Ladataan...
CougarWoman

Itse Ansa Tulivaara*) lähestyi minua sähköpostitse kysyen, josko haluaisin lukea hänen uutuuskirjansa Dekolteen kääntöpiiri.

“Romaani on kesäinen, eroottinen ja hauska, mutta kulkee myös syvissä vesissä.”

Juuuuu! Ilman muuta! Tänne vaan!

Muutaman päivän päästä kirja tuli perille, ja ilahduin ekstraa, kun huomasin, että se on kovakantinen. (Minulla on erityinen rakkaussuhde kovakantisiin uusiin kirjoihin, jotka ovat jotenkin niin paljon enemmän majesteettisia kuin lepsut pokkarit. Ja ne tuoksuvatkin usein paremmalta.)

Olin luvannut lukea kirjan niin nopeasti kuin mahdollista, mutta valitettavasti kirja ei mahtunut mukaan Marokon-reissulle (otin sinne vain ääni- ja e-kirjoja) joten palkitsin sillä itseni lomalta palattuani.

Voitelin kehoni aurinkorasvalla, otin siiderituoppiin jääteetä ja jääpaloja ja rojautin kehoni puolivarjoon vastikään hankkimalleni riippumatolle. Kulaus jääteetä, savukkeen sytytys ja kirja auki.

Luin. Koko. Kirjan. Yhdeltä. Istumalta.

Juoni oli mukaansatempaava, genre oli yksi lemppareistani (moderni romantiikka) ja samastuin eritoten Kristaan, joka oli seksuaalisuudessaan vähän samanlainen kuin minä; hieman hedonistinen, rohkea, rempseä ja rajojakin ehkä rikkova. (Sisältä sitten kuitenkin salaa aika herkkä ja tunteikaskin...) 

Muistatteko, kun teineinä luitte Reginoita ja SinäMiniä? Oletteko koskaan lukeneet niitä aikuisina? Jep, eihän niitä pysty myötähäpeältään enää lukemaan, mutta silloin nelitoistavuotiaana niihin säästettiin rahaa, ja kun uusi numero ilmestyi, se mentiin parhaan kaverin luokse lukemaan yhdessä auringon lämmittämälle viltille. Oltiin ehkä ostettu paketti Dominokeksejäkin tapahtuman kunniaksi.

Mä haluan melkein sanoa, että Dekolteen Kääntöpiiri on niinkuin ne reginat ja sinäminät, jotka ovat kuitenkin kasvaneet aikuisiksi. Se sama romantiikka, sama jännitys, sama samastuminen tarinan henkilöihin…mutta ei enää farkkushortseissa, neon-t-paidassa ja permanentissa (kasariteini täällä hei!) eikä siinä kainalot kostuttavassa epävarmuudessa, vaan elegantissa kesäisessä kukkamekossa ja nahkasandaaleissa, hiukset itsevarmasti auki ja katseessa kutsua ja viettelyä.

"Epäonnisia rakkaustarinoita, seksuaalisen identiteetin etsintää, väljähtäneitä avioliittoja ja parisuhdeväkivaltaa. Dekolteen kääntöpiiri -romaanin päähenkilöt ovat keskimääräisiä viriilimpiä hahmoja, mutta kamppailevat silti aivan tavallisten arkisten haasteiden parissa. Niistä julmimmat liittyvät ihmissuhteisiin." (Ote kustantamon sivuilta.) 

Tämä ei ole “menkää nyt kaikki ostamaan tää kirja”-postaus. Sen sijaan kehotan käväisemään kustantamon sivuilla – siellä kun on tarjolla maistiaisiksi ja ihan ilmaiseksi muutama kesänovelli, jotka kertovat aika paljon kirjan tyylistä. Lisäksi orastavat novellikirjailijat (paitsi ehkä fiktiivinen Luusalmi) voivat koetella kynsiään novellikilpailussa (ah, näitä oli niissä sinäminissä myös)!

