Ladataan...

Sosiaalisen median kiiltokuvat ja stailatut asetelmat aiheuttavat katsojissaan helposti riittämättömyyden ja kateuden tunteita. Usein kuullun kritiikin kohteena on arjen kiillottaminen ja kohottaminen: monet kaipaavat todellisempaa tai ainakin vähemmän täydellistä somemaailmaa.

Toisaalta ihanien kuvien ja onnellisten hetkien jakaminen sosiaaliseen mediaan voi olla jotakin, joka auttaa jaksamaan sen vähemmän täydellisen arjen puristuksessa. Someen postaamalla valitsee, mitä haluaa jakaa toisille – ja toisaalta myös sen, mitä itse haluaa muistaa ja vaalia. Arki saa ikään kuin kaksoisvalotuksen: on se, mitä tietyssä hetkessä kokee, ja sitten se mitä siitä kertoo tai välittää toisille. Asiat, jotka tapahtuessaan voivat saada raivon partaalle, ovatkin myöhemmin hauskoja anekdootteja. Kurjan päivän päätteeksi lapsi näyttääkin kuvassa kauniilta ja seesteiseltä, ja myöhemmin kuvaa katsoessaan muistaa kuinka ihana lapsi juuri tuolloin olikaan – ja tuon päivän kurjuudet ovat jo kauan sitten unohtuneet.

Julie A. Wilson ja Emily Chivers Yochim kirjoittavat kirjassaan Mothering through Precarity (2017) juuri tästä sosiaalisen median ulottuvuudesta. He kuvaavat haastattelemaansa äitiä, joka taloudellisesti tiukan ja työn täyteisen arjen keskellä tekee sosiaaliseen mediaan valokuva-albumia lastensa kesästä. Wilson & Yochim tulkitsevat tätä onnellisten, ihanien valokuvien albumia eräänlaisena onnellisuusprojektina, jonka kautta epävarmasta arjesta voi suodattaa ja tallentaa onnen hetkiä.

Wilson ja Yochim kirjoittavat, kuinka heidän tutkimukseensa osallistuneet äidit tekevät jatkuvasti nimenomaan tunteisiin ja onnellisuuteen keskittyvää työtä tai säätelyä: äitien harteilla on epävarmoissa ja mahdottomissakin oloissa luoda perhekeskeistä onnellisuutta, keskittyä siihen ja kyetä nauttimaan siitä. Mitä haavoittuvammaksi perhe tulee (kirjan kontekstina on Yhdysvallat ja rapautuvat yhteiskunnan tukiverkot) sitä tärkeämmäksi tällainen tunnetyö tai säätely käy.

Wilsonin ja Yochimin haastattelemat äidit pyrkivät siis hallitsemaan perheeseensä ja elämäänsä kohdistuvia uhkia ja epävarmuutta luomalla tietoisesti onnellisia hetkiä, onnellisia muistoja, pitämällä yllä koko perheen tunneilmapiiriä. Tätä he tekevät paljolti sosiaalisen median ja erilaisten äitiyhteisöjen kautta.

Yhdysvaltalaista äitiyttä koskevassa tutkimuksessa on näin Suomenkin näkökulmasta jotakin tunnistettavaa: sosiaalisen median merkitys kytkeytyy usein arkeen ja arjessa jaksamiseen sekä omien tunteiden ja näkökulmien työstämiseen. En ole varma, onko suomalaisissa äitiysblogeissa ja muussa äitien sosiaalisessa mediassa välttämättä aina kyse juuri perheeseen keskittyvästä onnellisuudesta ja sen turvaamisesta (vaikka usein toki on) – ehkä monien blogien tunnetyö liittyy yksilöllisemmin omaan äitiyteen ja toisaalta äitiyden ja ”työminän” tai ”aiemman minän” väliseen neuvotteluun.

