettinyt paljon sitä, miksi unelmien duuni, työ jota rakastaa, on samalla monille niin suuri taakka. Miksi uupuminen yllättää silloin, kun saa ainakin näennäisesti tehdä hommia omassa tahdissaan? Osansa tässä on selkeästi ollut bloggaamisen ammattimaistumisella ja erityisesti mitattavuuden lisäämisellä. Kun oman työn tulokset näkee jatkuvasti vaihtelevina numeroina ja vertailu toisiin on näennäisen helppoa, tekemisestä katoaa helposti rentous ja ilo. Toisaalta monet puhuvat myös eräänlaisesta velvollisuudentunteesta, siitä miten työt on tehtävä hyvin ja vielä paremmin, vaikkei kukaan erityinen taho sitä suoraan vaatisikaan.

Pohjimmiltaan aavistelen, että kyse on eräänlaisesta törmäyksestä uuden ja vanhan työn välillä. Perinteinen työn etiikka, velvollisuudentunto ja pyrkimys tehdä hommansa mahdollisimman hyvin sopii huonosti yhteen uuden työn epävarmuuden ja kaikkinielevyyden kanssa. On eri asia tehdä hommansa hyvin kahdeksasta neljään ja lähteä sitten kotiin, kuin tehdä hommansa hyvin joka hetki. Työn rajattomuus syö tunnolliselta työntekijältä kaiken mikä irti lähtee, eikä sekään riitä. Ja toisaalta epävarmuus vaikeuttaa rajojen vetämistä: jos pidän parin viikon tauon, lukeeko kukaan blogia enää? Miten käy tilastojen ja sitä myötä ansaitsemisen? Toisin sanoen uuden työn rakenteet – ja erityisesti digitalouden toimintamuodot – ikään kuin kutsuvat antamaan kaikkensa, palkitsevat jatkuvasta läsnäolosta ja puurtamisesta, eivätkä koskaan kehota lepäämään. 

 

Ladataan...

Välillä on ärsyttänyt, kun Helsingin Sanomien Ura & työ -osio tuntuu käsittelevän uudelleen ja uudelleen samoja uraorientoituneille bisnesihmisille suunnattuja vinkkejä työhaastatteluista tai oman osaamisen markkinoinnista. Sunnuntain Hesari oli kuitenkin iloinen yllätys, sillä aiheena oli turha työ tai turhaksi koettu työ. Sellainen, jonka tekijä kokee tekevänsä merkityksetöntä, turhaa tai jopa vahingollista hommaa.

On oikeastaan yllättävää, kuinka vähän työn merkityksettömyyttä ja turhuutta käsitellään (paitsi silloin, kun kerrotaan sankaritarinaa jostakusta, joka vaihtoi hyvin palkatun mutta merkityksettömän työn johonkin mielekkääseen mutta huonommin palkattuun). Kyseessä on kuitenkin varmasti hyvin yleinen kokemus, uskoisin että lähes kaikki ihmiset ovat ainakin jossain elämänsä vaiheessa olleet turhissa töissä, ja monet varmasti pohtivat paljonkin oman työnsä mielekkyyttä – ei ainoastaan itsensä kannalta vaan suhteessa vaikkapa ilmastonmuutokseen. (Ja toki on myös niin, että toisten tekemän työn arvosteleminen turhaksi on suhteellisen yleistä… mitäpä ne kaiken maailman dosentit tekevät, elleivät turhaa työtä).

Niin kuin sosiologian professori Harri Melin Hesarin jutussa sanoo, työn turhuudesta puhuminen rikkoo perinteistä työn etiikkaa vastaan. Sitä, jonka mukaan pitäisi olla kiitollinen, että ylipäätään saa tehdä työtä. Kapitalistisessa yhteiskunnassa työ ikään kuin oikeuttaa olemassa oloon, vakuuttaa kunnollisuudesta ja kunniallisuudesta. Toisaalta kyse ei ole vain perinteisestä protestanttisesta etiikasta, vaan nykyinen työelämä on tuonut työn merkitykseen uutta kierrettä ja painoarvoa. Tästä kirjoittaa Kathi Weeks kirjassaan The Problem with Work. Hänen mukaansa työlle omistautuminen on nykytaloudessa vielä aiempaa tärkeämpää, sillä työ myös vaatii enemmän kuin teollisen ajan tehdastyö: käsien lisäksi myös tekijän pään ja sydämen, kurin lisäksi joustavuutta, mukautuvuutta ja jatkuvaa uudistumista. Kun työntekijän asenteesta tulee tuotannon kannalta olennainen tekijä, ei ajatus tehdyn työn turhuudesta oikein mahdu kuvioon.

Weeks esittää, että omistautuva työn etiikka on yhä kauempana monien hommien todellisuudesta, ja se tulisi kyseenalaistaa. Minua Weeksin ajattelu kiehtoo, sillä se kaivautuu niin monien itsestäänselvyyksien ja annettuna otettujen normien taakse: Miksi työn tulisi olla kaikista tärkeintä ja yhteiskuntarakenteen perusta? Miksi työlle tulisi omistautua? Miksi se mitä pidetään ”oikeana ja arvokkaana työnä” on niin tarkasti rajattu, ja jättää ulkopuolelle ison osan esimerkiksi hoivatyöstä, joka on kuitenkin meille ihmisille välttämätöntä? (Tämä on tietysti iso feministinen kysymys ylipäänsä.) Miksi yhteiskunnassa on niin paljon turhaksi koettua, täydellisen hyödytöntä toimintaa, jota kuitenkin pidetään kaikista tärkeimpänä?

 

Pages