Kesänmakuinen kirja, sitä se oli. Ei ehkä niiden mieleen, jotka lukevat kulmat kurtussa pelkkiä Finlandia- ja Nobelehdokkaiden tekeleitä, mutta semmoinen kirja, jonka lukee mielellään lomalla kylmä siideri käden ulottuvilla. Palanpainikkeeksi suosittelen heinänkorteen pujotettuja metsämansikoita.

---

*) kyseessä on pseudonyymi, jonka takana on kaksi ensinuuhkaisun perusteella aika rempseän oloista naisihmistä: Päivi Artikainen ja Kirsi Haapamatti.

 

Ladataan...
CougarWoman

Jännitin aluksi vähän ihan sikana vuokra-autolla liikkumista Marokossa semminkin kun olin niin pihi, etten vuokrannut autoon ei-standardina kuuluvaa navigaattoria (olisi maksanut sata euroa lisää, joka mun minibudjetilla tuntui liian isolta rahalta – koko kymmenen päivän auton vuokra kun oli lisävakuutuksineen vain 280 euroa). Kyllä kannattaa näissä vähemmän olennaisissa asioissa heittää heti säästövaihde päälle, jos tuntuu että elämässä ei ole muuten riittävästi jännitystä. 

Katselin kotona Mapseistä että miten pääsen Marrakechin lentokentältä hotellille screenshottaillen koko prosessin – ja päädyin loppujen lopuksi lahjomaan autonvuokrausfirman nuoren miehen, joka luovutti autoni minulle, ajamaan minut ja autoni hotellille ja ottamaan taksin takaisin lentokentälle (lahjus kustansi noin kolme euroa). Samaan rahaan olisin muuten saanut pojasta myös seuraa iltamenoihin, mutta kiitin kauniisti ja kieltäydyin hymyillen.

Seuraavana aamuna Kitarapoika pölähti Marrakechiin yöjunalla kukonpierun aikaan ja söimme yhteisen hotelliaamiaisen ennen kuin oli aika aloittaa road trippimme kohti kolmensadan kilometrin päässä odottavaa muutaman yön ensimmäistä etappiamme.

Kolmesataa kilometriä ei kuulosta paljolta varsinkaan Suomen tiekuntoon ja moottoriteihin rinnastaen, mutta reitillämme tavalliset kuudenkympin ja maksimissaan kahdeksankympin alueet yhdistettyinä tietöihin ja mutkitteleviin vuoristoteihin takasivat sen, että kahden pysähdyksen strategialla matkassa meni noin kuutisen tuntia.  

Jossain näköalapaikalla en tiedä missä, mutta kyltti sanoi että ollaan 2600 metrin korkeudella. Siellä tuuli aika haipakasti kuten mun hiuksista ehkä huomaa.

Opin jo varsin pian, että ajamisessa kannattaa ottaa riuska ja lievästi egoistinen asenne; ja että äänimerkin käyttö ei ole vain suositeltua, vaan peräti pakollista (ohitustilanteissa: paikalliset eivät katsele peileihin, jos niitä ajoneuvoissa edes on).

Ajoin loman aikana vajaan viikon verran Kitarapojan kanssa ja nelisen päivää yksin. Yksin länkkärinaisena ja ilman navigaattoria. Ilman mitään (omaan turvallisuuteen liittyviä) ongelmia. (Noilla haja-asutusalueilla ei tosin näkynyt muutenkaan kuin liskoja, joten ellei niitä nyt erikseen lähtenyt paijaamaan tai sen enemmälti nuolemaan niin oli kuin herran kukkarossa.)

Mitä niillä motareilla kun semihiekkateilläkin voi päästellä sataa, mikäli paikallisiin on uskominen. #rallia 

Onnistuin tosin hajottamaan autoni reissun vähän yli puolivälissä (tai en minä sitä erikseen hajottanut, se vaan ei enää suostunut starttaamaan). Olin tietysti silloin jo teknisesti Saharan autiomaassa. Perus. Onneksi auto laukesi majapaikan pihaan, joten uuden auton saaminen vasta seuraavana päivänä ei tarkoittanut taivasalla nukkumista; jouduin tosin hakemaan menopelini taksilla 150km:n päästä, sillä olin kyseisenä ajankohtana aika keskellä ei mitään - mikä oli tietysti myös matkan kantava teema ja tarkoituskin. 

Ajoitus oli siinä mielessä vähän onneton, että olisin tarvinnut autoa heittääkseni Kitarapojan lähimpään kaupunkiin, sillä hänen piti ehtiä illaksi Marrakechin yöjunaan voidakseen seuraavana aamuna mennä uusintatenttiin. Mutta ei hätiä mitiä, majapaikan omistaja heitti oman autonsa avaimet mulle ja lausahti lungisti, että elä pahemmin sitä sitten ruttaile. Ei huolinut edes bensarahaa, vaikka kyseessä oli kuitenkin tunnin ajomatka mutkin. (= Sinne ja takaisin.)

Mainittavan arvoista on, että lauennutta autoa myöhemmin hakemaan tullut hinausauto laukesi myös siihen samalle parkkipaikalle jyrkän rotkon ääreiselle kivipientareelle. Missä lie auton moottoreiden/akkujen Bermudan kolmiossa oltiin. Saatiin hinausauto tosin takaisin käyntiin työntämällä; kolme riuskaa marokkolaista miestä ei ollut tarpeeksi ison auton liikuttamiseen; vasta, kun allekirjoittanut suomineito liittyi remmiin, auto saatiin liikkeelle ja käyntiin.

(Kuvitelkaa tähän semmoinen tyypillinen suomiasenne; reippaasti vaan Marimekon kassi olalla tätimoonikamaisesti keikkuen siihen miesletkan jatkoksi tunikanhelmat hulmuten ja saman tien myös tilanteen liidaus olemattomalla ranskantaidoilla: un, deux, trois – aller!)  

Vuoden Suurimman Tapahtuman (= kaksi henkilöautoa JA hinausauto samassa paikassa samaan aikaan) paikalle houkuttelemat kylänuorukaiset seurasivat tapahtumaa silmät kovina.

Olin reilun viikon aikana päätynyt noin kuudensadan kilometrin päähän Marrakechistä kaakkoon. Taitoin paluumatkan kahdessa etapissa ja yhdellä yöpymisellä yksin, edelleen ilman sitä navigaattoria. (Tässä vaiheessa olin jo onnistunut hankkimaan marokkolaisen sim-kortin, joten Whatsapp ja Facebook pitivät kotimaan läheisten näpit nitropurkeilta; harmi kyllä Interwebski jostain syystä ei suostunut toimimaan, joten en pystynyt käyttämään Mapseja navigointiin edelleenkään. Katsoin parhaaksi jakaa tämän informaatiopläjäyksen kotiväen kanssa vasta silmätysten. Mutsi oli saada slaagin.)

Edelleenkään tiedä missä olen. Jossain päin Marokkoa, olisko nuo Atlas-vuoret. #vuodenmatkaopas

Tienviittoja oli harvassa, ja menin periaatteella “suoraan kunnes toisin ilmoitetaan”. Pelitti ihan hyvin, paitsi että Marrakechissä arvoin ratkaisevassa liikenneympyrässä väärin, ja ajoin Medinaan enkä “toiseen suuntaan”. Siellä pukkasi vähän slummia, joten lukitsin varmuuden vuoksi ovet ja suljin ikkunat odotellessani auton mentävää reikää liikenne-, jalankulkija-, mopo-, polkupyörä-, aasi- ja vuohivirrassa.

Palasin krusiaaliin liikenneympyrään, valitsin “toiseen suuntaan” ja ajoin perstuntumalla lentokentälle. Pas de problème.

Uutta reissua pukkaa todennäköisesti jo syyskuussa. No sitten en ainakaan enää ota sitä navigaattoria (mitäpä sillä tekee, siitä vaan rattiin ja ajelemaan arpomaan), vaan ehkä muutaman kympin kalliimman lentokenttähotellin, niin ei tarvitse olla söyrinki persiin ympärillä keskustassa tai lahjoa viattomia mutta ilmeisen innokkaita nuoria autonvuokrausfirman miehiä.