Monille haastattelemilleni bloggaajille sosiaalinen media on ollut väylä ”ulos maailmaan” silloin, kun fyysisesti on kotona lasten kanssa. Blogin kautta voi tuntea olevansa olemassa kun muutoin tuntee itsensä näkymättömäksi - ja olevansa olemassa myös muuten kuin äitinä. Ja sitten taas toisaalta perheblogien aiheet useimmiten tietenkin kääntävät katseen takaisin kotiin ja perheen piiriin. Sosiaalinen media on siis samaan aikaa pakoa ja paluuta perheeseen. Tai ehkä tämän ristiriidan työstämistä, onnellisuuden etsimistä sellaisista tilanteista, joissa perhe sekä vetää puoleensa että tukahduttaa?   

Wilson ja Yochim toteavat kirjassaan, kuinka äidit kääntyvät digitaalisen median puoleen saadakseen selkoa maailmasta, tehdäkseen sen ymmärrettäväksi – ja kuinka digitaalinen media vahvistaa juuri niitä epävarmuuksia, joiden takia äidit alun perin sen puoleen kääntyivät. Tästä kriittisestä näkökulmasta käsin voisi ajatella, että perheblogit ja bloggaaminenkaan eivät ratkaise perheeseen ja äitiyteen liittyviä ristiriitoja, vaan pikemminkin korostavat niitä, tuovat ne käsin kosketeltavammiksi ja tarjoavat vain hetkellisiä, yksilöllisiä helpotuksia näiden ristiriitojen ja epävarmuuksien kanssa elämiseen. Toisaalta tämän tulkinnan voisi kääntää myös niin, että sosiaalisen median kautta äidit itse muovaavat elämäänsä ja tekevät sitä elettävämmäksi – ja sillä jos millä on merkitystä.

 

***

Julie A. Wilson & Emily Chivers Yochim (2017): Mothering through Precarity. Women's work and digital media. Duke University Press. (Tekstissä viitattu erityisesti sivuille 24 ja 27).

 

 

Ladataan...

Lainasin kerran kirjastosta kirjan, jonka marginaali oli täynnä kiukkuisia sivuhuomautuksia. Ärtynyt tuntematon lukija oli kirjannut kritiikkinsä lähes joka sivun reunaan, tähän tyyliin: ”Vai niin! Puppua!”. Tuolloin tuntemattoman ihmisen kiukuttelu huvitti, mutta tällä viikolla minun on tehnyt mieleni itse kirjata kärkeviä huomioita kesken olevaan kirjaan. Välillä on pitänyt laskea kirja käsistään ja tehdä jotakin muuta, koska on vain hermostuttanut liikaa. Kritiikkini ei ehkä vielä ole oikein jäsentynyt kiukkuisia huudahduksia pidemmälle (ja pidätän oikeuden muuttaa myöhemmin mieleni!), mutta yritän nyt kumminkin kertoa mistä hermostuin.

Kyseinen kirja on Mediating Moms, jonka inspiroimana kirjoitin aiemmin lastenkirjojen äideistä. Kyseessä on kokoelmateos eli luvuilla on eri kirjoittajat. Kaikki kirjan luvut käsittelevät jollakin tavalla äitiyttä ja populaarikulttuuria. Moni luku on tosiaan ollut inspiroiva tai vähintäänkin kiinnostava, ja pääsin kirjan puoleenväliin asti hyvillä mielin. Sitten tulikin pitkä lukutauko, ja nyt kun palasin lukemaan jäljellä olevia lukuja niin useampi niistä saikin aikaan yllä kuvatun hermostuneen reaktion.

Äitiydestä kirjoittaminen tutkimusmielessä (ja muutoinkin toki) on aika haastavaa, koska omat henkilökohtaiset kokemukset ja näkemykset usein heijastuvat tekstiin tai vaikuttavat voimakkaastikin tutkimuksellisiin näkökulmiin. Näin on itsenikin kohdalla, eikä siinä sinänsä ole mitään väärää, etenkin jos pystyy jollain tavalla pohdiskelemaan näitä yhteyksiä tutkimusnäkökulmien ja omien kokemusten välillä. Nimenomaan tällaista pohdiskelua myös Mediating Moms -kirjan luvuissa on.

