Elizabeth Gilbert – Tyttöjen Kaupunki

Villi ja vapaa,

vai kenties vastuuton ja ärsyttävä? Viime syksynä Elizabeth Gilbertin uutuus Tyttöjen Kaupunki näki suomennettuna päivänvalon ja päätyi esille niin Kirjagramiin kuin metron mainostauluihinkin. Lasken huonoksi puolekseni kirjoista kiinnostumisen kannen perusteella ja Gilbertin toisen romaanin iloinen ja tyttömäinen kansi oikein kutsui luokseen. Ennen lukupäätöstä toki tuli kannen lisäksi myös katsottua takakannesta saadut teemat, jolloin kiinnostus heräsi lisää. Historiallinen fiktio ja nuoren kasvukertomus 40-luvun New Yorkissa? No mikä ettei!

Vivian on 19-vuotias naiivi naisenalku, jonka konservatiiviset, rikkaat vanhemmat ovat tämän suhteen jo luovuttaneet. He lähettävät tämän New Yorkiin Vivianin tädin hoiviin, toivoen tämän löytävän sieltä elämälleen uuden suunnan – koulusta erotetuksi tuleminen ja kotona lusmuilu eivät nimittäin tiukkoja vanhempia miellyttäneet. Nykin täti asuu ja samalla ylläpitää pientä ja remonttia kaipaavaa teatteria, jossa Vivian tuntee heti itsensä kotoisaksi: seikkailu saattaa alkaa. Taitava ompelija ja turhamainen Vivian alkaa avustaa teatterissa, saa nähdä ison tähden menestyksen sekä rakastuu palavasti. Juhlia, alkoholia ja rivoa käyttäytymistä kaupungin yössä. Mukaan mahtuu niin julkkisjuoruja, sukupuolitauteja, yhden illan juttuja, miesten huijaamista kuin myös pessaareja ja virtsatieinfektioita (kyllä, vähän liian tarkkaan kuvailtuna). Kuitenkin ilon sekaan mahtuu myös pettymyksiä, opetuksia sekä paljon henkistä oppimista. Sekä yksi, iso kirje Vivianin oletetun elämän rakkauden tyttärelle, jolle Vivian jakaa kaiken elämästään tämän pyytäessä.

Tyttöjen Kaupunki 1

Elizabeth Gilbert: Tyttöjen Kaupunki

Gummerus Kustannus 2020, 496s

*pyydetty kustantamolta arvostelukappaleena*

Teoriassa tuon ylläolevan teoskuvauksen perusteella olin ihan utelias. Vaikuttaa ihan hyvältä romaanilta, ei sen kummempia surkeita tunteita herättele, vaan voisin-tämän-lukeakin-fiiliksen. Mutta jos näin jälkikäteen saisin olla täysin rehellinen, en pitänyt yhtään. En pätkän vertaa. Olin oikeastaan suurimman osan teoksen lukemisen aikana lähinnä ärsyyntynyt ja nyt aion kertoa teille, miksi.

Tiesin, minkä genren kirjallisuuteen olen tarttumassa. Tiesin myös, ettei kirjan päähenkilö ole erityisen ”kiltti tyttö”, kuten takakansi paljastaa. Tiesin, että dekadenttisessa kertomuksessa leikitellään naiseuden roolilla ja hahmot saattavat olla jopa vähän liioteltuja. Tiesin, millaista tekstiä aion lukea. Halusin nauttia tekstistä, vähän uppoutua ns. hömppään, jäädä koukkuun juoneen ja vähän kauhistella ärsyttävillekin hahmoille, kuitenkin niistä salaa pitäen sekä haljeten uteliaisuudesta tarinan päätöksestä. Oikeasti tahdoin sitä. Oletin, että tämä olisi se kertomus, jolla olisi niin sanottu quilty pleasure -arvo.

Tässä asiassa petyin pahasti.

