Ladataan...

Viime päivinä vellonut pieni suuri kohu on liittynyt merkkilaukkuihin ja kaula-aukkoihin sekä siihen, miten kukin meistä esittelee itseään ja elämäänsä sosiaalisessa mediassa. En ole nähnyt kyseistä EVS-haastattelua, enkä siis voi ottaa siihen mitään kantaa. Jokin aiheessa on kuitenkin kiehtonut niin paljon, että useampana päivänä olen selannut Instagram-kommentteja ja blogipostauksia ja miettinyt, millaisia moraalisia tuomitsemisia ja ihanteita meillä oikein onkaan. Ja ehkä ihan erityisesti sitä, miten erilaisia asioita oikeutetaan ja perustellaan. Kenellä merkkilaukut ovat ok, ja millainen henkilöbrändäys on ”oikein” ja millainen ”väärin” (koska brändäyksestähän on kuitenkin kyse, kun puhutaan sometileistä joilla on suuri määrä seuraajia ja jotka ovat jollakin tavalla sidoksissa siihen, miten henkilö tekee töitä ja ansaitsee rahaa).

Seurailemani keskustelut pulpahtivat tänään mieleen vähän uudessa yhteydessä, kun luin Kim Allenin artikkelia nuorista naisista ja yhteiskuntaluokasta sekä erilaisista haluista ja pyrkimyksistä elämässä. Allen kirjoittaa siitä, kuinka Britanniassa poliittinen ilmapiiri toisaalta kannustaa kunnianhimoiseen opiskeluun ja eteenpäin pyrkimiseen elämässä, mutta samalla yhteiskunnassa jatkuvasti painotetaan, kuinka tämän kaiken täytyy tapahtua kovan työn kautta. Erityisesti työväenluokalta toivotaan tällaista kunnianhimoa (toisin sanoen sen puuttuminen nähdään työväenluokan ongelmana). ”Julkkiskulttuurin” puolestaan nähdään rapauttavan nuorison pyrkimyksiä ja arvomaailmaa. llman omaa ansiotaan julkisuuteen nousseita paheksutaan, ja tähän paheksuntaan sisältyy vahva luokka-aspekti: kyse on vääränlaisesta, ylenmääräisestä ja harhautuneesta kunnianhimosta. Siinä missä keskiluokkainen, oikeanlainen kunnianhimo tähtää kovaan työhön ja kulturelliin sivistykseen, julkisuuteen pyrkiminen nähdään pinnallisena, mauttomana, perusteettomana ja harhautuneena. Samaan aikaan kuitenkin julkkiskulttuuri ja sen näkyvyys yhteiskunnassa näyttäytyy esimerkiksi työväenluokkaisille tytöille väylänä menestykseen – sellaiseen menestykseen, jonka voi saavuttaa vaikkei olisikaan sitä kaikkea kulttuurista ja sosiaalista pääomaa, jota muunlaiseen etenemiseen usein vaadittaisiin*.

Luokkakysymykset ovat aina monimutkaisia, enkä tässä suinkaan tarkoita, että tietäisin mitään Sara Siepin tai Maria Veitolan luokkataustasta. Se ei mielestäni ole tässä kiinnostavaa tai olennaista (eikä kohussa ehkä olekaan lopulta kysymys heistä henkilöinä). Olennaista sen sijaan on, että kun mietitään sitä, millainen julkisuudessa tai sosiaalisessa mediassa oleminen on ”oikein” tai ”väärin” tai moraalisesti paheksuttavaa, tätä pohdintaa ohjaavat käsityksemme siitä, mikä on hyvän maun mukaista, kunniallista, kunnollista ja oikeutettua. Luokkaa ja sukupuolta tutkineet feministit, erityisesti Bev Skeggs, ovat pitkään kirjoittaneet siitä, kuinka hyvän maun mukainen feminiinisyys ja kunniallinen naiseus ovat keskiluokan määrittämiä, ja rakentuvat työväenluokkaiseksi ajatellun naiseuden ulossulkemiselle. Ja silloin työväenluokkainen naiseus on usein jotakin liikaa: liikaa merkkilaukkuja, liikaa meikkiä, liikaa laittautumista, liian isoja kaula-aukkoja. Tästä syystä ajattelen, että näissä naisia koskevissa keskusteluissa sosiaalisesta mediasta ja itsen esittämisestä siellä ei ole kysymys vain feminismistä vaan myös luokasta. Ja ehkä vähän myös siitä, määrittyykö feminismi keskiluokkaisten ihanteiden mukaan, vai onko se sisällä myös tilaa niiden kyseenalaistamiselle.