Ehkä kyse onkin siitä, että kirjan kirjoittajien ote äitiyteen sekä henkilökohtaisessa että tutkimuksellisessa mielessä on erilainen kuin omani. Tekstit rakentuvat niin, että tiettyjä asenteita tai oletuksia ei välttämättä sanota ääneen, mutta ne tulevat silti jollakin lailla rivien väleissä sanottua. Yksi tällainen asenne tai oletus jonka tunnistin parin luvun taustalla on medikalisaation kritiikki.

Feministisessä tutkimuksessa on pitkään kyseenalaistettu medikalisaatiota eli sitä, että sosiaalisia, yhteiskunnallisia tai kulttuurisia ongelmia kohdellaan lääketieteellisinä ongelmina. Esimerkiksi synnytysten kohdalla on kritisoitu turhia lääketieteellisiä interventioita ja sitä, että (mies-)lääkäreiden näkemykset ovat ylittäneet naisten oman tiedon ja sukupolvien myötä karttuneen kokemuksen. Näissä pointeissa on paljon sellaista mitä itsekin voin allekirjoittaa. Sekä henkilökohtaisesti että tutkijana medikalisaation kritiikki kuitenkin aika ajoin myös hiertää minua.

Otan nyt lyhyesti esimerkiksi yhden Mediating Moms -kirjan luvun, jossa medikalisaatiota käsitellään (minun näkökulmastani) hermostuttavalla tavalla. Tarkoitukseni ei ole haukkua kirjoittajaa tai tekstiä lyttyyn (siinä on paljon hyvää), vaan yritän tämän esimerkin kautta saada kiinni siitä, missä se edellä mainittu erilainen ote ilmenee.

Kyseinen luku on Jocelyn Fenton Stittin kirjoittama ja käsittelee äärimmäisen kiinnostavaa ja tärkeää aihetta eli synnytyksenjälkeistä masennusta. Stittillä on myös erittäin koukuttava ”keissi” analyysin alla, hän nimittäin käsittelee Tom Cruisen kuuluisaa reilun kymmenen vuoden takaista haastattelua, jossa Cruise kritisoi synnytyksenjälkeiseen masennukseen sairastuneen Brooke Shieldsin masennuslääkkeiden käyttöä. Cruisen haastattelun taustalla on tietenkin hänen skientologia-uskonsa ja käsitys psykiatriasta pseudotieteenä. Shields puolestaan oli pari kuukautta ennen haastattelua julkaissut synnytyksenjälkeisestä masennuksesta kertovan omaelämäkerrallisen kirjan. Cruisen haastattelu herätti paljon suuttumusta ja kohua, ja Stitt pohdiskelee analyysissaan tämän suuttumuksen/kohun anatomiaa sekä etsii näkökulmia synnytyksenjälkeiseen masennukseen Shieldsin kirjasta.

Stittin näkökulma on seuraavanlainen. Hän tulkitsee Cruisen pyrkineen sanomaan, että masennuslääkkeet ja masennuksen ymmärtäminen hormoneihin liittyvänä tai aivokemiallisena ilmiönä peittävät näkyvistä todelliset äitiyteen liittyvät ongelmat. Hän tulkitsee Shieldsin omaelämäkertaa niin, että tämän masennukseen vaikuttivat esimerkiksi surun isän kuolemasta, se etteivät ystävät, puoliso ja sukulaiset tukeneet hiljattain äidiksi tullutta Shieldsiä sekä sektiosynnytyksen traumaattinen kokemus. Näin ollen Stitt kyseenalaistaa Shieldsin oman kertomuksen masennuksesta sairautena ja esittää, että masennus oli rationaalinen vastaus tämän elämän tuolloisiin olosuhteisiin. Lisäksi Stitt kritisoi sitä, että Shields ei käyttänyt tilaisuuttaan kyseenalaistaa äitimyyttiä vaan puhuu synnytyksenjälkeisestä masennuksesta nimenomaan sairauden ja sairastumisen kehyksessä.

