Ensimmäiset pari viikkoa ’uutta elämää’ (luoja, että inhoan, kun tuota hoetaan, ihan samaa elämää minä elän toiveajattelijat, ei elämä miksikään muutu) takana ja huomenna pieni kotikaupunki kutsuu. Olen kuullut huhua, että siellä olisi tylsää, don’t know about that.  Olen kierrellyt Helsinkiä, opetellut, tutustunut ihan hirveästi ja kuullut parhaan tutustumisrepliikin:

-Juotko sä kaljaa?

-Juon.

-Musta naiset jotka juo kaljaa on jotenkin tosi karismaattisia.

Olen innostunut, pettynyt, hymyillyt idioottimaisesti ja tuijottanut tyhjyyteen. Olen istunut puuduttavalla infoluennolla ja keskustelemassa Tuomiokirkon portailla. Tanssinut pöydällä ja nukkunut pitkään. Olen juonut kahvia metrossa ja halannut uusia ihmisiä. Olen ollut hirveän hämmentynyt. Kysynyt kunnon humanistin lailla ’mitä kuluu, syvemällä, henkisemmällä tasolla?’. Olen kuunnellut Passengeria ja opetellut elämään hetkessä, olemaan onnellinen siitä ja niistä mitä ympärillä on. Katsonut Uuden Ylioppilastalon parvekkeelta ja hengittänyt ainakin vähän vapaammin. Tämä kaupunki on ihan hirveän iso. Paljon isompi kuin edellinen, enkä tarkoita fyysistä tilaa. Tämä on vasta alkanut täyttyä muistoista, hyvistä sellaisista. Siksi täällä on helpompi hengittää.

Mitä teille kuuluu ? Sillä syvemmällä tasolla ?

-Vilma