Ladataan...
CougarWoman

Mikähän siinä on että joka kerta kun riitelemme Nörttipojan kanssa, se on kuin maailmanloppu. Sähköpostissa niin teräviä kommentteja että saa sieluunsa virtuaalisia paperihaavoja; sydän niin sykkyrällä että ei tiedä itkeäkö vaiko paiskoa tavaroita paskaksi. Ultimaattumeja, tökkimistä piikiksi vuollulla tikulla proverbiaalisen panssarin heikkoihin kohtiin. Riitelemme ihan yhtä intohimoisesti kuin rakastelemmekin – sataprosenttisella paatoksella. Ja taannumme joka_ikinen_kerta teineiksi. En ole varmaan koskaan riidellyt kenenkään kanssa samanlaisella...no, raivolla kuin Nörttipojan kanssa. 

Clash of the Titans.

Nörttipoika syyttää minua siitä, että en luota häneen.

“En ole ikinä antanut sinulle aihetta epäillä minua – en ole maannut kenenkään muun kanssa koko yhdessäolomme aikana, en edes suudellut! Yksillä treffeillä kävin ja niistäkin tiedotin. Miten vielä lähes vuoden jälkeenkään et voi siis luottaa minuun? Se loukkaa, sattuu, vihastuttaa. Kymmenen kuukautta sitten hain itsevarmaa naista, joka tietää mitä haluaa. Tästä naisesta ei viimeisessä meilissäsi ole jäljellä edes varjoa. Tiedätkö – minulla ei ole mitään intressejä tavata sinua tulevana keskiviikkona.”

Sivallan takaisin sanan säilällä. Sähähdän sähköpostissani, että luottaminen on vaikeaa, mikäli sovittuja ei pidetä ja lupauksista luistetaan. Että luottamus on jotain, joka pitää ansaita – ja että pettää voi muutenkin kuin ympärileikatulla kyrvällään. Ja että se häivähdys varjosta on hänen omaa syytään.

Nörttipoika kontraa, heittää löylyä kiukaalle ja bensaa liekkeihin.

“Sitäpaitsi tiedän, että salaat minulta jotain blogissasi; annoin sinulle viime viikolla tilaisuuden kertoa mitä se on, mutta kohtelit minua kuin olisin hullu.”

Olin itseasiassa ajatellut kertoa Nörttipojalle häneltä ainoan blogiini liittyvän salaisuuden; että siis kutsun häntä Nörttipojaksi. Itseasiassa valehtelin, kerroin toisen nimityksen; mutta ajattelin kertoa totuuden tulevana keskiviikkona kasvotusten. Muutin mieleni, kerroin heti. Siinä suuri salaisuuteni, siinä epäluottamuslauseeni lähde. (Se veti tietysti väitteensä täysin hatusta. Perkeleen pokerinpelaaja.)

Totta kai Nörttipoika väänsi tästäkin apokalyptisen ongelman.

“Eli siis nyt kerrot minulle, että kun kysyin asiasta x kuukautta sitten, valehtelit minulle päin naamaa? Tilanteessa, jolloin olimme juuri rakastelleet, täysin toisillemme paljaina, sielustamme raakoina. Ja että teit sen niin hyvin, että minä uskoin sinua. Mistä muusta olet minulle valehdellut? Eihän minua haittaa, millä nimellä minua kutsut, mutta että valehtelit…”

Tässä vaiheessa heitin isomman vaihteen silmään. Kehotin Nörttipoikaa viileästi käymään lähimmässä puvustamossa ja vuokraamaan itselleen Hamletin pääkallon; että noilla melodramaattisilla kyvyillä on vissiin mennyt ura hukkaan näyttelijänä. Ihmettelin kylmänviileästi, miten on mahdollista että muka aikuinen mies käyttäytyy noin lapsellisesti ja ylireagoiden. Kysyin, onko lauantain krapulasta vielä oireita, vai tappoiko liika alkoholi loputkin aivosolut; että en olisi voinut kuvitellakaan että joskus älykkäänä pitämäni henkilö käyttäytyy nyt kuin kaksivuotias tuttivieroituksessa.

Triple-whammy: syytös tunnepohjaisesta ajattelusta, viittaus nuoreen ikään ja kyseenalaistus älykkyydestä. Pisto, pisto ja pisto.

Jatkoin vielä, että juttu alkaa muistuttaa parisuhdetta, ja paskaa sellaista; ja etten aio jatkaa kommunikointia ennen kuin Nörttipoika rauhoittuu. Tapella voin kotonakin. Ja että taidan painua aktivoimaan “pettäjäsivuprofiilini” uudelleen.

“Jos haluat aktivoida profiilisi, mikä minä olen sinua estämään. Juttele rauhassa niin monen miehen kanssa kuin haluat. Mutta tiedosta, että vedän tästä omat johtopäätökseni – jos menet jonkun toisen kanssa sänkyyn, meidän juttu on ohi. Mutta sen kai tajuat itsekin.”

Tässä vaiheessa aloin jo kyllästyä riitelyyn. Pahimmat paineet oli purettu, höyryt päästetty pihalle. Tympi. Päätin vaihtaa taktiikkaa.

Pyysin, ettei Nörttipoika enää olisi minulle vihainen; että se jopa pelottaa – onko tässä nyt oikea Nörttipoika? Selitin, etten halunnut kertoa hänen kutsumanimeään, koska hän oli itse aikaisemmin varoittanut olevansa utelias, ja liika informaatio blogistani voisi saada hänet etsimään sitä. Pyysin anteeksi että olin valehdellut, mutta tein selväksi etten mielestäni ollut ansainnut noin rajua ja tunteellista reaktiota.

Nörttipoikakin oli jo selvästi rauhoittunut.

“Anteeksi, en tajunnut että valehtelit koska tavallaan pyysin sitä. Muistan kertoneeni uteliaisuudestani; ja olet oikeassa: reaktioni oli liian emotionaalinen. Johtuu varmasti myös aikaisemmasta suhteestani, jossa minuun ei luotettu – en oikein osaa käsitellä asiaa, luottamattomuus loukkaa minua. Mutta se ei ole sinun syytäsi, en saisi purkaa sitä sinuun. En minä ole tämmöinen, tämä on vain luonteeni pahempi puoli, jonka yleensä hallitsen. En halua enää riidellä sinun kanssasi, en todellakaan..”

Myötäilin. Sanoin, että oli puoleltani ajattelematonta olla ottamatta huomioon Nörttipojan ihmissuhdehistoriaa; ja että minullakin on oma historiani, joka vaikuttaa kykyyni luottaa toisiin ihmisiin. Kerroin, että luotan Nörttipoikaan jopa enemmän kuin omaan aviomieheeni (mikä muuten on totta), ja että olen pahoillani ettei luottamukseni kroonisesta kyynisyydestäni johtuen voi todennäköisesti koskaan olla sataprosenttinen. Ja etten välitä Nörttipojasta yhtään vähempää hänen tunteenpurkaustensa takia; olenhan itse aivan samanlainen. Loppukaneettina totesin, että itseasiassa haluaisin halata häntä juuri tällä hetkellä, silläkin uhalla että hän puree pääni poikki.

“Tiedän kulta. Yritän opetella hyväksymään asian, vaikka se onkin vaikeaa. Meillä on molemmilla oma painolastimme, sen asian kanssa täytyy vain osata elää. Mutta niin kauan kuin pystymme puhumaan näistä asioista, kaikki järjestyy – vaikka tällä kertaa riitamme olikin todella, todella paha. Ja ei, en pure – tai jos puren niin puren hellästi. ;)”

Vastasin virtuaalihalilla. Ja kerroin että olen pahoillani riidastamme. Hetken päästä tuli uusi viesti:

“Onko sulla se keskiviikko vielä vapaa? Olisi ehkä hyvä idea kuitenkin tavata, olen myös todella pahoillani tästä kaikesta. Kaipaan sinua rinnalleni, haluan tuntea tuoksusi, koskettaa sinua, olla lähelläsi. Anteeksi että ylipäätään peruin sen...olin typerä. Hakkaan täällä päätäni seinään, olen idiootti.”

Huomenna siis puuma pääsee panemaan. Ja joutuu luultavasti hieman vielä keskustelemaankin. 

Ladataan...
CougarWoman

Eiliseen postaukseeni tuli paljon kommentteja – ja valtaosa niistä oli (oikeutetusti) Nörttipojan “puolella”. Pisti todella ajattelemaan, varsinkin kun lounaan jälkeen meilejä alkoi taas tipahdella tasaisin väliajoin.

Ymmärrän nyt, että ehkä minulla kuitenkin on yliote tässä suhteessa huolimatta siitä, että Nörttipoika antaakin itsestään vahvan kuvan. Ehkä sillä on tekemistä Nörttipojan menneisyyden kanssa. Olen aina ollut siinä uskossa, että Nörttipoika ei kavahda konflikteja; hänen puheistaan saa semmoisen kuvan, ettei hän juurikaan välitä mitä muut ihmiset ajattelevat mikäli hänellä on jotain sydämellään. Mutta ehkä se on vain puolustusmekanismi; pelkkää ulkokuorta. Ehkä Nörttipoika ei olekaan sisältä niin vahva kuin luulen.

Allaoleva meilinvaihtomme (Nörttipoika kursiivilla, minä normaalilla fontilla) tuo tämän aika selvästi ilmi ja saa minut lähes inhoamaan itseäni. Miksi tosiaan Nörttipojan pitää aina olla se, joka lepyttelee, miksi minä saan äksyillä ja tuittuilla jos hänen kerran pitää filtteröidä – kuten Vierailija kysyi viime postauksen kommenttikentässä?

Milloin minusta tuli tämmöinen narttu?


Aion ottaa asian esille huomenna kun taas tapaamme. Uskon että minun tulee vielä kunnolla, kasvotusten, pyytää anteeksi tuittuiluani. Nörttipoika ansaitsee sen.

***

Hei kulta, vielä kerran anteeksi siitä lauantain meilistä – kuten jo sanoin minun ei olisi pitänyt lähettää sitä. Miten töissä menee?

Tajuat kai että vaikka pyydätkin anteeksi sen jälkeen kun olet sanonut jotain todella loukkaavaa, se ei tarkoita sitä että voin heti unohtaa sen... Töissä ei suju, ei huvita ollenkaan tänään.

Joo, tajuan. Mutta ymmärrätkö mitä tarkoitin? Minusta tuntuu joskus ettet käsitä tunteitani tai jotain sinne päin; tuntuu että olet koko ajan varuillasi ja etsit signaaleja joita muka annan, vaikka näin ei ole. Tämä häiritsee minua; en tiedä johtuuko se omista tunteistani vai siitä että maalailen olemattomia piruja seinille.

Ja totta kai luotan sinuun, en kai muuten rakastelisi kanssasi, puhuisi kanssasi niin paljon kaikesta. Siksi onkin niin häiritsevää tuntea näin. Yritän vain selvittää omaa tilannettani, jos olen väärässä niin kerro ihmeessä.


Ymmärrän hyvin mitä tarkoitat: että olin/olen epävarma siitä, miten paljon tunteistasi suodatat ulospäin; ja että epäilen onko se, mitä sanot tuntevasi minua kohtaan, koko totuus vs. se, mitä oikeasti tunnet.

Tarkoitin perjantaisella kysymykselläni ärsytyksestäsi pelkästään fyysisen läheisyyden tarvetta. Aprikoin, olisiko tarvetta tavata useammin – lue: panna useammin. Mutta keskustelu ei koskaan päässyt siihen pisteeseen ennen kuin kääntyi jonnekin aivan muualle.

Olen aina ollut huono “ihmissuhdepuheissa”; en osaa ilmaista itseäni hyvin joten jos ymmärsit väärin, olen pahoillani. Mutta siitä huolimatta, tarkoitit sitä tai et, se mitä sanoit tuntui kuin suhteeltamme olisi vedetty pohja alta. Molemminpuolinen luottamus on mielestäni se, mikä tekee suhteestamme niin ainutlaatuisen; ja jos sitä ei ole, mitä meillä sitten enää on?

Ja kyllä, olen edelleen loukkaantunut...en voi sille mitään, anteeksi.

Tajuan nyt, että olin väärässä; tulkitsin sinut väärin enkä voi mitenkään oikeuttaa reaktiotani. En voi puhumalla tehdä tehtyä tekemättömäksi, ja jos vieritän syyn tunteilleni, tuntuu sekin raukkamaiselta. Tiedäthän sinä miten pahoillani olen siitä meilistäni, jos joku tietää minkälainen olen, se olet sinä. Siksi voin myös luottaa sinuun, koska ymmärrät minua ja olet siinä suhteessa samanlainen kuin minä.

Ei, en tiedä miten voin hyvittää tämän, voin vain toivoa että ymmärrät etten tarkoittanut sitä. Että olen loukannut sinua, todella sattuu. Istun täällä kyyneleet silmissä…

Totta kai tiedän, tiedän myös että teen sitä itsekin; puhun ajattelematta ja toivon jälkeenpäin että voisin ottaa sanomani takaisin. Mutta se loukkaa silti. Olin kirjaimellisesti koko viikonlopun pala kurkussa, yhtäkkiä epävarma kaikesta, epävarma meistä. En pitänyt siitä tunteesta – eihän tämmöinen ollut tämän järjestelyn tarkoitus.

Tiedän että se loukkasi – usko minua. Ja olen pahoillani että sen piti tapahtua vielä keskellä viikonloppua, kun emme voineet puhua kunnolla. Jos tässä maailmassa on joku ihminen, jonka kanssa en halua riidellä, se olet sinä…

Iso suukko, odotan keskiviikon tapaamistamme enemmän kuin tiedätkään; on ikävä sinua kulta.

Tiedän että tiedät kulta; suukko takaisin. Ja kiitos että voitiin puhua, olo on jo paljon parempi…

Onneksi voimme aina keskustella konflikteistamme – se on minulle uutta.  Olet minulle erittäin tärkeä, toivottavasti tiedät sen…