Nämä Stittin pointit taas herättävät minussa esimerkiksi seuraavia ajatuksia: Minkälaisia tulkintoja voi tehdä yhden omaelämäkerrallisen tekstin perusteella ihmisen elämän kokonaisuudesta ja tämän omista kokemuksista? Milloin tulkinnat ovat oikeutettuja, ja milloin ne ovat päinvastoin väkivaltaisia sivuuttaessaan ihmisen oman tulkinnan elämästään? Onko mahdollista kritisoida medikalisaatiota ilman että kritisoidaan yksittäisten ihmisten ymmärrystä omasta tilanteestaan? Millä tavoin voisi käsitellä sitä, että lääketieteellisen sairauden syntyyn myötävaikuttaa myös sosiaalinen ja kulttuurinen tilanne ja ympäristö? Onko yhteiskuntaan ja kulttuuriin keskittyneessä analyysissä ylipäätään mahdollista huomioida, että hormonaalisilla muutoksilla aivan todella on vaikutuksia mielialaan?  Onko äitiyden kokeminen ristiriitaisena sittenkään sama asia kuin synnytyksenjälkeiseen masennukseen sairastuneen kokemus? 

Ehkä pohjimmiltaan hermostukseni taustalla on tuntuma siitä, että äitiyteen liittyvät kohtuuttoman jyrkät vastakkainasettelut (kuten medikalisaatio vs. luonnollisuus) siirtyvät tällaisessa analyysissa jossain määrin myös tutkimuksen sisällöiksi ja lähtökohdiksi. Saman olin tunnistavinani myös toisesta luvusta, jossa käsiteltiin synnytyksiä (kotisynnytys vs. sairaalasynnytys). Tätä siis tarkoitan sillä että kirjoittajien ote on erilainen kuin omani.

(Tai sitten he ovat vain ”väärällä puolella” vastakkainasettelua, ja siksi minua kiukuttaa? Hmm.)

Henkilökohtaisella tasolla minua hermostuttaa, koska feministinen medikalisaation kritiikki usein käsittelee asioita, joista minulla on omakohtaista kokemusta. Kritiikkiin vaikuttaa sisältyvän oletus siitä, miltä esimerkiksi tiettyjen lääketieteellisten interventioiden täytyy tuntua, enkä tunnista tätä tunnetta tai oletusta juuri lainkaan. Se mikä toisille näyttäytyy alistavana ja turhana näyttäytyi minulle turvallisena, voimauttavana ja tarpeellisena. Tästä juuri nousee jo edellä kysymäni kysymys: Milloin tulkinnat ovat oikeutettuja, ja milloin ne ovat päinvastoin väkivaltaisia sivuuttaessaan ihmisen oman tulkinnan elämästään? En ollenkaan väitä että tietäisin vastauksen, mutta se ei tee kysymystä turhaksi.

 

 

***

Podnieks, Elizabeth (toim.): Mediating moms. Mothers in popular culture. McGill-Queen's University Press. 2012.

Stitt, Jocelyn Fenton: Tom vs. Brooke: Or Postpartum Depression as Bad Mothering in Popular Culture. Teoksessa Mediating moms, ks. yllä.

Ladataan...

Luin jokin aika sitten Helsingin Sanomista jutun lasten kenkien ostamisesta. Jutussa neuvottiin yksityiskohtaisesti, millaiset kenkien tulisi olla ja mistä niitä kannattaa ostaa. Jutun ja haastatellun asiantuntijan tarkoitus oli tietysti mitä parhain: lasten täytyy saada kulkea sopivankokoisissa kengissä. Itsekin tietysti luin jutun innokkaasti ja pohdiskelin, ovatko lapsemme kengät hyviä vai huonoja. Samaan aikaan minussa heräsi kuitenkin jokin aluksi määrittelemätön ärtymys.

