Ladataan...

Sosiaalisen median kiiltokuvat ja stailatut asetelmat aiheuttavat katsojissaan helposti riittämättömyyden ja kateuden tunteita. Usein kuullun kritiikin kohteena on arjen kiillottaminen ja kohottaminen: monet kaipaavat todellisempaa tai ainakin vähemmän täydellistä somemaailmaa.

Toisaalta ihanien kuvien ja onnellisten hetkien jakaminen sosiaaliseen mediaan voi olla jotakin, joka auttaa jaksamaan sen vähemmän täydellisen arjen puristuksessa. Someen postaamalla valitsee, mitä haluaa jakaa toisille – ja toisaalta myös sen, mitä itse haluaa muistaa ja vaalia. Arki saa ikään kuin kaksoisvalotuksen: on se, mitä tietyssä hetkessä kokee, ja sitten se mitä siitä kertoo tai välittää toisille. Asiat, jotka tapahtuessaan voivat saada raivon partaalle, ovatkin myöhemmin hauskoja anekdootteja. Kurjan päivän päätteeksi lapsi näyttääkin kuvassa kauniilta ja seesteiseltä, ja myöhemmin kuvaa katsoessaan muistaa kuinka ihana lapsi juuri tuolloin olikaan – ja tuon päivän kurjuudet ovat jo kauan sitten unohtuneet.

Julie A. Wilson ja Emily Chivers Yochim kirjoittavat kirjassaan Mothering through Precarity (2017) juuri tästä sosiaalisen median ulottuvuudesta. He kuvaavat haastattelemaansa äitiä, joka taloudellisesti tiukan ja työn täyteisen arjen keskellä tekee sosiaaliseen mediaan valokuva-albumia lastensa kesästä. Wilson & Yochim tulkitsevat tätä onnellisten, ihanien valokuvien albumia eräänlaisena onnellisuusprojektina, jonka kautta epävarmasta arjesta voi suodattaa ja tallentaa onnen hetkiä.

Wilson ja Yochim kirjoittavat, kuinka heidän tutkimukseensa osallistuneet äidit tekevät jatkuvasti nimenomaan tunteisiin ja onnellisuuteen keskittyvää työtä tai säätelyä: äitien harteilla on epävarmoissa ja mahdottomissakin oloissa luoda perhekeskeistä onnellisuutta, keskittyä siihen ja kyetä nauttimaan siitä. Mitä haavoittuvammaksi perhe tulee (kirjan kontekstina on Yhdysvallat ja rapautuvat yhteiskunnan tukiverkot) sitä tärkeämmäksi tällainen tunnetyö tai säätely käy.

Wilsonin ja Yochimin haastattelemat äidit pyrkivät siis hallitsemaan perheeseensä ja elämäänsä kohdistuvia uhkia ja epävarmuutta luomalla tietoisesti onnellisia hetkiä, onnellisia muistoja, pitämällä yllä koko perheen tunneilmapiiriä. Tätä he tekevät paljolti sosiaalisen median ja erilaisten äitiyhteisöjen kautta.

Yhdysvaltalaista äitiyttä koskevassa tutkimuksessa on näin Suomenkin näkökulmasta jotakin tunnistettavaa: sosiaalisen median merkitys kytkeytyy usein arkeen ja arjessa jaksamiseen sekä omien tunteiden ja näkökulmien työstämiseen. En ole varma, onko suomalaisissa äitiysblogeissa ja muussa äitien sosiaalisessa mediassa välttämättä aina kyse juuri perheeseen keskittyvästä onnellisuudesta ja sen turvaamisesta (vaikka usein toki on) – ehkä monien blogien tunnetyö liittyy yksilöllisemmin omaan äitiyteen ja toisaalta äitiyden ja ”työminän” tai ”aiemman minän” väliseen neuvotteluun.

Monille haastattelemilleni bloggaajille sosiaalinen media on ollut väylä ”ulos maailmaan” silloin, kun fyysisesti on kotona lasten kanssa. Blogin kautta voi tuntea olevansa olemassa kun muutoin tuntee itsensä näkymättömäksi - ja olevansa olemassa myös muuten kuin äitinä. Ja sitten taas toisaalta perheblogien aiheet useimmiten tietenkin kääntävät katseen takaisin kotiin ja perheen piiriin. Sosiaalinen media on siis samaan aikaa pakoa ja paluuta perheeseen. Tai ehkä tämän ristiriidan työstämistä, onnellisuuden etsimistä sellaisista tilanteista, joissa perhe sekä vetää puoleensa että tukahduttaa?   