Tällä tarinalla oli vain niin paljon potentiaalia, että sekava toteutus ja liian pitkä kirja vesitti kokonaisuuden ihan täysin. Tarina 1940-luvun naissankarista, joka valloittaa miesten sydämet sekä ravisuttaa konservatiivista yhteiskuntaa kuulostaa vallankumoukselliselta, kunnon feministiseltä idolilta. Se ei tietenkään itse 40-luvun sanavarastoon ehkä kuulu, mutta koko teos perustuu idealle, että se on Vivianin minämuodossa kertoma kertomus kirjeitse Angelalle. Se on siis kirjoitettu nykyajan kontekstissa. Siinä olisi voinut olla myös kritiikkiä sen sisältämälle naisvihalle, siinä olisi voinut olla Vivianin itsereflektiota, siinä olisi voinut olla vaikka mitä. Mutta ei. Nämä aiheet sivutettiin täysin, keskityttiin epäolennaisuuksiin, eikä pysytty edes kirjailijan valitsemassa aihepiireissä ja tematiikassa. Se oli vain sekava kokonaisuus eri tapahtumasarjoja, joista osa ei edes liittynyt juoneen millään lailla.

Vivian on myös hänen itsensä mielestä rikas, turhamainen ja hemmoteltu kakara. Hän on myös itserakkain, narsistisin päähenkilö, josta olen ikinä lukenut. En tiedä, yrittikö Gilbert ammentaa tematiikkaa dekadenttisesta femme fatale –ilmiöstä, mutta pieleen se joka tapauksessa meni. Vivian on karmiva tapaus. Ei hyvä ystävä, ei erityisen välkky ja ainoat hyvät ominaisuudet keskittyvät ulkonäköön, glitteriin ja kimallukseen. Teos on täynnä turhamaisuutta ja kikatusta, sekä naisia, jotka puukottavat toisiaan selkään. Ilmiömäistä? En usko. Monen rakastama Edna, julkkisnäyttelijätär, jonka kanssa Vivianilla tulee sanaharkkaa, on yksi esimerkki sisäistetystä naisvihasta – eikä tätä tapahtumasarjaa edes missään vaiheessa kirjaa pureta läpi? Sen vain annetaan olla sivuilla, myrkyttämässä naisten välistä kanssakäymistä, ilman sen syvempää kritiikkiä.

Se on paikoitellen oksettavaa luettavaa.

Ja kyllä, kysymys on 40-luvun tapahtumasarjasta, mutta se on kirjoitettu 2010-luvun kontekstissa. Se muuttaa aspektia tulkinnasta, johon olisi pitänyt kiinnittää huomiota. Miksi monet modernit naiset haluavat lukea tällaista – ja vielä nauttivat siitä?

Monet tätä ylistävät arviot perustavat kantansa teoksen sisältämälle ilmiömäiselle huumorille, seksin nokkelalle kerronnalle sekä hauskuudelle. Haluaisin kysyä, missä nämä ovat? En löytänyt tästä mitään hauskaa. Lähinnä surullista kateellisten naisten huultenheittoa, rivoja juttuja vailla juonellista merkitystä sekä lähinnä yritystä shokeerata. News flash: shokeeraus ei toimi, jos se ei ole merkityksellistä tarinan etenemiselle.

Minusta teosta on pitkitetty aivan liian paljon.

Koko tarinan runko perustuu Vivianin minäkerrontaan, jossa kirja on ikään kuin kirje Angelalle, jo aiemmin mainitulle henkilölle. Angela on Vivianin elämänrakkauden ainoa lapsi, joka kirjoitti Vivianille kysyäkseen isästään. Kirje, jossa on tavaraa viidensadan sivun verran? Toisekseen, Vivian kertoi Angelalle tarinaa ohi aiheen ainakin kolme neljäsosaa teoksesta, ennen kuin pääsi edes siihen kohtaan, että tämän isä liittyi tarinaan mukaan. Vivian siis kertoi tuntemattomalle naiselle hänen nuoruuden seksiseikkailuistaan, ilman mitään pointtia? Miksi? Tähän en saanut missään vaiheessa vastausta, mutta tässä kontekstissa koko seksuaalisuuden kirjon kuvaus tuntuu jotenkin irstaalta. Seksi olisi ollut upea tapa kuvata nuoren naisen seksiseikkailuja 40-luvun jenkeissä, kunhan sitä ei tee kirjeitse elämänrakkaudensa tyttärelle. Säästä nyt herra paratkoon yhden naisen mielenterveys, kiitos! Tässä olisi ollut hyvä ratkaisu kirjoittajalta pistää valintaa pöytään: joko seksintäyteinen nuoren naisen seikkailu tai vanhan rouvan sepustus rakastettunsa lapselle kirjeitse. Mutta yhdistää nämä kaksi? Ei herttinen.