Ärtymykseni liittyi jollakin tavalla jutussa mainittuun 12 millimetrin kasvu- ja askellusvaraan, ja siihen että myös päkiän leveys pitäisi kenkiä ostaessa mitata. Ja sitten siihen että jalkoja ei saisi mittailla aamulla vaan ne pitäisi mitata illalla. Ja vielä siihenkin että kenkään pitäisi työntää paperirulla, jonka ryttyyntymisestä voi päätellä onko kenkä liian pieni vai sopiva. Jollakin lailla kaikki tämä mittaaminen ja huolehtiminen alkoi tuntua hieman neuroottiselta ja ennen kaikkea mahdottomalta ajatukselta, kun sen yhdistää arkeen jossa kaksivuotias vastustaa lähtökohtaisesti kaikkea ja jossa hänelle pitää hankkia uudet kengät parin kuukauden välein, eikä rahaa ole käytettävissä loputtomasti. Siinä ei aina ehdi millimetrejä miettiä, vaikka tietysti pitäisi.

Myöhemmin kenkäjuttua pohtiessani yhdistin oman ärtymykseni vanhemmuuden vaatimuksiin ja siihen mitä monet tutkijat, esimerkiksi Ella Sihvonen täällä, ovat kirjoittaneet intensiivisestä vanhemmuudesta. Kenkien mittaamisohjeet ovat esimerkki siitä, kuinka vanhemmuudesta on tullut asiantuntijoihin nojaavaa valinta- ja identiteettityötä kuten Sihvonen kirjoittaa. Konkreettisesti tämä tarkoittaa sitä, että jokaiseen lapseen ja vanhemmuuteen liittyvään asiaan on saatavissa loputtomasti asiantuntijoiden tuottamaa, välillä ristiriitaistakin tietoa. Ja hyvän vanhemman tehtävä olisi omaksua tämä tieto, punnita se ja tehdä oikeita valintoja. Vaikkapa niiden kenkien suhteen. Sinänsähän on tietysti mainiota, että tietoa on saatavilla, ja ainahan vanhemmuus on ollut valintoja. Väittäisin kuitenkin, että nykyisin vanhemmuus on korostetusti valintoja. Tämä tarkoittaa, että yksittäiset valinnat paitsi vaativat paljon työtä (esim. sitä että selvittää kenkien optimaalisen askellusvaran) että saavat ison painoarvon. Yhtäkkiä lapsen kengät alkavatkin tuntua jollain lailla keskeiseltä asialta, suorastaan hyvän vanhemmuuden mittarilta. Minkälainen äiti ei huolehdi lapsensa jalkojen terveydestä? (Kuten Ella Sihvonen toteaa, intensiivisen vanhemmuuden paineet kohdistuvat korostetusti äiteihin.)

Ylivoimaisesti suurin osa vanhemmista haluaa olla hyviä vanhempia ja haluaa parasta lapsilleen. Siksi intensiivinen vanhemmuus koukuttaakin niin tehokkaasti. Se ei siis ole jotakin, jonka voisi vain helposti jättää huomiotta, sillä panokset ovat isoimmat mahdolliset. Ja monesti on myös aidosti hienoa, että johonkin omaan vanhemmuuden haasteeseen on saatavilla runsaasti tietoa ja vertaistukea.

Ongelma onkin siinä, että kun jokaisesta valinnasta kengistä nukkumiseen ja syömisestä muovileluihin tulee iso ja tärkeä, on se helposti aika uuvuttavaa. Kun jokainen valinta on iso, on myös siihen liittyvä syyllisyys raskasta (olenko jo pilannut lapseni jalat?). Ja samalla kun yrittää löytää parhaimpia mahdollisia vaihtoehtoja lapselleen, alkaa helposti myös kytätä muiden valintoja. Ovatko ne hyviä vai huonoja, mihin ne perustuvat, mihin ne johtavat… Miksi noilla tehdään noin, pitäisikö meilläkin tehdä noin? Välillä on vaikea tietää, onko jonkin asian pohtiminen lopulta hyväksi vai ei, ja millainen merkitys sillä on lapsen elämän suuressa kaaressa. Varmuuden vuoksi on ehkä parempi googlettaa vielä yhdet kenkienosto-ohjeet.

Pages