 

 

 

Kim Allen (2014): ’Blair’s Children’: young women as ’aspirational subjects’ in the psychic landscape of class. Sociological Review vol. 62, 760-779.

*Allen viittaa tässä Valerie Walkerdinen kirjaan Daddy’s Girl: Young GIrls and Popular Culture (1997).

 

Ladataan...

Sukupuolentutkimuksen päivillä oli kaikenlaista kiinnostavaa, mutta ehkä eniten mieleen jäi keskustelu feminismin sukupolvista. Siinä historiantutkijat sekä nuoremman ja vanhemman polven feministit keskustelivat omista kokemuksistaan, suhteista eri aikakausien välillä ja eri aikojen feminismeistä. Keskustelussa tuli esiin se, että vastaavia paikkoja dialogille ”uudemman” ja ”vanhemman” välillä on tosi vähän, ja se on oikeastaan aika outoa. Tämä liittyy minusta suoraan siihen että feminismin (erityisesti ehkä akateemisen feminismin) suhde menneisyyteen on ongelmallinen. Tätäkin keskustelussa vähän puitiin, ja samoja juttuja olen itsekin miettinyt.

Feminismin sisällä rakentuu helposti sellaisia ”yleisiä tietoja”, joiden mukaan aiempien vuosikymmenten feminismi on ollut jollain tavalla peruuttamattoman väärää. Joitakin vuosia sitten menneiden aikojen pahin oletettu ongelma oli se että silloin oltiin essentialistisia (oletettiin jokin perimmäinen biologiaan pohjaava ”naisen olemus”), nyt varmaankin se että silloin ei oltu intersektionaalisia eli ei huomioitu sukupuolen lisäksi muita eroja tai valtasuhteita. Nämä kritiikit toki pitävät osittain paikkansa, ja tutkimus, teoria ja aktivismi ovat tietyissä asioissa menneet suurin harppauksin eteenpäin. Silti on ongelmallista, jos perehtymättä oletetaan, että kaikki aiemmin tehty oli jollakin tavalla väärää ja siksi täysin arvotonta muutoin kuin jossakin abstraktissa tienraivaajien merkityksessä. Esimerkiksi 70- ja 80-lukujen feministien teoriat sukupuolesta eivät ole ollenkaan niin essentialistisia kuin usein kuulee väitettävän.

Jotkin tärkeät tutkimukselliset teemat tai näkökulmat nousevat joinakin aikoina, häviävät sitten näkyvistä ja ilmestyvät jälleen vaikuttaen tuoreilta. Esimerkiksi luokkatutkimus ja kysymys sukupuolen ja luokan suhteesta oli voimissaan 70- ja 80-luvuilla ja vaikutti 90-luvulla vanhentuneelta ja epäkiinnostavalta, mutta nyt se on taas mitä ajankohtaisinta. Samoin silloin kun aloin tehdä väitöskirjaani kymmenisen vuotta sitten en löytänyt 2000-luvun feministisestä keskustelusta juuri mitään näkemyksiä kapitalismista ja sen suhteesta sukupuoleen. Nyt talouskriisin jälkeen kapitalismi on taas äärimmäisen kiinnostava ja tärkeänä pidetty aihe tutkimuksessa.

Itse ajattelen, että menneiden sukupolvien feministisellä tutkimuksella (ja myös tuolloisten feministien kokemuksilla!) on paljon annettavaa edelleen, heikkouksineen kaikkineen. Sekin mitä teemme nyt näyttää varmasti parin vuosikymmenen jälkeen huomattavan puutteelliselta ja vanhanaikaiselta, mutta ei se poista tekemistemme arvoa. Olkoon tämä nyt siis hyvä muistutus itselleni siitä, että kiehtovien uutuuskirjojen tilailun sijaan voisi välillä mönkiä kirjaston hyllyjen väliin etsimään niitä vähemmän hienoilla kansilla ja vähemmän seksikkäillä otsikoilla varustettuja kellastuneita teoksia.

Ps. Näistä aiheista on kirjoittanut erinomaisen kirjan Clare Hemmings – hän käsittelee tutkimuksessaan Why Stories Matter feminismin sukupolvia ja erityisesti feminismistä kerrottuja kertomuksia myös mm. siltä kantilta, että ”nykyfeminismiin” kohdistuu yhtä lailla vastaavanlaisia outoja ja virheellisiä käsityksiä (niiden vanhemman polven feministien taholta). Pohjimmiltaan kyse on kai (minun nähdäkseni) siitä, että koko jyrkkien erontekojen rakentaminen nykyisen ja entisen välille on monella tapaa vahingollista.