Ladataan...

Sosiaalisen median kiiltokuvat ja stailatut asetelmat aiheuttavat katsojissaan helposti riittämättömyyden ja kateuden tunteita. Usein kuullun kritiikin kohteena on arjen kiillottaminen ja kohottaminen: monet kaipaavat todellisempaa tai ainakin vähemmän täydellistä somemaailmaa.

Toisaalta ihanien kuvien ja onnellisten hetkien jakaminen sosiaaliseen mediaan voi olla jotakin, joka auttaa jaksamaan sen vähemmän täydellisen arjen puristuksessa. Someen postaamalla valitsee, mitä haluaa jakaa toisille – ja toisaalta myös sen, mitä itse haluaa muistaa ja vaalia. Arki saa ikään kuin kaksoisvalotuksen: on se, mitä tietyssä hetkessä kokee, ja sitten se mitä siitä kertoo tai välittää toisille. Asiat, jotka tapahtuessaan voivat saada raivon partaalle, ovatkin myöhemmin hauskoja anekdootteja. Kurjan päivän päätteeksi lapsi näyttääkin kuvassa kauniilta ja seesteiseltä, ja myöhemmin kuvaa katsoessaan muistaa kuinka ihana lapsi juuri tuolloin olikaan – ja tuon päivän kurjuudet ovat jo kauan sitten unohtuneet.

Julie A. Wilson ja Emily Chivers Yochim kirjoittavat kirjassaan Mothering through Precarity (2017) juuri tästä sosiaalisen median ulottuvuudesta. He kuvaavat haastattelemaansa äitiä, joka taloudellisesti tiukan ja työn täyteisen arjen keskellä tekee sosiaaliseen mediaan valokuva-albumia lastensa kesästä. Wilson & Yochim tulkitsevat tätä onnellisten, ihanien valokuvien albumia eräänlaisena onnellisuusprojektina, jonka kautta epävarmasta arjesta voi suodattaa ja tallentaa onnen hetkiä.

Wilson ja Yochim kirjoittavat, kuinka heidän tutkimukseensa osallistuneet äidit tekevät jatkuvasti nimenomaan tunteisiin ja onnellisuuteen keskittyvää työtä tai säätelyä: äitien harteilla on epävarmoissa ja mahdottomissakin oloissa luoda perhekeskeistä onnellisuutta, keskittyä siihen ja kyetä nauttimaan siitä. Mitä haavoittuvammaksi perhe tulee (kirjan kontekstina on Yhdysvallat ja rapautuvat yhteiskunnan tukiverkot) sitä tärkeämmäksi tällainen tunnetyö tai säätely käy.

Wilsonin ja Yochimin haastattelemat äidit pyrkivät siis hallitsemaan perheeseensä ja elämäänsä kohdistuvia uhkia ja epävarmuutta luomalla tietoisesti onnellisia hetkiä, onnellisia muistoja, pitämällä yllä koko perheen tunneilmapiiriä. Tätä he tekevät paljolti sosiaalisen median ja erilaisten äitiyhteisöjen kautta.

Yhdysvaltalaista äitiyttä koskevassa tutkimuksessa on näin Suomenkin näkökulmasta jotakin tunnistettavaa: sosiaalisen median merkitys kytkeytyy usein arkeen ja arjessa jaksamiseen sekä omien tunteiden ja näkökulmien työstämiseen. En ole varma, onko suomalaisissa äitiysblogeissa ja muussa äitien sosiaalisessa mediassa välttämättä aina kyse juuri perheeseen keskittyvästä onnellisuudesta ja sen turvaamisesta (vaikka usein toki on) – ehkä monien blogien tunnetyö liittyy yksilöllisemmin omaan äitiyteen ja toisaalta äitiyden ja ”työminän” tai ”aiemman minän” väliseen neuvotteluun.

Monille haastattelemilleni bloggaajille sosiaalinen media on ollut väylä ”ulos maailmaan” silloin, kun fyysisesti on kotona lasten kanssa. Blogin kautta voi tuntea olevansa olemassa kun muutoin tuntee itsensä näkymättömäksi - ja olevansa olemassa myös muuten kuin äitinä. Ja sitten taas toisaalta perheblogien aiheet useimmiten tietenkin kääntävät katseen takaisin kotiin ja perheen piiriin. Sosiaalinen media on siis samaan aikaa pakoa ja paluuta perheeseen. Tai ehkä tämän ristiriidan työstämistä, onnellisuuden etsimistä sellaisista tilanteista, joissa perhe sekä vetää puoleensa että tukahduttaa?   

Wilson ja Yochim toteavat kirjassaan, kuinka äidit kääntyvät digitaalisen median puoleen saadakseen selkoa maailmasta, tehdäkseen sen ymmärrettäväksi – ja kuinka digitaalinen media vahvistaa juuri niitä epävarmuuksia, joiden takia äidit alun perin sen puoleen kääntyivät. Tästä kriittisestä näkökulmasta käsin voisi ajatella, että perheblogit ja bloggaaminenkaan eivät ratkaise perheeseen ja äitiyteen liittyviä ristiriitoja, vaan pikemminkin korostavat niitä, tuovat ne käsin kosketeltavammiksi ja tarjoavat vain hetkellisiä, yksilöllisiä helpotuksia näiden ristiriitojen ja epävarmuuksien kanssa elämiseen. Toisaalta tämän tulkinnan voisi kääntää myös niin, että sosiaalisen median kautta äidit itse muovaavat elämäänsä ja tekevät sitä elettävämmäksi – ja sillä jos millä on merkitystä.

 

***

Julie A. Wilson & Emily Chivers Yochim (2017): Mothering through Precarity. Women's work and digital media. Duke University Press. (Tekstissä viitattu erityisesti sivuille 24 ja 27).

 

 

Ladataan...

Eilen oli Hesarissa juttu liikuntabloggaaja Anna Liljeroosista, joka irtisanottiin FitFashion-blogiportaalista. Irtisanomisen täsmällistä syytä ei tietenkään voi tietää, mutta Helsingin Sanomien jutussa käy ilmi kuinka taustalla oli muuttunut elämäntilanne ja sitä myötä muuttuneet bloggaamisen sisällöt ja käytännöt. Aiemmin laihduttamisesta ja urheilusta kirjoittanutta Liljeroosia olivat alkaneet kiinnostaa elämässä muut asiat. Lueskelin myös Liljeroosin irtisanomisesta kertovan blogipostauksen, jossa hän suree ahdistavaa ja taloudellisesti epävarmaa tilannetta.

Yhden ihmisen kokemuksista ei tietenkään voi vetää mitään suuria johtopäätöksiä, mutta jollain lailla Liljeroosin haastattelussa ja blogissaan kertomat ajatukset resonoivat omien pohdintojeni kanssa. Aiemmin jo esitin kysymyksen siitä, mitä tapahtuu jos elämä meneekin eri suuntaan kuin blogi. Joskus elämä tai esimerkiksi oma arvomaailma voivat muuttua reippaastikin, ja silloin lukijat eivät ehkä enää tunnista sitä tuttua bloggaajaa jota ovat tottuneet seuraamaan. Miten silloin käy blogin ja sitä myötä bloggaajan toimeentulon? Onko bloggaaja lukijoilleen ”velkaa” sen että tuottaa tietynlaista sisältöä säännöllisesti silloinkin kun se ei tunnu mielekkäältä tai mahdolliselta? Liljeroosin tapauksessa se olisi kai tarkoittanut sitä, että hän olisi jatkanut laihduttamista vielä silloinkin, kun se ei enää tuntunut hyvältä. Minkälainen se ”hiljainen sopimus” bloggaajan ja lukijoiden välillä oikein onkaan?

Nämä pohdinnat liittyvät ajatukseeni bloggaamisesta prekaarina eli epävarmana työnä. Periaatteessahan freelancer-kirjoittaminen ja yrittäjyys ovat aina tai ainakin aika usein melkoisen epävarmoja työn muotoja, mutta mietin sitä että jos ja kun toimeentulo rakentuu jollakin lailla (kuten todettu, kaikkea eivät bloggaajat tietenkään kerro) oman elämän ja oman persoonan (ja oman kehon!) varaan, epävarmuus saa ikään kuin uuden kierteen juuri tuosta elämän yleisestä arvaamattomuudesta ja muuttuvaisuudesta. Lisäksi, kuten Hesarin jutussakin käy ilmi, näin uudella alalla sopimukset ovat yleensä salaisia ja bloggaajat voivat olla ongelmallisissa tilanteissa aika yksin. Epävarmuus on siis sekä työn luonteeseen että sopimuskäytäntöihin liittyvää, osittain tuttua vaikkapa media-alan freelancereiden duuneista mutta osittain ihan uudenlaista.