Ai juu ja ostan lisää käsintehtyjä mattoja. Tällä kertaa mukaan mahtui vain kaksi pienehköä, käsimatkatavaroihin suunnattomalla ammattitaidolla rullattua ja runtattua yksilöä (joista maksoin yhteensä n. 40 euroa). 

Mutta ennen kaikkea...en malta odottaa, että pääsen taas Kitarapojan lähelle <3

Kitarapoika vissiin tuuttasi tuohon jonkun filtterin - no menköön. 

Ladataan...
CougarWoman

Kaipaan Marokon ja Kitarapojan lämpöön.

Kaipaan niin kovasti, että rintaa puristaa ja sydämeen koskee.

Ei haitannut, että lämpötila kipusi päivällä neljäänkymmeneen asteeseen varjossa, ja laski yön pikkutunneilla vain vähän reilun kymmenen astetta. Ei haitannut, vaikka ei ollut edes ilmastointia ja toinen halusi nukkua lusikassa kaikesta hikoilusta ja nihkeydestä huolimatta. Ei haitannut, että huoneen suihku-vessayhdistelmä oli erotettu muusta huoneesta vain verholla.

Kahden enemmän tai vähemmän siveellisesti nukutun yön jälkeen Kitarapoika ehdotti, että meidän tulisi ehkä hankkia kondomeja. Kävimme kolmessa apteekissa (tai minä kävin, Kitarapoika odotti ujona autossa) ennen kuin tärppäsi. Tiedän nyt, että kondomit ovat ranskaksi préservatifs, ja että Marokosta saa sekä tavallisia että makuversioita.

Tyyni ja kuuma Marokon yö. Istumme terassilla majoituspaikan ainoina asiakkaina, omistajat ovat jo vetäytyneet omalle puolelleen. On pimeää; ei kaupungin valoja, vain joen loputon solina ja sammakkojen kurnutus. Taivas täynnä tähtiä, täysikuu luo kelmeää valoaan jostain vuoren takaa.  Täydellinen setup.

Kitarapoika on vetänyt minut syliinsä ja soittaa kaiuttimesta hiljaisella Pink Floydia. Hänen huulensa ovat kiinni niskassani juuri korvani alapuolella, ja hän kuiskailee laulun sanoja; jokainen plosiivi saa mielihyvän väreet juoksemaan ympäri kehoani.

Hän sivelee kädellään kevyesti kaulaani musiikin tahtiin, välillä käsi eksyy alemmaksi dekolteeseeni, mutta vain hetkeksi; se käy siellä kuin kiusoittelemassa vain palatakseen kaulalleni ja rintakehälleni. En tiedä voihkisinko turhautumisesta vai kehräisinkö mielihyvästä – kosketus tuntuu ihan uskomattoman eroottiselta; melkein sekoan hyvänolon tunteesta. Kappale tuntuu kestävän loputtomiin; toivon, että se kestäisikin. 

Hän ottaa toisella kädellään kiinni ranteestani ja siirtää käteni julkeasti jalkoväliinsä hyväilemään. Olen suunnattoman hämmästynyt ja kiihotun entisestään hänen aloitteellisuudestaan ja rohkeudestaan; hän on perusluonteeltaan hiljainen ja ujo – olin odottanut että joutuisin ottamaan itse ohjat käsiini hänen ensimmäisellä kerrallaan. (Toisaalta taas olin sanonut, että aloitteen tulee tulla häneltä – etten halua painostaa häntä mihinkään, mihin hän ei ole valmis. Kaikesta päätellen hän oli nyt enemmänkin kuin valmis.)

Biisi loppuu, Kitarapoika suutelee niskaani ja mumisee jonnekin niskakuoppaani, että mennään sisälle. Minua ei tarvitse käskeä kahdesti; kiirehdimme huoneeseemme.

Sängyllä suutelemme kiireettömästi, hyväilemme toisiamme lisää. Kitarapoika aloittaa huulillaan matkansa solisluultani ja päätyy jonnekin navan seudulle; sitten hän yhtäkkiä pysähtyy ja nousee polvilleen istumaan virnistäen hämillisesti.