Tyttöjen kaupunki 2

Minusta tuntuu, että Tyttöjen Kaupungissa on yritetty sulattaa vähän liian monta aihetta yhteen teokseen. Mielestäni kirje tyttärelle -tematiikka yhdistettynä kertomukseen riettaasta juhlimisesta New Yorkissa nuoruudessa ei toimi, vaan olisi voitu yrittää ajaa jompaa kumpaa kertomusta eteenpäin. Tässä oli vain nyt liian suuri aikajana, liian paljon tapahtumia ja liian paljon käsiteltävää asiaa. Minulle tuli yllätyksenä se, miten pitkään kerrottiin myös Vivianin elämänvaiheista ennen tämän Angelan isän tuloa kirjaan. Täysin mitätöntä, tarkoituksetonta tarinankerrontaa, jolla ei ollut pohjaa juonen kanssa millään lailla. Suoraan sanottuna skippailin välillä sivuja, sillä en saanut siitä mitään irti. Oli turhauttavaa yrittää taklata viiden sadan sivun romaania, kun höpötellään puolessa välissä sadan sivun verran jonninjoutavuuksia.

Oli tässä silti jotain, mikä piti minut teoksessa kiinni.

Gilbert on taitava kirjoittaja. Hän osaa sen hommansa. Teksti on soljuvaa ja helppolukuista, joskin en tiedä paljonko tästä pitää kiittää itseasiassa kääntäjää kuin itse kirjailijaa. On mukavaa lukea teosta, jossa voi olla pitkiäkin kappaleita ilman, että ajatus missään kohtaa lähtee harhailemaan. Siinä pystyy keskittymään oleelliseen eli tarinaan, joskin tällä kertaan se ei vaikuttanut. Kuitenkin ymmärrän, miksi ihmiset hänen teoksistaan pitävät – joskin nyt tämän arvion jälkeen en aio tuhlata aikaani hänen esikoismenestyksensä parissa. Ja vaikka Vivianin hahmo oli raivostuttava enkä pitänyt tästä yhtään, oli virkistävää lukea epätäydellisestä naishahmosta. Aina ei voi olla idoli, aina ei voi olla eikä edes pidä olla esimerkillinen. Se on elämää.

Luulen, että elämässäni on meneillään ajanjakso, jolloin en saa itse tällaisesta kirjallisuudesta mitään irti. Olen tullut huonoksi nauttimaan ”hömpästä”, sillä lukulasini ovat jatkuvasti kriittiset ja etsivät teoksesta muita elementtejä, kuin itse lukemisesta nauttimista. Se on välillä häiritsevää, mutta olen osittain myös ylpeä siitä: minusta on tullut kriittinen lukija. Osaan kyseenalaistaa joitain arvomaailmoita tarinan suhteen sekä ratkaisuja kustantamoilta, joita en itse tekisi. Joskus se tulee itse lukunautinnon kustannuksella, näköjään.

Tämä taitaa olla ensimmäinen kirja lajissaan,

josta provosoiduin ihan kiukkuun saakka ja kirjoitin blogiin. Tämä ei vaan ollut yhtään itselleni luotu, eikä tähän hetkeeni sopiva. Mutta se on ihan OK. Luultavasti vika on minussa (tai ”vika”, jos ymmärtänette), sillä kirja tuskin on täysin surkea. Siitä on maailmanlaajuisesti tykätty ja rakastettu. Se on täynnä viihdettä ja kimallusta, joka varmaan viehättää osaa lukijoistaan. Tällä kertaa se en ollut minä.

Kommentit (5)
  1. Se on kyllä hankalaa, mutta kritiikkikin voi olla joskus hyvästä.

  2. Mulle tuli aikanaan hyvin samanlaiset fiilikset samaisen kirjailijan Eat pray love-kirjasta, ei siis hyvää päivää! Muistan kans olleeni lähes raivon partaalla eikä parannusta ole tainnut tapahtua. Ilmeisesti Gilbertin ”juttu” on noi käsittämättömän egoistiset päähenkilöt?

    1. Okei, sitten tiedän, ettei tämän kirjailijan teokset ole mun juttu. Voi siis skipata huolella.
      Sinänsä voin kuvitella kirjailijan näkökulman, että noista egoistisista päähenkilöistä on hauska työstää ammatillisessa mielessä: saattaa olla helppokin reitti tehdä samankaltaisia päähenkilöitä. Raskasta luettavaa se kyllä oli 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *