Ladataan...
Bluestocking

“Nainen jolla ei ole lapsia, niinkun, hän ei ole saavuttanut sitä täydellistä naiseutta. Hän ei ole voinut tuottaa kupeidensa hedelmää miehelleen, hän siis kokee vähän semmosta alemmuutta.” Näin sanoi radiojuontaja Tuomas Rajala maanantaina Marja Hintikka Livessä. Emmi Nuorgam kirjoitti Twitterissä Tuomaksen olevan mansplainaamisen ytimessä. En voisi olla enempää samaa mieltä.

 

Lasten hankkiminen on yhteiskunnassamme niin normatiivista, että kaikkien elämän oletetaan tähtäävän siihen. Normit näkyvät paitsi suorassa lähetyksessä, jossa mies kertoo lapsettoman naisen kokevan alemmuutta, myös lakeina ja säädöksinä. Tiesittekö esimerkiksi, että vuoteen 1975 saakka 24-vuotiaiden lapsettomien ja naimattomien naisten ja miesten verotus oli korkeampaa kuin avioituneiden ikätoverien? Tällä niin kutsutulla vanhanpojan ja -piian verolla yhteiskunta kannusti ihmisiä lisääntymään. Entä tiesittekö, että nainen saa sterilisaation vasta täytettyään 30 vuotta tai synnytettyään kolme lasta? Sterilisaation ikäraja on korkein itsemäärämisoikeutta koskeva alaikäraja Suomessa. Niin vankka on valtion usko siihen, että kaikki haluavat lisääntyä. Lapsettomuus on siinä määrin kummallista, että jotkut tahot pitävät sitä validina syynä mustamaalaukseen ja nettihäiriköintiin. Vapaaehtoisesti lapsettomat ry:n perustaja Mira Tiilikainen kertoo saaneensa yhdistyksen perustettuuan uhkauskirjeitä kotiin asti, koska puolusti vapaaehtoisesti lapsettomien asemaa julkisesti.

 

Mutta vaikka lasten hankkiminen onkin yhteiskunnallinen normi, ei lapsettomuus ole ihmisen elämässä mikään välitila, jossa lillutaan kohti lopullista auvoa. En minä koe lapsellisten ystävieni rinnalla alemmuutta (ping Rajalan Tumppi), vaan silkkaa iloa heidän onnestaan. Lisäksi koen onnea siitä, että toisin kuin isoäidilläni, on minulla mahdollisuus päättää olla haluamatta lapsia. Isoäitini aikana sterilisaatiosta ei ollut puhettakaan. Mummu kertoi, että edes kondomeja ei myönnetty kuin vasta viidennestä vesasta, ja niinpä raskautta ei aina toivottu, vaan sitä jopa pelättiin. Jo isoäitini kokemuksiin perustuen ajattelen, että vaikka itse päätyisinkin jossain vaiheessa hankkimaan lapsia, en anna potentiaalisen tulevaisuuteni äitinä määrittää tämänhetkistä elämääni vähemmän merkitykselliseksi.

 

Niin että sovitaanko pojat, että ette kerro, miltä minusta ja muista naisista tuntuu? Ettekä etenkään pyri määrittämään puolestamme, mitä naiseus on?

 

Ja sovitaanko myös, ettei kukaan enää puhu “kupeiden hedelmistä”, mieluiten ikinä? 

 

Ladataan...

Ladataan...
Bluestocking

Lauantai-iltana MTV näytti Saturday Night Liven suomalaisversion avausjakson. Yli miljoona katsojaa kerääntyi television ääreen ihastelemaan TV-viihteen uutta ihmetystä. Itse katselin ohjelman vasta sunnuntaina. Kahdesti. Toisella kierroksella sekuntikellon kanssa. Miksi? Minäpä selitän.

 

12.1. 2015 The New York Times julkaisi Facebookissa johtotehtävissä toimineen Sheryl Sandbergin ja Pennsylvanian yliopiston professori Adam Grantin naisia ja työelämää käsittelevän esseen Speaking While Female. Kirjoittajat osoittivat, että paljon puheenvuoroja käyttäviä naisia pidetään hankalina, kun taas miehiä puhumisesta palkitaan. Tällaiset kulttuuriset käytännöt ovat johtaneet siihen, että naiset avaavat kokouksissa suunsa miehiä harvemmin. Lisäksi kirjoittajat nostivat esiin, että naiset tulevat usein virallisissa keskusteluissa miesten keskeyttämiksi. Manspreading ja mansplaining beware: rinnallenne on noussut uusi maskuliinista hegemoniaa oivallisesti kuvaava käsite. Nimittäin jos nainen joutuu toistuvasti miehen keskeyttämäksi, voi hyvällä syyllä käyttää termiä manterrupted.

 

26.1. 2016 Nyt-liite uutisoi amerikkalaisten kielitieteilijöiden tutkimuksesta, jonka mukaan Disney-elokuvien mieshahmot puhuvat jopa kolme kertaa enemmän kuin naishahmot, vaikka elokuvan pääosassa olisivat naiset. Uutinen kertoo, että amerikkalaistutkijoiden mukaan elokuvantekijöiden tulisi kiinnittää huomiota siihen, kenelle annetaan valta tehdä ja puhua. Tällä hetkellä Disneyn prinsessat näyttävät nimittäin jäävän miesten varjoon omissa elokuvissaan.

 

7.2. 2016 katsoin kotisohvallani epäuskoisena Saturday Night Liven lopputekstejä jo toista kertaa. Ensimmäisellä katsomiskerralla olin kiinnittänyt huomiota siihen, että ohjelmaan oli castatty pääasiassa miehiä ja harvojen naisten puheroolit olivat varsin vähäisiä. Toinen katselukerta ja sekuntikello todistivat, että sukupuolivinouma oli paitsi tosi, myös tosi karu. Suoratoistopalvelu Katsomo tiesi kertoa, että SNL:n avausjakso kesti kokonaisuudessaan 43:02 minuuuttia. Sekuntikello kertoi, että tästä ajasta naiset olivat äänessä 5 minuuttia 35 sekuntia. Siis alle 13 prosenttia. Ja päälle pari seksististä vitsiä Sara Forsbergin rinnoista, Nicki Minajin takapuolesta ja Katariina Sourin naissuhteesta.

 

Jos sekä työpaikalla että lauantai-illan prime timessa annetaan viestiä siitä, että miesten puhumiseen käyttämät minuutit ovat arvokkaampia, ei liene ihme, että puheenvuoron tai palkankorotuksen saaminen on naisille verrattain vaikeaa. Käytännöt eivät muutu, jos niitä ei muuteta.

 

Ensi viikolla Saturday Night Livea juontaa muuten Chisu. Jään sekuntikellon kanssa odottamaan, muuttaako naisjuontaja puheen jakautumisen vinoumaa. Ja vähän myös sitä, vähenevätkö seksistiset vitsit.

Ladataan...

Ladataan...
Bluestocking

Sanni julkaisi tänään uuden sinkkubiisinsä kannen. Siinä laulaja poseeraa rennon letkeästi ja päällä lukee: "Että mitähän vittua." Luulisi, että populaarimusiikin kuluttajat tietävät, että kappaleissa saatetaan joskus päästää voimasana jos toinenkin. Mutta ei, Internet meni kirosanasta vähän rikki.