“I don’t really know what I should do next!”

Naurahdan ja ehdotan, että josko otettaisiin ne vähätkin vaatteet pois, ja katseltaisiin sitten, mitä tapahtuu. Että kyllä luonto tikanpojan puuhun ajaa ja sitä rataa. (In Finland we have this saying…haha.)

Kohta tappelenkin kärsimättömästi kondomikääreen kanssa; se ei aukea sillä tavalla helposti ja sulavalla liikkeellä kuin mihin olen tottunut, vaan pikemminkin revin siitä hampaillani millin kokoisia paloja kerrallaan. Kitarapoika nauraa kärsimättömyydelleni, mutta keskeyttää vetääkseen syvään henkeä, kun rullaan vihdoin preservatiivin paikalleen.

Keskityn Kitarapojan nautintoon; onhan tämä hänen ensimmäinen kertansa. Huomaan, että hän pitkittää tarkoituksella; pysähtyy välillä, vetäytyy poiskin. Hän on hieman kömpelö ja satuttaa vähän, sillä työntää helposti liian syvälle. En kuitenkaan halua pyytää häntä ottamaan rauhallisemmin ja työntymään vähemmän syvälle, kipu on vähäistä ja nautinnollistakin. En halua, että hän joutuu tekemään kompromisseja omasta nautinnostaan ensimmäisellä kerrallaan.

En tiedä, kauanko olemme rakastelleet. Lakana allani on yhtenä nahkeana myttynä, hiukseni ovat liimautuneet kiinni päänahkaani hiestä niin märkinä kuin olisin juuri tullut suihkusta. Kitarapojan pitkähköt mustat hiukset ovat kihartuneet kosteudesta  ja sojottavat jokaiseen ilmansuuntaan; hänen ylähuulellaan maistuu suolainen hiki ja hänen vatsalihaksensa kiiltelevät. Lopulta hän ei enää pysty pidättelemään ja laukeaa erittäin verbaalisesti (!!!); hänen monologinsa kestää kauan eikä siinä ole päätä eikä häntää. Erotan muutaman kirosanan, pari nyyhkäisyä ja lukuisia darijankielisiä sanoja, joiden merkitystä en tiedä.

Hän lysähtää päälleni ja nauraa kaulakuoppaani pehmeästi, minä yhdyn hänen nauruunsa. Hän on lähes hysteerinen, höpöttelee päättömiä.

“I feel weird! Is it normal that I feel this weird? I feel all bubbly inside! Oh my god I have so much energy! Do you want to go out? What did I just say? How can you feel soooo good? Why didn’t we do this earlier? Did I tell you how much I love you? I feel a bit dizzy! I feel like I’m drunk! I want to do push-ups! Feel my heart! Is it supposed to be this fast? I love you soooo much!!”

Kitarapojan hieman rauhoituttua, annettuani puolivillaisen selityksen rakastelun tuottamien mielihyvähormonien jälkivaikutuksesta, päätämme siirtyä ulos “vilvoittelemaan”.

Joudun huutamaan Kitarapojan ovelta takaisin ja kehottamaan häntä laittamaan edes alushousut jalkaan ensin. Aika hyvin tyypiltä, joka ei ennen tätä iltaa ole häveliäisyyssyistä suostunut menemään ulos edes shortseissa. Sytytän savukkeen ja yllätyksekseni Kitarapoika nappaa sen sormistani ja vetää siitä pitkän henkosen. “A night of first times”, hän virnistää ja antaa tupakan yskien takaisin, laskee päänsä syliini ja halaa minua. Minä silitän hänen yhä kosteita hiuksiaan ja tukehdun onnellisuuteeni.

Kotiin palattuani laitan ensi töikseni Taiteilijalle viestin, etten enää halua tavata. En vaan pysty. En enää Kitarapojan jälkeen. En ehkä halua enää koskaan, ikinä, milloinkaan ketään muuta.

Pages