Wilson ja Yochim toteavat kirjassaan, kuinka äidit kääntyvät digitaalisen median puoleen saadakseen selkoa maailmasta, tehdäkseen sen ymmärrettäväksi – ja kuinka digitaalinen media vahvistaa juuri niitä epävarmuuksia, joiden takia äidit alun perin sen puoleen kääntyivät. Tästä kriittisestä näkökulmasta käsin voisi ajatella, että perheblogit ja bloggaaminenkaan eivät ratkaise perheeseen ja äitiyteen liittyviä ristiriitoja, vaan pikemminkin korostavat niitä, tuovat ne käsin kosketeltavammiksi ja tarjoavat vain hetkellisiä, yksilöllisiä helpotuksia näiden ristiriitojen ja epävarmuuksien kanssa elämiseen. Toisaalta tämän tulkinnan voisi kääntää myös niin, että sosiaalisen median kautta äidit itse muovaavat elämäänsä ja tekevät sitä elettävämmäksi – ja sillä jos millä on merkitystä.

 

***

Julie A. Wilson & Emily Chivers Yochim (2017): Mothering through Precarity. Women's work and digital media. Duke University Press. (Tekstissä viitattu erityisesti sivuille 24 ja 27).

 

 

Ladataan...

Lilyssä ja Trendissä on nyt puhetta työuupumuksesta. Oma suhtautumiseni aiheeseen on hieman ristiriitainen, sillä en ole varma ovatko opit jämäkkyydestä ja EI:n sanomisesta lopulta kovin hyödyllisiä. Tästä kirjoitin jo aiemmin #uraoivallus-kampanjan yhteydessä: kun työn organisaatio tai rakenne on pielessä, ei jämäkkyyden korostaminen välttämättä auta muussa kuin syyllisyyden lisäämisessä. Että menin sitten uupumaan enkä edes osannut sanoa ei. (Kiltit kympin tytöt näyttäytyvät muutenkin syyllisinä aika moneen asiaan: he vyöryvät yliopistoihin, pilaavat opettajina poikien koulunkäynnin ja sitten vielä kaupan päälle uupuvat…)

Omassa tutkimuksessani olen törmännyt jonkin verran bloggaajien uupumiseen. Monet ovat kirjoittaneet aiheesta postauksia, osa kertonut uupumuksesta tai kovasta stressistä myös haastatteluissa. Olen miettinyt paljon sitä, miksi unelmien duuni, työ jota rakastaa, on samalla monille niin suuri taakka. Miksi uupuminen yllättää silloin, kun saa ainakin näennäisesti tehdä hommia omassa tahdissaan? Osansa tässä on selkeästi ollut bloggaamisen ammattimaistumisella ja erityisesti mitattavuuden lisäämisellä. Kun oman työn tulokset näkee jatkuvasti vaihtelevina numeroina ja vertailu toisiin on näennäisen helppoa, tekemisestä katoaa helposti rentous ja ilo. Toisaalta monet puhuvat myös eräänlaisesta velvollisuudentunteesta, siitä miten työt on tehtävä hyvin ja vielä paremmin, vaikkei kukaan erityinen taho sitä suoraan vaatisikaan.

Pohjimmiltaan aavistelen, että kyse on eräänlaisesta törmäyksestä uuden ja vanhan työn välillä. Perinteinen työn etiikka, velvollisuudentunto ja pyrkimys tehdä hommansa mahdollisimman hyvin sopii huonosti yhteen uuden työn epävarmuuden ja kaikkinielevyyden kanssa. On eri asia tehdä hommansa hyvin kahdeksasta neljään ja lähteä sitten kotiin, kuin tehdä hommansa hyvin joka hetki. Työn rajattomuus syö tunnolliselta työntekijältä kaiken mikä irti lähtee, eikä sekään riitä. Ja toisaalta epävarmuus vaikeuttaa rajojen vetämistä: jos pidän parin viikon tauon, lukeeko kukaan blogia enää? Miten käy tilastojen ja sitä myötä ansaitsemisen? Toisin sanoen uuden työn rakenteet – ja erityisesti digitalouden toimintamuodot – ikään kuin kutsuvat antamaan kaikkensa, palkitsevat jatkuvasta läsnäolosta ja puurtamisesta, eivätkä koskaan kehota lepäämään. 

 

Ladataan...