Nyt-liite uutisoi aiemmin päivällä, että kirosana on loukannut erityisesti pienten lasten vanhempia. Sannin Instagram -tilille postatun kuvan alle on 8-vuotiaan lapsen aikuinen läheinen kirjoittanut närkästyneenä: "Tätäkö pitää antaa 8-vuotiaan fanin sit kuunnella?" Vastaus on: ei tarvitse. Ja vastakysymys kuuluu: tulikohan loukkaantuneille vanhemmille mieleen, että Sanni ei ehkä enää 22-vuotiaana halua tehdä musiikkia ainoastaan lapsille ja varhaisnuorille? Viime viikolla näet uutisoitiin myös toisesta teini-idolista, Robinista. Nyt-liitteen mukaan Robinin uuden sinkun musiikkivideo, jossa artisti kuvataan harrastamassa seksiä, on uusi vaihe 17-vuotiaan Robinin uralla. Vähitellen aikuistuvat artistit saattavat toivoa kuulijakunnakseen myös vähitellen aikuistuvaa yleisöä. Eikä siinäkän ole koko kiroilun kieltämisen pointti.

Marraskuussa Helsingin Sanomissa julkaistiin kolumni, jossa kulttuuritoimittaja kauhisteli nykyviihteessä viliseviä voimasanoja. "Olen saanut palautetta musiikinopettajilta, joilla on täysi työ raakata tunneille lasten ja nuorten suosimia nykylauluja, joissa ei kiroiltaisi", toimittaja valittelee. Toimittajalle tulee ehkä yllätyksenä, että nykyartistit eivät tee kappaleitaan ainoastaan pedagogiseen tarkoitukseen. Jos artisti haluaa kirjoittaa tekstin siitä, että nykymaailma vituttaa, olisi jokseenkin absurdia käskeä häntä siistimään ilmaisuaan, koska musiikintunnit. Sitäpaitsi: Taideyliopistolla julkaistiin juuri Alexis Kallion väitöstutkimus populaarimusiikkiin liittyvästä sensuurista koulussa. Yksi keskeinen löydös oli, että opettajan tekemiin musiikkivalintoihin saattaa sisältyä tahaton viesti: "Kuuntelemasi musiikki on kouluun sopimatonta, joten sinäkään et ole tervetullut."

Kulttuurikolumnisti jatkaa: "Mutta entä kun lähestulkoon joka paikassa kiroillaan. Kun kaikki lasten esikuvatkin kiroilevat. Minkälaisen viestin tämä lapselle antaa - ja miten sitten käy?" Tästä vakuuttavasta vetoomuksesta huolimatta olisin aiemminkin huolissani siitä, miten ihmisten puhetta rajoitetaan. Brittiläinen etnografi Beverley Skeggs on tullut tunnetuksi erityisesti yhteiskuntaluokkaa ja sukupuolta käsittelevistä tutkimuksistaan. Hänen mukaansa keskiluokkaisuus edustaa hyvää makua, niin sanottua porvariston hillittyä charmia, johon peilattuna työväenluokkaisen naisen maku ja olemus näyttäytyy holtittomana ja liioiteltuna. Työväenluokkainen nainen puhuu liian kovaa, vie liikaa tilaa ja - kauhistus sentään - kiroilee. Samanlaisen huomion on tehnyt Mari Käyhkö Suomessa toteuttamassaan tutkimuksessa Siivoojaksi oppimassa. Tutkimuksessa kävi ilmi, että työväenluokkaiset naiset pyrittiin siivoojakoulutuksessa sananmukaisesti siistimään. Työväenluokkaan liitetyt itseilmaisukeinot kuten lävistykset, tatuoinnit, räväkkä pukeutuminen, kovaäänisyys ja kiroilu haluttiin häivyttää. Myös tässä yhteydessä viesti on selvä: et ole hyvä tuollaisenaan.

Populaarikulttuuri on provokatiivista. Sen yksi, joskaan ei ainoa, tarkoitus on vavisuttaa ahtaita normeja ja kyseenalaistaa vallitsevia käytäntöjä (esimerkiksi sitä, että nuoren naisen ei ole sopivaa kiroilla). Ei normien purkaminen ole koskaan tapahtunut siististi ja värittömästi. Eikä ole tarkoituskaan. Hyvänä uutisena vanhemmille kerrottakoon, että maailma on pullollaan loistavaa, vittuvapaata lastenmusiikkia. Ei kun etsimään!

 

Ladataan...

Pages