Nettitrollaus on fyysinen kokemus

Bluestocking

Sisältövaroitus: vihapuhe

Kun aloitin blogin pitämisen, oli jännittävää kirjautua sisään portaaliin ja nähdä punainen, ilmoituksista kertova pallo sivun vasemmassa yläkulmassa. Joku on tykännyt tai kommentoinut - joku on siis lukenut tekstini! Vähitellen tekstejäni alettiin lukea hieman enemmänkin ja punainen pallo alkoi vilkkua aktiivisemmin. Mutta enää sen näkeminen ei tuntunutkaan kutkuttavalta, vaan aiheutti hartioiden ja vatsalihasten jännittymistä. Kukahan sinne taas on käynyt kirjoittamassa että näytä tissit tai mene uuniin huora? Ja jos joku olikin kirjoittanut, että kiitos hyvästä tekstistä, niin jännitys purkautui koko kehon rentoutumisena.

 

Blogin aktiivinen pitäminen on intensiivistä. Siihen ei liity ainoastaan postausten kirjoittaminen, vaan myös analytiikan seuraaminen, somekanavien ylläpitäminen ja keskustelun käyminen. Niinpä kirjauduin alussa blogisivulle työmatkoilla, kotona ja lomilla ja kommentoin takaisin myös puoliaggressiivisille jankuttajille. Uskoin vilpittömästi, että dialogi voi edistää keskustelijoiden ymmärryksen laajentumista – kyllä, myös omaani. No, se usko hiipui vähitellen.

 

Nettitrollaus on usein puhtaasti silkkaa solvaamista. Se voi kuitenkin toimia myös niin, että ihan fiksukin tyyppi heittäytyy näennäisesti hölmöksi ja pyytää selittämään päivän selvää asiaa. “Väännä rautalangasta, en käsitä mikä on palkkaero!” Trolli jankkaa, inttää ja väittää, että haluaa ymmärtää, mutta todellisuudessa hän on jo etukäteen päättänyt, mitä mieltä on asiasta. Hän ei keskustele laajentaakseen ymmärrystään, vaan supistaakseen muiden osallistumishalua, jotta voi lopuksi sanoa, että feministien kanssa ei voi keskustella. Tämän logiikan hahmottamiseen meni minulta jonkin aikaa, mutta lopulta tajusin jokaisen inttäjän toimivan ihan samalla periaatteella: Tarkoitus ei ole keskustella, vaan ottaa tilaa.

 

Aloin olla uupunut. Jännitys ei poistunut kehostani. Vatsaani koski – mikä on minulle aina varma merkki ulkoisesta stressistä – ja pää tuntui painavalta. Olin hermostunut, pinnani oli kireä ja liikkeet äkkinäisiä. Purin kynsiäni ja nukuin huonosti. Lopulta ymmärsin laittaa blogikommentoinnin kiinni. Ajattelin, että minun velvollisuuteni ei ole kantaa kehossani antifeministien perusteettomia purkauksia. Se vapautti aikaani, mutta myös lihasjännityksen. Oloni oli kevyempi kuin pitkään aikaan.

 

Sittemmin aktivoiduin Twitterissä. Viime viikonloppuna avasin sovelluksen raitiovaunussa ja joku oli käynyt kommentoimassa twiittiäni toteamalla ytimekkäästi että turpa kiinni lehmä. Otin kuvakaappauksen (minkä teen aika vähääkin uhkaavista kommenteista), blokkasin häirikön ja jatkoin matkaa. En ajatellut kommenttia sen enempää. Illalla huomasin, että anonyymit trollit ja muutamat omalla nimellään esiintyvät miehet olivat alkaneet keskustella keskenään twiittieni alla siitä, miten feminismi on uskonlahko; miten minä olen ammattiuhriutuja; miten tieteenalani on fanaattista mielipiteen ilmaisua; miten minä en osaa selittää asioita; miten minun pitäisi kuitenkin selittää heille asioita; miten miehet ovat käyneet armeijan; miten minun pitäisi pitää turpani kiinni. Massiivinen kommenttitulva johtui siitä, että twiittini oltiin jaettu kuvakaappauksina muualle nettiin epäsuorana kehoituksena käydä poikain kesken pistämässä feministi ojennukseen.

 

Kyllä, olen netissä sarkastinen. Kyllä, minulla on vahvoja mielipiteitä enkä peittele asiaa. Postaan paljon ja sanon suoraan mitä ajattelen. Mutta en mene henkilökohtaisuuksiin; en vaadi muita selittämään asioita jotka selviävät googlaamalla; en osallistu debatteihin joiden asiasisällöstä minulla ei ole kompetenssia keskustella; en käy eri tavalla ajattelevien ihmisten feedeissä jankkaamassa väsytystekniikalla mielipiteitäni, koska sananvapaus. Omassa feedissäni tätä tapahtuu lähes viikottain. En hyväksy sitä, mutta olen turtunut siihen. Kehoni ei ole. Se jännittyy, kipeytyy ja uupuu joka episodista. Aktivismi tuntuu toisinaan myös netissä fyysisesti siltä, että pyrkii etenemään mutaliejussa josta paska tulvii saappaanvarsiin.

 

Nettitrollaus ei jää nettiin. Se tulee ruudun läpi ja kiinnittyy kehoon epämääräisenä fyysisenä pahoinvointina. Ja se juuri on nettitrollauksen tarkoitus. Tämän tekstin viesti on, että kenenkään ei tarvitse sellaista sietää. Jokainen aktivisti on aktivisti, koska uskoo, että paremman maailman puolesta kannattaa kamppailla.

 

Mutta pitäkää huolta myös itsestänne.

 

Seuraa Minjaa somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER

Kommentoi

Commenting is closed.