Eräs uskollinen lukijani huomautti, että postauksia ei ole tullut yli kuukauteen. Voisi kuulemma olla aika taas kirjoitella. Pahoittelut siis vaikenemisesta! Toivoisin voivani kertoa, että hiljaisuus täällä johtuu ahkerasta tutkimuskirjoittamisesta, kuten huhtikuun lopulla ennustelin. Ikävä kyllä kirjoitussuunnitelmani eivät menneet ihan putkeen. Rehellisesti sanottuna en oikein päässyt edes näköetäisyydelle kyseisestä putkesta. Elämä sotki työnteon enkä kirjoittanut toukokuussa muuta kuin yhden gradulausunnon. Vaan nyt voisi olla taas aika ryhdistäytyä!

Viime aikoina olen miettinyt blogien lukijoita, tarkemmin sitä tekevätkö lukijat oikeastaan yhtä lailla töitä kuin kirjoittajat. Harva blogihan olisi mitään (tuskin edes olemassa) ilman lukijoita. Ja parhaimpien blogien kommenttikentissä ahkerat ja innostuneet lukijat jaksavat käydä keskustelua, tsempata ja kannustaa ja kritisoidakin. He muistavat mitä bloggaajan elämässä on aiemmin tapahtunut, he käyvät lähes päivittäin vilkaisemassa olisiko tullut uutta luettavaa. Kaiken tämä lukijat tietenkin tekevät, koska kokevat saavansa itse jotakin arvokasta blogin seuraamisesta. Se, että itse kokee saavansa jotakin arvokasta, ei kuitenkaan tarkoita etteikö samalla voisi tehdä ilmaista työtä.

Olen tutkimuksessani keskittynyt tosi paljon bloggaajiin ja heidän toimintaansa, ja siksi en ole montakaan ajatusta uhrannut lukijoiden tai seuraajien merkitykselle. Samoin bloggaajat itse, kirjoittaessaan blogityöstä, korostavat usein omaa toimintaansa sekä sitä mitä he ”antavat” lukijoilleen. Jos mietitään blogeissa rakentuvaa rahataloutta, on lukijoilla ja heidän toiminnallaan kuitenkin lopulta todella iso merkitys ja taloudellinen arvo. Myös lukijat antavat bloggaajille aikaansa ja työtänsä.

Yksinkertaistetusti ilmaistuna bloggaajat myyvät yhteistyökumppaneilleen pääsyä tai suhdetta tiettyyn lukijakuntaan. Kaupallinen yhteistyö blogeissa on kannattavaa, koska blogin välityksellä kaupallinen toimija saa yhteyden isoon joukkoon ihmisiä, jotka parhaassa tapauksessa ovat juuri haviteltua kohderyhmää. Merkityksellistä ei ole kuitenkaan pelkkä yhteys, vaan se suhde joka bloggaajan ja lukijoiden välille on rakentunut: vaikuttajamarkkinoinnin idea kai on nimenomaan ”vaikuttajan” vaikutusvallassa. Tietyn bloggaajan suositus painaa enemmän kuin satunnainen sanomalehtimainos.

Lukijoiden tai seuraajien merkitys askarruttaa minua nyt, koska olen paraikaa lukemassa Kylie Jarrettin kirjaa The Digital Housewife, joka käsittelee digitaalista työtä ja erityisesti kuluttajien tekemää ilmaista työtä. Digimaailman kuluttajina tuotamme ilmaista sisältöä, ja samalla myös dataa, jota voidaan kerätä ja myydä edelleen (mm. tapaus Facebook). Jarrettin pointti on, että tämä on itse asiassa ilmaista työtä, jota erilaiset kaupalliset toimijat hyödyntävät (jopa riistävät).

Aivan mahtavaa Jarrettin kirjassa on, että hän soveltaa marxilaisen feminismin teorioita tämän ”kuluttajatyön” miettimiseen. Digital Housewife siis viittaa siihen, että digitaalisessa taloudessa ja siihen sisältyvässä palkattomassa uusintavassa työssä on yhtäläisyyksiä feministien teoretisoimaan kotityöhön - tai ainakin feminististä kotityötä koskevaa teoriaan voi käyttää digityön ymmärtämiseen. Tämä on mielestäni ihan todella kiinnostava lähtökohta, ja iloitsen kovasti että löysin kyseisen kirjan – marxilaiset feministit ovat omaakin sydäntä lähellä, ja toisaalta Jarrettin projekti eli feministisen teorian tuominen digitaalisen talouden ja kulttuurin tutkimuksen keskiöön on niin sanotusti asioiden ytimessä.

Pages